← Table of contents
Kotkat

I.

Reading edition

Odotuksen säveliä.

Nuori tyttö istui flyygelin luona ja soitti. Hän ei voinut nähdä koskettimia, sillä pimentyvä hämärä kietoi hänet huntuunsa. Sävelkin oli hunnutettu, niinkuin kieli, joka syvällä soi ja helähtelee, vaan on liian pyhä kaikuaksensa vierasten korvain kuultavaksi.

Mitä hän soitti? Sellaista, jota ei yksikään voi oppia toiselta. Sellaista, jota ei kukaan kirjoita nuotteihin. Se ei ole taiteellista — ja kuitenkin se on tosinta taidetta, sillä se tulkitsee elävän sydämen värähdyksiä paremmin kuin ehjäpiirteisin ja väririkkain loistosävellys.

Yksinäinen vaeltaja louhisella erämaan tiellä. Hieta polttaa, kivet leikkaavat, kalliot kohoavat kolkkoina ja paljaina. Mustat linnut vaakuvat ympärillä. Ilta pimenee…

Kerran, kauvan sitte hän on nähnyt kaksi tähteä, joiden valo oli lempeä ja suloinen. Toinen osasi laulaa — se oli ihmeellistä. Mutta se sammui yön salamoihin. Sitte pian sammui toinenkin. Kerrotaan että aurinko sen otti.

Ah, jospa louhet alenisivat ja hieta puhkeisi kukkimaan! Jospa ne tähdet eivät koskaan olisi sammuneet!

Laulava tähti ei palaja… Se tuikkii nyt uudessa, ihanammassa maassa.

Mutta mikä hohtaa lännen taivaalla? Mikä lähenee ja kirkastuu?

Tähti, toinen tähti!

Aurinko antaa tähtensä takaisin. Vaeltaja kurkottaa molemmat kätensä ylös sen puoleen. Suuri ikävöiminen ja valtava riemu täyttää hänen olentonsa. Ja yhtäkkiä hän kohoaa polttavalta hiekalta, yli louhikon ja kallioiden, vapaaseen ilmaan kuni kotkan siivillä. Hän ei olekaan enää sama kuin ennen. Kotka hän onkin, ja tähtikaarros on hänen lentonsa loppumaton piiri. Yhtäkkiä toinen kotka on hänen rinnallansa. Nyt hän sen tietää. Tämä on se, jota hän ikävöitsi. Tähti ja kotka yhdellä kertaa. Siivekäs tähti…

Ylös, levitetyin siivin kohti korkeutta ja kirkkautta!

— — —

— Helmi, pidätkö sinä kellosta huolta?

Leveä valojuova hulmahti sisälle, leikaten huoneen pehmoista tummuutta. Vanhan naisen hyväntahtoiset kasvot kurkistivat ovesta, ja hänen äänensä pysähdytti sävelvirran, joka oli tulvinut kasvavalla vauhdilla, yhä voimakkaammin aalloin.

Nuori tyttö käänsi päätänsä, jotta valo lankesi hienopiirteisille kasvoille. Silmät olivat suuret, harmaat, tukka tumma, poskilla hetken puna, joka innostuksesta oli kohonnut.

Hän huoahti syvään, ja kädet painoivat säräjävän soinnun, kun hän antoi niiden lipua helmaansa. Väkivaltainen havauttaminen sävelmaailmoista ei ollut hänelle mieleen. Kasvoihin tuli tuskainen ilme.

— Täti, mihin minua tarvittaisiin?

— Eihän nyt mitään erityistä, mutta aika kuluu. Sinä olet harjoitellut soittoläksyäsi koko iltapäivän, ja minä ajattelin, että kun ainoa enosi on tulossa —

— Harjoitellut läksyä?

Tyttö oli noussut seisomaan. Hän oli pikemmin lyhyt kuin pitkä, hyvin hentovartaloinen. Musta puku teki hänet vielä hennomman näköiseksi. Riitta neiti, isävainajan sisar, näytti tavattoman pyylevältä hänen rinnallaan.

— Mutta täti, ettekö siis ensinkään ymmärrä…?

— Mitä minun tulisi ymmärtää? Minä arvelen, että katsoisimme vielä kerran, onko enosi huoneessa kaikki kunnossa. Ja sytytä lamppu tännekin, mitä sinä pimeässä oleksit?

— Täti kulta, enkö minä nyt saisi olla rauhassa? — Se purkausi huulilta vastustamatta, mutta Helmi sitä jo samassa katui, kun täti pahastuneena kääntyi menemään:

— Oikullinen tyttö, kuka sinua ymmärtää? Vanha tätisi ei mihinkään kelpaa. Jos tulen, olen tiellä, ja jos jotakin pyydän, niin sinä tuskastut. Hyvä, että joudut enosi käsiin. Paavali Kotka on kumminkin mies, olkoon sitte mimmoinen ihmeellinen ihminen tahansa.

