VII.

Ratkaisu.

Muuan parvi ylioppilaslaulajia, joka oli tehnyt kesäisen kiertomatkan maaseudulle, tuumitteli uutta samankaltaista seuraavaksi kesäksi. Päätettiin panna toimeen muisto- ja neuvottelukokous. Ei tuollaista kuivaa tavallista, joka kiireiden kesken vaivalla haalitaan kokoon jonnekin ylioppilastalon joutilaaseen nurkkaan, vaan iloinen ja runollinen juhlahetki kevätkauteensa valmistautuvassa Alppilassa. Ohjelmaa siellä piti olla, laulua ja muuta, ja herttaisia vieraita myöskin, varsinkin neitoja niiltä seuduilta, joilla viime kesänä käytiin. Niitä oli kumminkin liian harvoja Helsingissä. Sentähden täytyi kutsua myöskin sellaisia, jotka kesää viettivät uuden aiotun matkan alueella. Kun ei matkasuunnitelma vielä ollut määrätty, mahtui tähän laajennukseen jokaisen laulajan mielitietty.

Arvi Toivio ja Aimo Lehtinen olivat laulajia kumpainenkin. Aimon ja Hertan kotihuvila oli ollut laulajapoikien suloisin lepopaikka edellisen kesän retkellä. Siellä oli uitu ja poltettu kokkoa, siellä nautittu viilipiimää ja mansikoita, siellä leikitty ja tanssittu ympäristön nuorten kera nurmikolla riippukoivujen alla.

Tietysti Arvin ja Hertan ja Aimon piti ottaa juhlaan osaa, vaikka nuoret miehet eivät tällä kertaa aikoneetkaan laulumatkalle mukaan. Aimo oli kesän ajaksi määrätty virkaatekeväksi kunnanlääkäriksi siihen pitäjään, jossa hänen vanhempansa nykyään suvet talvet asuivat, ja Arvi sanoi, ettei akallista miestä enää saa laulumahdillakaan kesäpesästä liikkeelle.

Aimo oli kutsunut Helmin. He olivat sitäpaitsi luvanneet yhdessä esiintyäkin, Aimo soittaen viuluansa, Helmi säestäen.

Helmi oli pannut pois surupukunsa, jota hän koko talven oli käyttänyt isän kuoleman jälkeen. Hän seisoi valmiina valkoisessa, ilmavassa harsopuvussa, joka hänellä oli ollut yllään morsiusneitosena Hertan häissä. Tukkaansa ja rintaansa hän oli kiinnittänyt tummanpunaisia neilikoita.

Hän oli hyvin onnellinen. Sydän sykki riemusta ja odotuksesta. Kohta Aimo hänet noutaa!

Se joka ensin astui sisälle, ei kumminkaan ollut Aimo, vaan Paavali Kotka. Hän oli päällysvaatteissaan, juuri menemässä ulos. Oven suuhun hän pysähtyi, luoden pitkän silmäyksen Helmiin.

— Kaarinan kukkatyttö, — sanoi hän sitte hellyydestä väräjävällä äänellä. — Kuinka sinä muistutat häntä!

Helmi oli odottanut aivan toisenlaisia sanoja. Sydän täynnä kiitollisuutta hän juoksi suoraan enon syliin.

— Olenko todellakin äidin näköinen nyt? Ja sinä iloitset siitä, eno, iloitset minun kukkasistanikin! Ota tämä, — hän irroitti yhden neilikoista, — se tuoksuu sinulle minun iloani!

Kotka katseli punaista kukkaa, silmissään yhä äskeinen hellä ilme, johon nyt sekottui syvää surumielisyyttä.

— Kukat kuihtuvat, Helmi lapseni, kaikki maailman kukat — punaneilikat ja valkoiset liljat. Minulle on olemassa yksi ainoa ruusu, Golgatan veripunainen. Ei se petä sydämen ikävöimistä, ei se kuihdu milloinkaan.

— Eno, — huudahti Helmi, mieli palavana säälistä ja rakkaudesta, — elämä ei ole kalmisto eikä erämaa! Miksi en saisi poimia kukkasia? Miksi et sinä poimi? Eivät ne vaalenna sitä yhtä, joka on sinulle ihanin — ja minullekin. Niin, eno, minullekin… sillä ilman sitä ne toiset eivät merkitsisi mitään… Hän puhui yhdessä henkäyksessä, silmät säihkyvinä, täysin käsittämättä sanojensa kantavuutta.