Helmi oli jo heittäytymäisillänsä tädin kaulaan pyytääksensä anteeksi, mutta viimeiset sanat pidättivät hänen. Hän antoi oven laueta kiinni ja jäi pilkkopimeään, joka nyt tuntui läpitunkemattomalta. Ristiriitaiset tunteet kuohuivat hänen rinnassansa. Hän löi pianoa umpimähkään, rauhatonna, rajusti, silmät täynnä pusertuneita kyyneleitä.

Miksi täti ei voinut ymmärtää, että hän ei suinkaan ollut välinpitämätön sen suuren asian suhteen, joka tänä iltana oli tapahtuva? Läksyä! Hänkö harjoittaisi läksyä? Pois musiikkiopistosta hän aikoi huomenna jäädä, ihaillun opettajansa nuhteidenkin uhalla. Kuinka ei täti tietänyt, kuinka ei joka ihminen tietänyt, että hän juuri Kotka-enostansa oli soittanut, ja äiti vainajasta, ja kaikesta siitä vaikeasta ja haikeasta, joka hänen sydämensä kaipuuta oli lietsonut pitkinä vuosina…

Kyllä enon huone oli kunnossa, oli pienintä yksityiskohtaa myöten. Se oli tosin isän entinen huone jykevine huonekaluineen, mutta tuskin sitä samaksi tunsi. Varta vasten hän oli antanut uudestaan päällystää sohvan ja tuolit kauniilla sammalvihreällä villakankaalla, vaikka täti piti sitä suurimpana hulluutena ja tuhlauksena, kun kerran entiset koreakukkaiset plyysipäälliset olivat aivan eheät. Mutta tänä vuonna Helmi oli tullut täysi-ikäiseksi, ja tänä vuonna myöskin, isän kuoltua, ottanut haltuunsa koko omaisuuden. Itse hän hoiti varojansa ja vastasi niistä. Enon täytyi saada asua huoneessa, jossa oli pelkkää kaunista hänen ympärillänsä, päällisistä ikkunaverhoihin, jopa kirjoitusmattoon ja kynänpyyhkimeen asti, jotka Helmi omin käsin oli ommellut.

Oi eno, eno, kuinka Helmi oli häntä ikävöinnyt! Mutta junalle hän ei voinut eikä tahtonut mennä. Sen hän oli jo kirjoittanut, ei eno odottanutkaan. Tavata hänet ihmisjoukon hälinässä… Ehkä he eivät tuntisikaan toisiansa kymmenen vuoden eron jälkeen. Pitäisikö hänen katsoa silmiin jokaista herraa ja kysyä sykkivin sydämin ehkä ihan ventovieraalta: — Oletteko hän, jota odotan, minun Kotka-enoni? — Kuka? — sanoo vieras kummastellen ja kääntyy pois. — Ei, täällä kotona Helmi tahtoi pohjaan asti tyhjentää kaihonsa maljan ja sitte heittäytyä avoimeen lämpimään syliin!

Ihmeellinen ihminen, sanoi täti enosta. Se oli se sana, joka Helmin pidätti heltymästä. Hän ei voi sietää, että enosta käytetään semmoisia sanoja. Nimittäin siinä merkityksessä. Sillä ihmeellinen hän kyllä onkin, vaikka toisella tavalla: jalo ja ylevä yli kaiken, uhrautuvaisempi kuin kukaan muu, itsekieltävämpi, voimakkaampi ja kuitenkin hellempi. Hän on Kotka — mutta koska tavallinen maalintu on Kotkaa ymmärtänyt?

Taas Helmi soitti, soitti rumia ja räikeitä epäsointuja, melkein toivoen, että joku tulisi torumaan. Mutta kukaan ei tullut.

Kello löi kerran. Puoli — puoli mitä? Säpsähtäen soittaja hypähti paikaltansa. Hän juoksi pöydän luo, raapaisi tulta, nosti pois sinipunervan iiriskukan muotoisen lampunkuvun ja sytytti valon.

Puoli yhdeksän. Siis ei kumminkaan puoli kymmenen. Viisi minuuttia vailla tunti, sitte Hangon juna tulee.

Helmistä se oli melkein helpotus. Kuinka tuntuikin kummalliselta, että hän olisi ajatellut äskeisiä ajatuksiansa ja soittanut katkeria säveleitänsä juuri sinä hetkenä, jolloin enon juna saapui.

Hyvää ja kaunista hän tahtoi soittaa ja ajatella. Mutta miksi on sydän niin ristiriitainen ja paha? Juuri hänen sydämensä? Eikö oloilla ole siinä osaa? Voivatko ruusut puhjeta erämaan hiekasta?

Helmi nojasi pään käteensä. Sinipunerva valo ympäröi häntä. Se oli hänen huoneensa väri, vieno ja pehmoinen.