— Ilman sitä toiset eivät merkitsisi mitään, — toisti Kotka puolittain itsekseen. — Mutta ilman toisia, Helmi, jos ne kadottaisit riittäisikö sinulle tämä ainokainen?

Helmi ei vastannut, kello soi.

— Nyt tulee Aimo!

Hän astui sisälle juhlapuvussansa ja nouti hymyilevän, säihkysilmäisen tytön, jonka tukassa ja rinnalla punaiset neilikat yhä hehkuivat ja tuoksuivat kevään ihanuutta. Mutta syvällä sydämessä tuntui nyt piikki; Kotka oli sen työntänyt, se pisti hellittämättä.

— Minun morsiusneitoseni, — sanoi Aimo hiljaisella ihastuksella.

Helmi loi häneen kauniin katseen, mutta ääni soi vähän väsyneeltä: — Niin, Aimo, ne olivat elämäni onnellisimmat päivät. Toivoinhan minä tänäänkin juhlailtaa…

Paavali Kotka sanoi nyt hyvästi. Hän kertoi menevänsä työmies Rahkasta etsimään, sitä silloista päihtynyttä, joka oli viettänyt yön hänen huoneessansa, niinkuin Aimokin oli Helmin ja Hertan kautta kuullut.

Helmi ja Aimo olivat myös valmiit. Riitta täti tuli toivottamaan heille paljon hauskuutta. Aimo auttoi Helmin ylle päällystakin, ja he menivät ulos. Kahdet ajoneuvot odottivat, toisissa Arvi ja Hertta. Molemmat ajoivat Kotkan ohi; nuoret iloiset silmät katsoivat häneen ja kädet viittasivat tervehdyksen. Niin hän jäi yksinäistä tietänsä astumaan.

— — —

Pihalla leikki joukko meluisia lapsia, monesta eri työläisperheestä. Kotkan kysyessä Rahkasen asuntoa joku huolettomasti näytti sormellaan muuatta ovea, toisten lasten töllistellessä, toisten tuskin kääntäessä päätänsä.

Huone oli perin niukasti ja huonosti kalustettu, puhdistamaton ja epäjärjestyksessä. Kahdenmaattavan sängyn peitto riippui lattiaa viistäen. Himmeällä ikkunalla verenpisara ja myrtti kituivat pölyä ja kuivuutta.

Nuori nainen kääntyi lieden luota, kun koputus kuului ovelle. Hämmästyneenä hän peräytyi, nähdessään pastori Kotkan. Hän tunsi vieraan, sillä viime pyhänä hän oli käynyt rukoushuoneella. Nopeaan hän pyyhki kätensä esiliinaan, sipaisi hihansuulla kasvojansa ja niiasi.

— Oletteko Rahkasen vaimo? — kysyi pastori tervehtien.

— Olen, Elli Rahkanen.

— Miehenne ei ole kotona?

— Ei ole. — Vaimon pää painui alas. Käyttäen taas esiliinaansa pyyhkeenä hän siivosi tuolin ja tarjosi sitä. — Pastori on hyvä ja käy istumaan.

Kotka ihmetteli, että vaimo tiesi, kuka hän oli. — Onko miehenne kertonut minusta?

— Miehenikö? Ei hän käy kirkossa…

— Hän oli yhden yön vieraanani, viikko takaperin.

— Pastorin vieraana!

Parilla sanalla Kotka kertoi, mitenkä se tapahtui. — Ettekö häntä kaivannut? — kysyi hän tutkivasti.

Vaimo purskahti itkemään.

— Hän on hyvin usein poissa. Ja kun hän ei ole kotona, on minun helpompi olla.

— Onko teillä lapsia?

— Me olemme vasta kolmatta vuotta naimisissa. Kaksi on ollut, ne ovat kuolleet molemmat.

— Siis on teillä nyt runsaasti aikaa, vai kuinka?

Vaimo huomasi silmäyksen, joka kiersi huonetta. Hämillään hän tarttui esiliinaansa vielä kolmannenkin kerran, pyyhkäisten pöydän kulmaa, kun ei sopinut muuta tehdä.

— Pastori kai ajattelee, kun täällä on tämmöistä… Minä käyn tehtaassa. Kalle on hyvä kivimies, mutta hän juo palkkansa, niin että minun on pakko. Kuka vuokran maksaisi ja millä minä eläisin? Sitte iltasin ei tahdo olla enää kykyä mihinkään. Se niin väsyttää, alinomainen jyske ja seisominen…

Paavali Kotkan sydäntä pusersi omituisesti. Hän oli tottunut kurjuuden näkemiseen ja kuulemiseen Ameriikan suurkaupungeissa, mutta se ei koskaan muuttunut hänelle niin tavalliseksi, ettei olisi järkyttänyt sydäntä.

Vaimo oli nuori, ehkä vasta Helmin ikäinen, vaikka niin kelmeä ja kasvot kuihtuneet. Nuorempi hän oli kuin Kaarina kuollessansa.

Paavali rupesi puhumaan hänelle lempeästi ja ystävällisesti. Hän kysyi, ja toinen vastasi. Pian oli nuoren vaimon elämäntarina hänen tiedossansa.

Elli oli pienestä tytöstä palvellut herrasväissä, oikein hyvissä paikoissa. Mikä sitte tulikaan, kun teki mieli enemmän vapautta. Toiset tytöt kehuivat, että tehtaalaisilla on joka ilta vapaa, ja hän päätti myöskin pyrkiä tehtaaseen. Kyllä hän pian huomasi olleensa ymmärtämätön, mutta ei kehdannut heti taas erotakaan. Entinen emäntä kysyi, oliko hänen hyvä olla, ja hän vastasi "on", vaikka itku tuppausi kurkkuun. Työ oli aina vaan yhtä ja samaa, kuumakin oli tehdassalissa, niin että pyrki saamaan yskän, kun tuli ulos pakkaseen, eikä sitte ollut kotia missään, yösija vaan erään työmiesperheen huoneen nurkassa. Hänen oli ikävä ihan nääntyäksensä. Sentähden hän rupesi ottamaan korvausta vapaista illoistaan, käveli paljon ulkona ja kävi tanssipaikoissa, tutustui Kalleen ja oli iloinen kun naimisella pääsi pois tehdastytön elämästä. — Niinhän minä luulin, enkä tietänyt meneväni ojasta allikkoon. Kalle joi, siitähän koko surkeus tuli. Nyt minä olen tehtaassa taas, ja vielä kaikki muu kurjuus kuormanani. Vasta minä nyt olen ruvennut käymään kirkossakin ja rukoushuoneessa, eihän se ennen maistunut… Viime pyhästä minä pastorin tunnen.

— Niin se on. Työtä tekeväiset ja raskautetut tarvitsevat Jeesusta, ja hän ottaa ne vastaan.

Kotka puhui helliä sanoja, lohduttavia ja rohkaisevia. Nuori vaimo kuunteli, nyyhkien aina välillä. Kun pastori nousi lähteäkseen, kiitteli hän kerta kerralta, ikäänkuin olisi ollut vaikea erota ja irtautua.

— Nyt minä koetan hakea miehenne. Luulitte hänen poikenneen anniskeluun tuolla kulmassa, niinkö? Minä kyllä pidän huolen, ettei hän rahojansa lopeta tänä iltana. Asettakaa te jotain keittoa pöytään ja koettakaa vähän järjestellä huonetta hauskemmaksi, vaikka olettekin väsyksissä, sen neuvon minä antaisin teille. Nyt Jumalan haltuun! Jos luulen tarpeelliseksi, palajan vielä tänne takaisin miehenne kanssa.

Kotka käveli katua pitkin, ajatellen tehtävää, jonka hän oli ottanut. Herra Jeesus tuli maan päälle syntisiä pelastamaan; oliko liiaksi vaadittua, että hänen palvelijansa astuisi kapakan seinien sisälle?

"He seuraavat Karitsaa, mihin ikänä hän menee."

Päättäväisesti Kotka tempasi oven auki ja tuli anniskelun kauppaan. Kalle Rahkanen ei ollut siellä. Kotka kulki katua eteenpäin; siinä oli varsinainen kapakka, jossa miehiä näkyi istuskelevan. Jo ikkunasta Kotka tunsi etsimänsä kasvot.

Kun pastori ilmestyi oven aukkoon, kääntyivät kaikki silmät sinnepäin. Hän oli niin kookas, että päänsä ulottui kamanaan asti, ja tummat silmät sulkivat läpitunkevaan katseeseensa koko kurjuuden kuvan siinä ympärillä.

— Minä haen kirvesmies Kalle Rahkasta, — sanoi Kotka kuuluvalla äänellä.

— Tuoss' on, — vastasi yksi mies, osottaen toveria sormellansa.

Rahkanen näytti ensin hämiintyvän, mutta kokosi sitte rohkeutensa, tokaisten terhakasta: — Mitäs pastori minusta?

— Ai pappi… Vie sun s—

Miehet olivat jo puolihumalassa ja rähisivät häikäilemättä, kun ensi yllätys oli mennyt ohi. Se vihollinen, jota he palvelivat, yllytti vastarintaan.

Mutta rohkea hyökkääjä ei säikähtänyt. Varmoin askelin hän astui Rahkasen luo, laski painavasti kätensä hänen olalleen, katsoi häntä niin, että mies rauhatonna vilkui sivulle ja toiselle, ja sanoi sitte äänellä, jota täytyi totella: — Me menemme nyt.

Rahkanen nousi, pää riipuksissa kuten Kotkan asunnossa silloisena aamuna. Silmissä kiilui salaviha, mutta estelemättä hän seurasi yli lattian. Kompasanat ja kiroukset satelivat ympärillä. Vasta ovella mies yritti tehdä tenän.

— En saa—… en lähdekään! En, sanon minä!

— Se on oikein! — kuului takaa.

Mutta Kotka oli väkevä. Ennenkuin mies tajusikaan, oli hän ulkona kadulla. Silloin Kotka muutti menettelytapansa, alkaen puhua ystävällisesti ja lempeästi.

— Teillä on nuori vaimo kotona, teidän Ellinne. Hän siistii huonetta teitä varten. Muistatteko, että olette Jumalan edessä luvannut häntä rakastaa ja olla hänelle hyvä ja uskollinen? Menkää nyt kotiin hänen luoksensa, antakaa hänelle rahoista loput, mitä vielä on, syökää sitte ja ruvetkaa nukkumaan.

Mies tuntui vähän heltyneeltä, ainakin vapautuneelta, kun kiusauksen paikka oli jäänyt selän taakse. Ei hän äksyillyt, ei juuri kironnutkaan, mutta silmissä säilyi epäselvä katse.

— Nähkääs, parastanne minä tarkoitan. Mitä hyötyä minulla olisi itselläni siitä, että etsin ja autan teitä?

— Nauroivat, ne vietävät, — puhui mies itsekseen, nyrkkiänsä puistellen housuntaskussa.

— Miksi menittekään sinne? Ellin täytyy käydä tehtaassa, rasittua ja heikontua, kun te juotte rahat. Pullossa on paholainen, ettekö sitä tiedä? Kun hän saa pikkusormen, vie hän koko käden.

— Vie, kyllä se vie, oikein pastori puhuu, että kyllä se vie…

Kotka oli saattanut miestä ohi anniskelun. Nyt oltiin jo Rahkasen asunnon portilla. Hän aprikoi, mitä tehdä, mutta päätti sitte kääntyä kotiin. Ehkä mies ja vaimo parhaiten suorittivat asiansa kahden kesken.

— Hyvästi nyt, Rahkanen, muistakaa olla hyvä Elliä kohtaan! Ja muistakaa, mitä minä opetin teitä tekemään pullolle, kun kiusaaja panee sen käteenne. Mitä minä tein? Sanokaa, muistatteko sen vielä?

— Rikki paiskasitte, — huusi Rahkanen äänellä, joka yhtäkkiä muuttui julmaksi.

Kotka hämmästyi, mutta sanoi rauhallisesti: — Olkoon nyt Jumala kanssanne. Pankaa mieleenne, että te ette jaksa itse auttaa itseänne. Hän auttaa, kun rukoilette.

Hän keskeytti puheensa, sillä miehen silmät samertuivat ja käsitys näytti sekaantuvan. Syvästi huoaten hän kääntyi menemään.

Muutaman askeleen hän oli astunut, kun kivi suhahti läpi ilman. — Rikki paiskasitte pullon! — kuului käheä, raivostunut ääni. Toistamiseen suhaus kuului. Paavali Kotka tapasi takaraivoansa, sai kätensä täyteen pursuavaa verta, tunsi kaiken mustenevan ympärillänsä ja kaatui pyörtyneenä katuun.

— — —

Alppilassa telefooni soi. Pyydettiin tavata neiti Helmi Hartikkaa.

— Ei juuri nyt voi tavata. Hän soittaa paraikaa. Neljännestunnin perästä.

Nuori herra sanoi sen viinurille, joka tuli ilmoittamaan.

Aimo ja Helmi olivat äsken lopettaneet yhteiskappaleensa. Oli kiihkeästi pyydetty, että Helmi yksinkin soittaisi jotain.

Hän oli nyt taas ihan sekoittumattoman onnellinen. Enon työntämä piikki ei pistänyt enää. Hän oli tanssinut rintansa vapaaksi, poskensa hehkuviksi tummien neilikkain tuoksussa. Yksi niistä koristi nyt Aimonkin rintaa — hän oli pyytänyt sen ja saanut. Helmin sydän sykki rajattomasta riemusta. Kaikkialla hohti punaisia neilikoita, koko maailma oli hänen ympärillänsä keväinen kenttä täynnä kukoistusta, toivoa, lemmen aavistusta ja onnen runsautta. Hän oli soittanut kuin unessa, mutta Aimo oli kuiskannut, että se ei koskaan vielä ollut niin täydesti sopeutunut hänen säveliinsä.

Mitä hän nyt soittaisi näissä tunteissaan? Yksi, yksi laulu vain vastasi sykkivän sydämen sointuja. Riemuisa morsiuslaulu:

"Kaunis, kaunis vihreä seppele…"

Itse hän sille sommitteli muunnelmia, helkytteli, värähytteli, välkytti auringonsäteitä, viserrytti lintujen kuoroja, taikoi kukkaset puhkeamaan ja koko juhlanuorison ihastuksesta riemuitsemaan.

Hänet ympäröittiin joka taholta.

— Soittakaa vielä! Soittakaa sama uudestaan!

Ei, se oli mahdotonta. Samat kukkaset eivät puhkea kahta kertaa, sydämen sävelet helkähtävät eivätkä enää palaja. Mutta ilma-aalto kantaa ne rajattomiin avaruuksiin, ja ne soivat ijäisyyteen asti.

— Neiti Hartikkaa pyydetään telefooniin.

— Pyydettiin jo äskenkin, — sanoi sama ylioppilas, joka oli ottanut tiedon vastaan.

Helmistä se oli outoa — mikä saattoi olla syynä? Riitta tätikö oli levoton, vai pelkäsikö eno hänen tanssivan liian kauvan?

Telefooniin mennessänsä hän näki ajatuksissaan enon, joka jäi kadulle yksin kulkemaan, kun he viittasivat hyvästiksi. Omituinen levottomuus valtasi hänen mielensä, melkein peläten hän tarttui kuulotorveen.

Hetken perästä hän tuli Aimon luo. Hän oli aivan kalpea ja sai tuskin sanoja suustansa.

— Eno on tuotu kadulta kotiin… tajutonna, ehkä kuolleena, vaikka he eivät sanoneet. Joku on heittänyt häntä kivellä päähän.

— Lähdetään heti, — sanoi Aimo.

Tieto Helmiä kohdanneesta onnettomuussanomasta levisi nopeasti. Aimo ymmärsi, että asiasta puhuminen ja toimetonna odottaminen oli Helmille sietämätöntä. Siksi hän hevosta telefoneerattuaan heti vei hänet ulos, vastaan kävelemään. Hertta ja Arvi olisivat tulleet mukaan, mutta Aimo pyysi heitä jäämään.

Hänen täytyi edes saada olla Helmin kanssa kahden. Tänään hän oli aikonut sanoa, että hän Helmiä rakasti enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Hän oli aikonut pyytää sitä sydäntä, jonka panttina punainen neilikka tuoksui hänen rinnallansa, ja sitä kättä, joka soitti "kauniista, kauniista vihreästä seppeleestä", niin armaasti kuin se yksin, joka aavistaa, että seppele kohta hänenkin hiuksillensa lasketaan…

Nyt oli tilaisuus häneltä riistetty, mutta sitä ei saanut ajatella. Ihmishenki saattoi olla vaarassa, Helmille rakkaan ihmisen henki. Mitä siitä, että Paavali Kotka Aimolle itselleen oli vastenmielinen? Hän oli lääkäri; jo siltä kannaltakin oli luonnollista, että kaikki persoonalliset näkökohdat jäivät unhoon.

— Rakas Helmi, ole vahva!

Ensi kerran hän sanoi Helmiä "rakkaaksi". Helmi ei edes huomannut, että hän sanoi jotakin erikoisempaa.

Ajuri tuli. Ah, kuinka lyhyt oli menomatka ollut, ja kuinka nyt hetket tuntuivat loppumattomilta! He eivät vaihtaneet monta sanaa. Kotioven edessä Aimo pysähtyi maksamaan ajuria, Helmi sanoi "kiitos" ja syöksyi jo samassa ylös portaita.

Aimo oli aikonut mennä mukaan, mutta jäi empimään. Ehkä hän olikin tarpeeton. Arvattavasti oli lääkäri jo kutsuttu — hänhän sitäpaitsi olikin vaan kandidaatti. Oli tuntunut niin luonnolliselta seisoa Helmin vieressä nyt koettelemuksen hetkenä, niinkuin äsken ilossa. Mitä hän ajattelikaan! Itse sairas ei häntä tarvinnut, Helmin tädille hän oli jotenkin vieras, ja Helmi itse — niin, Helmiin hänellä ei ollut oikeutta, ja tokko Helmi edes kaipasikaan häntä?

Aimo odotti hetken. Ei kukaan tullut kutsumaan. Silloin hän hitaasti ja hiljaa meni ylös yksinäiseen huoneeseensa.

Oli pimeä. Hän näki valon alempaa vastapäätä, toisen kerroksen ikkunoista. Mitä sisällä liikkui, sitä hän ei nähnyt, vain joskus varjon, joka kuvastui vaaleita uutimia vastaan.

Aimo ei luottanut pappeihin eikä uskonut kaikkeen raamatun sanaankaan, mutta hän uskoi rukoukseen ja oli omalla tavallaan rukoillut lapsuudesta asti. Sentähden hän tälläkin hetkellä huokasi: — Jumala, siunaa ja suojele Helmiä!

— — —

Helmi makasi polvillaan maassa, pää painautuneena Kotkan peittoon. Hän nyyhkytti, jotta sydän oli haljeta. Siinä lepäsi eno, tosin elävänä, mutta sen näköisenä, ikäänkuin tuonen sanansaattaja ei enää olisi viipynyt kaukana. Kasvot olivat kalpeat kuin palttina, veri paennut huuliltakin, ja silmät olivat ummessa, samalla kuin hän lakkaamatta puhui sekavia, katkonaisia sanoja.

— Jeesus ja kaksi muuta pahantekijää… He ottivat kiviä ja tahtoivat sinua heittää… Herra, minä en voinut sinua suojella. He osuivat sinuun ja osuivat minuun myöskin. Kiitos, että minäkin sain osani…

— Eno, eno kulta, — kuiskasi Helmi.

— En minä tahtonut hänen sydäntänsä satuttaa, sinä sen tiedät. Hän oli hyvin hento… Hento sydän särkyy, jos siihen koskee…

— Missä hän on? Herra, saanko minä nähdä hänet? Saanko nyt nähdä ja jäädä hänen luoksensa? Herra, älä lähetä minua Ameriikkaan! On kauheata, julmaa mennä Ameriikkaan!

— Eno, täällä sinä olet. Et sinä enää lähde Ameriikkaan, — lohdutti Helmi. Hän ei tietänyt mitä tehdä, hän vaan silitti houraavan otsaa ja suuteli hänen käsiänsä kyynelten virratessa.

Kotka avasi silmänsä, katsoen terävästi Helmiä.

— Et sinä ole hän. Hän oli Lilja. Kuka sinä olet?

— Oi eno rakas, Helmihän minä olen, Kaarinan Kaste Helmi!

— Niin, Helmi. Minä kävin suolla ja tarvitsin apua. Hän jätti minut yksin. Hänellä oli paljo punaisia kukkia. Tuossahan ne ovat, — hän kohotti sormensa. — Ne veivät Helmin.

— Eno, eno! — huudahti Helmi suuressa tuskassa. Sanat olivat kuin puukonpistoja hänen sydämeensä.

— Herra Jeesus, minkätähden Helmillä on kukkia päässä? Sinulla ja minulla on orjantappuroita ja verta!

Silloin Helmi nousi, riisti neilikat hiuksistansa ja rinnaltansa, heitti ne kaikki ympäri vuodetta ja huudahti syvän mielenliikutuksen vallassa:

— Ei ole enää Helmillä kukkasia. Eno, nyt Helmi tulee suolle sinun kanssasi! Jos sinä elät tai kuolet, niin Helmi tulee!

Sairaan katse näytti kummastuneelta, ja siinä välähti taju, kuten unesta heräävän.

— Kuinka sinä sanoit, Helmi?

Helmi tarttui molemmin käsin Kotkan käteen.

— Sanoin, että minä kuljen sinun kanssasi. Eno, Jumalan kiitos, sinä elät! Minäkin tahdon elää — en itselleni, vaan hänelle, joka on sinun elämäsi voima.

Kotka ei jaksanut vastata. Pää painui patjalle, silmät sulkeutuivat, mutta kalpeille huulille levisi kirkas hymy. Hän oli ymmärtänyt Helmin lupauksen ja ottanut sen vastaan.