Pienen sohvan yläpuolella oli pitkä ja kapea seinähylly. Siinä seisoi kokonainen sarja kehyksiin pantuja valokuvia. Keskimmäinen oli suurin, kaunis nuoren naisen kuva. Helmin vanhempi sisko, olisi vieras sanonut. Samannäköinen, silmät vaan tummemmat ja lempeämmät ja huulilla rakkaampi, surunvoittoinen hymy. Ei hän ollut sisko, äiti hän oli. Eikä hän kuvassa paljon vanhempi ollut kuin Helmi nyt, ehkä kaksi tai kolme vuotta. Silloin oli Helmi kuuden vuoden vanha. Samana vuonna nuo lempeät silmät sammuivat ainiaaksi.

Eikö hänkin aikanansa ollut vaeltaja kivikkopolulla ja hiekka-aavikolla? Mutta missä hän kulki, siellä ruusuja puhkesi, vaikka hän lopuksi astuikin hennot jalkansa uuvuksiin ja sortui karulle tielle.

Kapean hyllyn yläpuolella, juuri keskimmäisen kuvan kohdalla oli vahva ulkoneva seinäjalusta ja sen päällä Thorvaldsenin Kristuskuva. Se näytti ojentavan siunaavat kätensä yli valokuvaryhmän, mutta erityisesti yli äidin suloisten kasvojen.

Helmi muisti kerran kuulleensa legendan. Kristus istui opetuslastensa joukossa, ja kaikki toiset puhelivat, mutta Johannes oli vaiti. "Miksi olet vaiti?" kysyi Jeesus. "Herra, minä ajattelen, koskahan sinun valtakuntasi tulee." "Katso ulos", sanoi Jeesus. "Mitä näet?" "Yötä ja pimeyttä", kuului vastaus. "Tule kanssani", sanoi Jeesus. He nousivat ja vaelsivat ulos yöhön. Ihmisiä tuli vastaan, ne näyttivät kaikki pimeiltä. Ja polku oli epätasainen, eikä voinut määrää nähdä. Silloin Jeesus pysähtyi. "Katso nyt taaksesi", kehoitti hän Johannesta. Johannes katsoi ja huudahti hämmästyksestä. Kaikki ihmiset, joita Jeesus pimeydessä oli puhutellut, olivat saaneet auringon hohteen kasvoihinsa. Koko seutu hohti, ja kivikko oli muuttunut ruusutarhaksi. Nyt Johannes ymmärsi kaikki. Missä Jeesus kulkee, siellä yökin on valkeus.

Äiti oli kulkenut Jeesuksen kanssa; siksi hänen kasvonsa hohtivat ja hän oli oppinut taidon luoda hohdetta ympärillensä. Eno myöskin kulki Jeesuksen kanssa. Helmi luuli varmaan, että hän omisti saman lahjan kuin äitikin.

Mutta hän, Helmi?

Rakastihan hän Jeesusta. Haaveilevalla ihailulla hän rakasti, samankaltaisella kuin äiti vainajaa ja enoa kaukaisessa maassa, mutta vielä paljon enemmän.

Ei sillä tavalla kuin Riitta täti, joka ennen aina kuljetti häntä kuumiin kokoushuoneisiin ja asetti hänet tuntikausiksi kuuntelemaan pitkää postillaa, ja pani nurkkaan, jos hän oli tarkkaamaton.

Mutta ei niinkään kuin äiti ja eno. Tai äidistä hänellä oikeastaan vaan oli se tunne, sillä hän ei voinut muistaa. Enosta hän sen tiesi. Eno ei haaveillut Jeesuksesta, hän eli hänen elämäänsä.

Sitä Helmi ei vielä ollut oppinut. Mutta hän tahtoi oppia, hän ikävöitsi koko sielustansa.

— Tule, Kotka-eno, tule pian ja opeta minua! Helmi kohotti katseensa, ja tuntui kuin Kristuskuva olisi juuri hänetkin tahtonut sulkea syliinsä, hänet, yksin jääneen orpotytön. Kyyneleet puhkesivat hänen silmiinsä, ja nyyhkyttäen hän painoi päänsä sohvaan.

— — —

— Lapsi, mutta mikä sinun oikeastaan on?

Riitta täti kumartui hänen puoleensa. Helmi nousi ja kiersi kiihkeästi käsivartensa tädin kaulan ympärille.

— Anteeksi, täti, antakaa minulle anteeksi!

— No hyvänen aika, kyllähän minä… Älä nyt tuolla tavalla…

Sitte täti silitti hänen tukkaansa, katsoi häntä silmiin ja sanoi: — Kotkan poikanen!

Lämmin tunne valahti läpi Helmin sydämen. Hämmästyneenä hän loi silmänsä ylös.

Ymmärsikö täti häntä siis kuitenkin? Ehkä kuitenkin?

— Mennään nyt teepöydän luo, — sanoi hän äkkiä iloisesti, tarttuen tädin käteen. — Ja mennään sitte enon huoneeseen. Mennään kaikkialle, mihin te vaan tahdotte!

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings