VIII.
Reading edition
Suolle.
Paavali Kotka toipui nopeasti. Lääkäri sanoi, että hänen ruumiinrakenteensa oli tavattoman vahva ja sen vastustuskyky harvinaisen joustava. Sen lisäksi hoito oli taitavaa ja huolellista — siinä Helmi sai hyväksyvän katseen. — Neiti on aivan kuin luotu sairaanhoitajattareksi. —
— Se kaikista kauhein toimi, — ajatteli Helmi itseksensä hymyillen. Ei se silloin vastenmieliseltä tuntunut, ei edes vaikealta, kun rakkaan omaisen pelastus oli kysymyksessä.
Helmin oli täytynyt paljon laiminlyödä musiikkiopistoa. Flyygeli oli väliaikaisesti siirretty ruokasaliin, jotta sairas ei häiriintyisi, mutta sittekin soittoharjoitukset jäivät puolta vähemmälle. Opettaja ei ollut tyytyväinen. — Onko tämä todellakin välttämätöntä? Muistakaa, että lukukausi lähenee loppuansa. Minä odotan ja vaadin, että te loistatte tutkinnossa ja näytteessä! Jos teiltä käy huonosti, saa koko laitos häpeän, minä ennen muita. Teidän pitäisi pikemmin lisätä kuin vähentää tavallista harjoitusmääräänne. — Helmi oli alakuloinen, kulkiessaan sinä päivänä opistolta kotiin. Jos milloinkaan, hän tunsi sen sanan totuuden: "Ei kenkään voi palvella kahta herraa."
Hän tiesi tahtovansa palvella yhtä ainoata. Hän tiesi myöskin, mitä se hänelle merkitsi. Joko hänen tuli alistua huonontuneeseen todistukseen, opettajiensa epäsuosioon ja sanomalehtien ankaraan arvosteluun, tai hänen tuli jättää enon hoito toisiin käsiin, Kotkan suosarka ainiaaksi, itse käydäkseen kukkatietä, omaan onneen, ihmisten kiitokseen, taiteilijan kunniaseppeleitä kohti.
"Herra Jeesus, miksi Helmi hakee kukkaseppeleitä? Sinulla ja minulla on orjantappuroita ja verta!"
Se kaikui ja soi hänen sydämessänsä. Se ahdisti kuin ankarain aaltojen pauhina. Hän tunsi tulleensa siihen hetkeen, jolloin toden takaa oli pantava kyseeseen suuren lupauksen täyttäminen.
"Helmillä ei ole enää kukkasia. Nyt Helmi tulee suolle sinun kanssasi, Kotka-eno. Jos elät tai kuolet, niin Helmi tulee!" Sen hän oli luvannut.
Ja kehoituksena kaikuivat rippikoulukirjeen sanat enon kynästä: "Maksakoon mitä tahansa, ole ehjä ja kokonainen! Ole kotkatyttö, joka ei pelkää!"
— Minä eroan musiikkiopistosta! — Se ajatus tuli rohkeana kuin kotkan siipien suhahdus. Se hämmästytti häntä itseänsäkin, mutta samalla hän tunsi koko olentonsa terästyvän uljasta päätöstä toteuttamaan. Niin, se oli ainoa keino. Hän oli tarjoutuva Herran viinimäen työntekijättäreksi, ja Kotka-eno oli ratkaiseva, millä paikalla häntä parhaiten tarvittiin. Siinä oli hänen uhrinsa, ehjän elämän hinta.
Kotiin tultuansa hän meni suoraan enon huoneeseen. Kotka makasi tyynyjen nojassa, raamattu käsissään, "opetellen jälleen lukemaan", kuten hän leikillisesti sanoi. Hän näytti hyvin iloiselta. Tyytyväisyys hohti hänen katseestansa, ja rakkaus enti Helmiä vastaan.
— Tule tänne, Helmi tyttöseni. Sydämeni on taas täynnä kiitosta. Tiedätkö, sairaus on usein suloinen asia. Tämä on ollut minulle oikea Jumalan lahja.
— Onko? — sanoi Helmi hajamielisesti. Hänen ajatuksensa oli kokonaan kiintynyt siihen tärkeään kysymykseen, josta hän oli tullut puhumaan.
— Niin, etkö ymmärrä? Tiedäthän, että lepo on työmiehelle tarpeen, ja hiljaisuus Jumalan kasvojen edessä. Emme itse uskalla ottaa lepoa, meidän täytyy tehdä työtä niin kauvan kuin päivä on, mutta rakas Isä antaa lahjansa oikealla hetkellä.
— Niin, — sanoi Helmi, yhä omissa ajatuksissaan.
— Olen juuri lukenut Nehemian kirjaa. Se on hyvin ihmeellinen. Rukous ja työ, aina vaan ne kaksi voimaa. Niillä Herran temppeli rakennetaan.
Helmi tuli tarkkaavaisemmaksi. Hän kysyi:
— Eikö Nehemian kirjassa myöskin ole tämä lause: "Puolet minun nuorista miehistäni tekivät työtä, ja toinen puoli piti keihäitä ja kilpiä?"
— On, se on juuri tässä neljännessä luvussa. Olipa niitäkin, jotka toisella kädellä tekivät työtä, toisessa pitivät aseen. Sellainen oli asema vihollisen uhatessa. Se sopii hyvin meidän aikaamme.
— Joka sotii, saa haavoja, — sanoi Helmi miettiväisesti. — Sinä, eno, olet Herran sotilas, minä olen pieni työmuurahainen.
— Voi olla sotilas, saamatta kiveä päähänsä, — virkkoi Kotka samaan iloiseen tapaan kuin pitkin aikaa. — Kysymys on pelottomuudesta ja kokonaisesta uhrautumisesta.
— Eikö sitä tarvitse sekin, joka tekee hiljaista työtä? — Helmi katsoi häntä silmiin. Ei eno aavista, mitä hän on tullut ilmoittamaan!
— Kyllä, Helmi, tavallaan. Mutta hän tarvitsee vielä runsaammin kärsivällistä rakkautta. "Ei enkelien siipiä ja kultakruunuja, vaan enkelien palvelevaista mieltä." Olen hyvin iloinen siitä, että sinä olet sellainen enkeli.
— Eno, sehän on liikaa, — arveli Helmi hämillänsä.
— Ei se ole liikaa. Äsken kerroin, miksi sairauteni on ollut minulle suloinen. Aioin muutakin lisätä, mutta johduimme aineesta pois. Nyt minä sen sanon sinulle: sairaana oppii tuntemaan kultaisia sydämiä! Tässä on yksi, kaikkein kultaisin.
Helmi oli kiitollinen enon antamasta tunnustuksesta. Kuitenkaan ei eno käsittänyt hänen uhrinsa suuruutta, siitä hän oli varma. Ei hän itsekään ollut käsittänyt, ennenkuin tänään.
— Riitta täti on toinen, — jatkoi Kotka. — Hän on keittänyt marjamehuteetänsä, paistanut munakkaitansa ja ostanut vasikanpaisteja, niin että minä kohta tulen perin pilatuksi. Nämä pehmeät patjat täytyy jo pian karkoittaa, muuten minä opin niihin. Muistatko, kuinka Hudson Taylor teki? Hän makasi paljailla sängynpohjilla, ennenkuin lähti Kiinaan, ja seuraus oli, että hän makeasti voi nukkua epäjumalantemppeleitten kivirappusillakin.
— Mutta sinä, eno kulta, et lähde Kiinaan etkä enää edes Ameriikkaan, — sanoi Helmi. Hänen sydämensä heltyi, hän muisti sitä tuskaa, millä eno houreissaan oli puhunut Ameriikkaan lähdöstä. — No niin, entäs muita kultasydämiä?
— Et ole vielä huomannut, mitä minun kirjoituspöydälläni on.
— Ruusuja! Keltä, eno?
Helmi katseli ihastellen. Niitä oli kapeassa lasissa kolme: tummanpunainen, vaaleanpunainen ja valkoinen.
— Sinun ystävältäsi Hertta Toiviolta. Kyllä hän on herttainen, oikein nimensä mukaan. Minä tunsin Lehtisen perheen, kun Helsingissä opiskelin, ja nyt olen saanut uudistaa tuttavuuden. En olisi luullut, että pieni Hertta sellaisella rakkaudella muisti minua.
Helmi näki kyyneleitä Kotkan silmissä. Itse hän äkkiä tuli niin iloiseksi, ettei tietänyt miten sen selittäisi.
— Vai tunsitko sinä heidät? Siitähän minusta näytti, kun olit Aimon seurassa. Miksi et ennen kertonut minulle? Niin, eno, he ovat todellakin parhaat ihmiset, mitä voi ajatella. Ihan tekisi mieleni heti juosta sinun puolestasi kiittämään. En olekaan käynyt siellä pitkään aikaan, kerran vaan sitte kuin sairastuit. En ole ehtinyt. Saanko mennä, ethän tarvitse minua nyt?
— Hertta oli täällä, minä jo kiitin häntä.
Se oli melkein pettymys Helmille; mutta kun hän kerran oli ystäviänsä muistanut, ei hän voinut niin pian kääntää heistä ajatuksiansa.
— Menen hetkeksi kuitenkin, — sanoi hän. — Olipa ikävä, etten ollut kotona, kun Hertta taas kerran tuli tervehtimään.
Helmi tuli omaan huoneeseensa. Se oli jäänyt sanomatta, mitä hän aikoi. Hän oli tahtonut sanoa Kotkalle: — Nyt, eno, valitse minun kulmani suurella suolla! Kauvan olen haaveillut Jeesuksesta; nyt tahdon seurata Karitsaa, mihin ikänä hän menee. Tässä minä olen, valmiina minne lähetetään. — Miksi hän taas empi, miksi sanat kielelle kuolivat?
Ei, päätös kyllä oli peruuttamaton. Hän vaan tahtoi nähdä rakkaat ystävänsä, hän tahtoi sen saman sanoa heillekin — ennen kuin Kotka-enolle…
Pöytänsä ääreen hän pysähtyi hämmästyneenä. Siinäkin oli maljakko kukkineen, ei ruusuja, vaan tummanpunaisia neilikoita. Pieni kortti kuoressaan ilmaisi antajan.
Aimo kirjoitti:
Helmi!
En ole nähnyt sinua sitte kuin lahjoitit minulle sydämeltäsi punaneilikan, jota pyysin. Ota vastatervehdykseni! Uskollinen sairaanhoitaja, älä kokonaan unohda lääkäri-ystävääsi
Aimoa.
Kaikki himmeni Helmille sinä hetkenä, himmeni ja valkeni. Huone tulvahti kuin päivänpaistetta täyteen. Hänen sydämessään soi kevätlintujen säveleitä tuhatkielin, niin, hän itse oli lintunen, povi lauluja tulvillaan.
Helmi oli lapsikin. Helmi hyppeli, riemuitsi, painoi korttia vasten rintaansa, tunnusteli kukkain tuoksua, suuteli niitä, ja lopuksi ihan pyörällä päin istui sinipunervaan sohvaan, kukkamaljakko edessään.
Aimo rakasti häntä! Varmaan, varmaan, varmaan!
Mitä silloin merkitsi musiikkiopiston jättäminen? Kerran hän kumminkin oli sen jättävä. Mitä merkitsi koko maailma tämän onnen rinnalla?
"Uskollinen sairaanhoitaja". Ne sanat yhtäkkiä iskivät häneen. Enon lääkäri oli sanonut, että hän oli kuin sairaanhoitajaksi luotu. Sitä apua eno parhaiten tarvitsi köyhiensä kurjissa kodeissa — sitä Aimokin tulevalta puolisoltansa, jos he kerran yhdessä kulkisivat Pursimiehenkadun mataliin majoihin ja Hermannin kaukaisiin hökkeleihin.
Tarvitsiko hänen epäillä? Tarvitsiko laskea ratkaisua enon käsiin? Ei, hän menee suorana ja uljaana Kotkan luo ja lausuu: — Eno, päätökseni on tehty. Huomenna ilmoitan eroavani musiikkiopistosta. Toukokuun ensi päivänä, samana päivänä, jona sinäkin virkaasi astut, alkaa kirurgisessa sairashuoneessa hoitajattarien kurssi. Siihen minä menen — ja sitte käytä minua! Näetkö, sinun kotkatyttösi ei pelkää!
Ja hän astui varmoin askelin enonsa eteen, ja hän sanoi ne sanat silmää räpäyttämättä.
Oliko Paavali Kotka iloinen? Hänen olisi pitänyt olla. Miksi kumminkin tuntui, ikäänkuin sille, joka onnellisesti on pyydystänyt laululinnun ja saanut sen suljetuksi häkkiin? Samassa silmänräpäyksessä Helmin sielussa välähti rinnakkaiskuva: ilmojen kotka, suljettu eläintarhaan, taivaana rautalankaverkko, uljaat siivet katkottuina, jotta ihmislapset saisivat kuivan hyötynsä sen kärsimyksistä ja ikävöimisestä!
Kauhun väre kävi läpi Helmin olennon, ja Kotka tunsi kiitollisen riemun sijaan omituista lamautumista. Heidän täytyi rukoilla, heti, palavasti! Vihollinen kiusaa, ja voiton ratkaisuhetkellä hän on vaarallisin.
Paavali Kotka pani kätensä Helmin pään päälle, ja Helmi polvistui.
— "Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua…"
Noustuaan Helmi oli tyyni, mutta kalpea. Ei — unta se ei ollut, se oli totta nyt. Jumalan kasvojen edessä se oli vahvistettu.
— Tässä minä olen. Jumala minua auttakoon!
— — —
Kaikki panivat vastaan, mutta Helmi pysyi lujana. Riitta täti puhui oikein vakavasti: — Kun nyt olet soittanut vuosikaudet, niin ei kesken jättäminen kelpaa. Semmoinen vaihemielisyys on pelkäksi vahingoksi. Kyllä se on totta, että isäsi ja minä panimme sinut talouskouluun, mutta silloinhan sinä otit yksityistunteja ja soitit kaiken aikaa kumminkin. Emme me sinusta tahtoneet emännöitsijää emmekä karjakkoa vasten luontoasi, ymmärräthän sen! Ei kukasta kapustaksi. Sairaanhoito nyt on vihoviimeistä sinulle.
— Niin minäkin aina ajattelin, — vastasi Helmi. — Nyt minä ajattelen toisin.
— Paavali Kotkan konsteja kaikki, — mutisi täti pahalla mielellä. — Kyllä saatte nähdä, mikä siitä tulee.
Musiikkiopistossa pianonsoiton opettaja suuttui ja sydäntyi. — Minä en salli teidän erota! — hän suorastaan ilmoitti. Helmi käyttäytyi nöyrästi, mutta täydellisellä varmuudella: — Minulla on oikeus, ei kukaan voi minua pidättää. Olen hyvin pahoillani, että tuotan teille vaikeutta. Oi, uskokaa, se ei ole helppoa minullekaan… Silloin opettaja koetti houkutella ja taivuttaa, maalaili taiteen ihanata uraa, loistavaa tulevaisuutta ja Helmin lupaavia lahjoja. — Teette väärin, syntiä te teette, kun heitätte menemään sen kaiken, mikä teillä jo vallan on käsissänne. Mieletön te olette! Ei meillä kasva taiteilijoita, niinkuin sieniä sateen jälkeen — niin, tusinataiteilijoita kyllä kasvaa, mutta niistä taivas varjelkoon! — ja siis ei ole meillä varaa heittää hukkaan yhtään ainoata todellista. En minä suostu antamaan todistustakaan, jos juoksette pois ennen näytettä.
Sitä ei voinut auttaa. Helmi jätti jäähyväiset, ja opettaja kääntyi jyrkästi pois. Helmi sai sen vaikutuksen, että hän oli hyvin vihastunut. Tuntui niin haikealta, että sydän oli pakahtua. Vaan kun Helmi oli ovessa lähtemässä, tuli opettaja vielä hänen perässään. Suuret kyyneleet olivat pusertuneet vanhan miehen silmiin, hän ojensi tytölle molemmat kätensä ja sanoi syvässä mielenliikutuksessa: — Teidän kuutamosonaattinne!
Niissä kahdessa sanassa väreili vanhan taiteilijasydämen koko rakkaus nuoreen taimeen, jota hän oli ihmisten iloksi kasvattanut. Niihin sisältyi hänen pettymyksensä ja valituksensa, hellä nuhde ja harras, tunteisiin vetoava pyyntö.
Helmi ei voinut sitä kestää. Hän purskahti ääneen itkemään ja riensi alas portaita, kuin omaa sisintänsä paeten.
Kaikkein vaikeinta kumminkin oli ystävien luona yläkerroksessa. Helmi ei uskaltanut heille mitään kertoa, ennenkuin ero musiikkiopistosta oli tapahtunut ja kurssi-ilmoitus tehty. Toisin hän oli aikonut, mutta sitte hän vaistomaisesti oli alkanut pelätä Aimoa. Entä jos hänkään ei ihastu, vaan on pahoillaan kuten kaikki muut?
Toiviot joutuivat suuresti hämmästyksiinsä; Aimo ei mielentilaansa näyttänyt.
Hertta torui ja hymyili vuorotellen. Hän ei oikein ollut selvillä, tahtoiko Helmi sairaanhoitajaksi Kotkan vai Aimon tähden. Arvi kiusotteli Helmiä tapansa mukaan. — Kuuleppas, sehän oli semmoinen asia, josta tälle neitoselle ei ennen saanut puhuakaan. Nyt sinä saat itse nähdä, kuinka ihmisiä leikellään. Minä olin kerran erään tohtorin luona — ei se tämä Aimo ollut sentään — kun telefooni siellä soi. Joku kuului sairashuoneelta kysyvän, mitä piti tehdä potilaalle. "No ottakaa pois pari kylkiluuta ja nyrkinkokoinen kappale lihaa", käski tohtori. Semmoista sairashuoneessa tehdään.
— Hyi! — sanoi Hertta. — Ole nyt sinäkin Arvi vaiti, älä kaikkea kerro. Ei se kumminkaan taida olla edes totta. Helmi jo pyörtyy vähemmästäkin.
— Anna hänen puhua, — sanoi Helmi hyvin kalpeana.
— Entäs kun ihmisiä nukutetaan, — jatkoi Arvi. — Siinä ne makaavat, silmät muljollaan; suu auki ja kieli velttona. Kieli putoo usein kurkkuun, eikö niin, Aimo? Silloin otetaan pitkät pihdit ja kiskaistaan se ulos, jotta ruskahtaa. Hoitaja niillä pihdeillä vetelee, tai jollei vetele, niin pitää leuvoista kiinni. Onko lystiä, Helmi?
— Arvi, mitä sinä ajattelet! — huudahti Aimo, joka näki Helmin yhäti kalpenevan, vaikka hänen käytöksensä muuten oli tavattoman hillitty ja tyyni. — Antakaa Helmin olla rauhassa!
— Annetaan, annetaan, — sanoi Arvi, vaihtaen Hertan kanssa merkitsevän katseen. — Minä lähdenkin nyt "Vanamon" kokoukseen.
— Ja minä keitän teille teetä, — sanoi Hertta. — Kas, se on niin että Leena on ulkona…
— Meidän Leena on aina ulkona, — nauroi Arvi. — Lieneekö se tapa muillakin nuorten rouvien palvelustytöillä? Siitä on se seuraus, että ellei Hertta keitä, joutuu se huvi minun osakseni. Hyvästi nyt! Älä kanna kaunaa, Helmi, ollaan hyviä ystäviä, eikös niin?
Helmi ei estänyt Herttaa teenkeitosta. Hän jäi mielellään Aimon kanssa kahden. Sitä juuri hän hartaimmin oli toivonutkin.
— Aimo, — sanoi hän hiljaa, — ymmärrätkö minua?
— En ymmärrä, — oli vakava vastaus.
— Minä en tahtoisi elää itselleni… en tahtoisi elää turhaan… katso, enon vuoteen ääressä olen oppinut —
Hän takertui. Ei syntynyt selvää ajatuksen muotoa. Hän ei saanut uskottavaksi, mitä halusi sanoa, sillä hän itse tunsi epäröivänsä.
— Siis kurssin käytyäsi — mitä sinä aiot?
— Aion… aion hoitaa köyhiä sairaita, joita eno löytää… Aion palvella Herraa…
— Helmi! — huudahti Aimo, päästäen nyt valloilleen kaikki pidätetyt sanat ja tunteet, — sinä olet harhaan johdettu etkä tiedä mitä teet! Minä sanon sinulle, että löytyy henkisiä murhaajia ja henkisiä itsemurhaajia. Sinä olet toisten taluttamana menossa henkistä itsemurhaa tekemään!
Helmi sai rohkeutensa takaisin ja alkoi puolustautua.
— Olethan sinä lääkäri, työskentelethän itsekin sairashuoneessa. Minä olen silmissäsi käyttäytynyt niinkuin tyhmä lapsi, joka pelkää pienintä naarmuakin. Ehkä olen vahvempi kuin luuletkaan. Ehkä saat nähdä, että minä voin tehdä sen, mistä tähän asti en ole kestänyt edes kuulla puhuttavan.
— Mutta taiteesi, suuri lahjasi, jonka Jumala on antanut!
— Sinä myös olet taiteilija, vaikka olet lääkäri.
— En ole. Huvikseni minä soitan, tai ehkä oikeammin siksi, että näen lakkaamatta ympärilläni rumaa, raakaa, ikävää ja sydäntä särkevää… Henkeni kaipaa vastapainoa, minä löydän sen sävelissä — sinun sävelissäsi vielä paljon täydemmin kuin omissani. Mutta taitelijaksi minä en koskaan olisi kelvannut. Taidelahja on jumalainen kipinä, jota ikävöimisellänsä ei voi ottaa, vielä vähemmin ostaa rahalla ja soittoharjoituksilla. Ken sen on saanut ilmaiseksi, hän sille eläköön!
— Eikö siis taiteilijan tulisikaan elää tosi elämää? — sanoi Helmi hiljaa.
— Me nyt kerran elämme tosi elämää, siitä ei pääse mihinkään, jos tahtoisikin. Ethän sinä ole varjo, enkä minä. Kenen tulisi iloita, ellei minun, lääkärin, siitä että harrastuksesi on kääntynyt sairaihin ja kärsiviin? Sinä tarvitset tosi elämää, josta taiteesi ammentaa, ja elämää, jolle annat, mitä sävelissä olet unelmoinut. Mutta sinä et saa vajota tänne alas!
— Vajoanko alas, jos seuraan Jeesusta ylös vuorille — "minne tie on verinen", niinkuin eno kerran sanoi…?
— Sinä tunnet Jeesusta enemmän kuin minä, — sanoi Aimo hillitymmin ja syvällä vakavuudella. — Minä en ole niitä, joita nimitetään uskovaisiksi. Sen minä kumminkin voin sinulle vakuuttaa, että en mitään niin halaja kuin kohdata totuutta. Jos se tulivoimalla kerran minun sydämeni kohtaa, en ole empivä. Mutta sano rehellisesti, niinkö sinä olet huomannut, että hän, jota palvelet, tahtoo katkaista kotkien siivet? Sinun täytyy tunnustaa, että se ei ole sinun kokemuksesi — vai onko?
— En ole aikonut katkaista siipiäni! Juuri nyt, jos koskaan, olen tarvinnut niiden lentovoimaa. Luuletko, että tämä on ollut helppoa minulle? Luuletko, että on helppoa juuri nyt, kun sinäkään et ymmärrä minua etkä hyväksy mitä olen tehnyt? Minun täytyy seisoa Kotka-enoni kanssa ihan kahden…
Helmin ääni tukahtui. Hänen suuri, syvä murheensa liikutti Aimoa ihan sydänjuuria myöten. Hänen täytyi pelastaa tämä lapsukainen!
— Helmi, — sanoi hän hellästi, — tahdon näyttää sinulle kuvan, jota aivan tahallamme emme ole ennen näyttäneet.
Hän meni omaan huoneeseensa ja nouti sieltä albumin. Ensi lehdellä oli yksinkertaisen puurakennuksen kuva. — Tämä on vanhempaini entinen talo, — kertoi Aimo, kääntäen lehden. — Tässä ovat isä ja äiti, — taas lehti kääntyi, — ja tässä, katso, meidän vanhin sisaremme Lilja, joka nuorena kuoli…
Helmi huudahti nähdessään kuvan.
— Mitä, Helmi? Tunnetko sen?
— Minä luulen sen nähneeni… en tiedä…
— Hän oli uskovainen, — jatkoi Aimo, ikäänkuin Helmi katseillaan ei olisi mitään kysynyt. — Usko teki hänet onnelliseksi ja hyväksi, minä näin sen, eikä sellaista unohdeta. Hänen elämänsä tähden uskovainen tyttö on minun ihanteeni. Sinussa, Helmi, minä olen etsinyt ihanteeni kuvaa.
— Voi Aimo, minun uskoni ja elämäni on ollut hyvin puolinaista!
Aimo katsoi häntä tutkivasti ja syvästi silmiin.
— Se on mahdollista, — sanoi hän sitte. — Muuten et olisi antanut toisen ihmisen taluttaa itseäsi, luulotellen että Kristus sinua talutti.
— Kuinka? — huudahti Helmi.
— Älä pelkää! Minähän olen lääkäri, tottunut veistä käyttämään. Sydämeni ei ole niin kova kuin miltä kuuluu, minä ajattelen nyt sinua yksin. Sitäpaitsi puhun kanssasi ehkä viimeisen kerran pitkään aikaan. Pianhan minä lähden maalle, viransijaisuuteni alkaa.
— Se on totta, — sanoi Helmi. — En ymmärrä — en ole sitä ensinkään muistanut… Nytkö jo? Eikö sinun pitänyt vasta kesällä lähteä?
— Toukokuun ensi päivästä, — vastasi Aimo.
Se oli säälimätön totuus, joka vaikutti Helmiin aivan musertavasta. Eikö hän siis päivääkään saanut Aimon kanssa työskennellä? Ainakin yhden kuukauden — niin hän oli ajatellut. Aimo olisi helpottanut hänen ensi askeleensa uudella kivikkotiellä. Aimon katse olisi auringonsäteenä hänen mielensä kirkastanut keskellä suon sumuja.
Hertta toi kuppeja pöytään, liikkui edes takaisin, jutteli pajatteli ja esti toisia pääsemästä kiinni keskeytettyyn keskusteluun. Omituinen masentunut tunnelma painosti heitä, kunnes Helmi nousi, sanoakseen hyvästi.
Silloin Aimo, Hertasta huolimatta, solmi entisen keskustelun langat.
— Helmi, tiedätkö miksi puhuin sisarestamme, ja näytin hänen kuvansa? Sinulle varoitukseksi. Hän, rakas, suloinen Lilja, murtui toisen tähden, siksi että hän oli liian heikko kulkemaan yksin, kun ei saanut toisen kanssa kulkea. Se toinen rakasti häntä — jos julmuus on rakkautta — ja seurasi Kristusta — jos rakkauden irvikuva on Kristus. Helmi, rakas Helmi — muista, että nyt olen sinua varoittanut!
— — —
Helmi itki paljon sinä iltana. Kaikki hänen sisimmässään oli kääntynyt sekasortoon. Hän aavisti, mitä Aimo oli tahtonut sanoa, mutta hänellä ei ollut salaisuuden avainta. Hän uskoi Aimon rakkauteen, mutta ei voinut heittäytyä sen varaan. Eno oli taas tänään väsyneempi ja heikompi, varmaankin mielenliikutuksen tähden; Helmi ei nyt hänen kanssaan uskaltanut puhua sydämensä tuskasta ja rauhattomuudesta. Niin hän seisahtui äitinsä kuvan ja Kristuksen siunaavien käsivarsien eteen. Palavasta, avuttomasta sydämestä kohosi rukous: — Herra, johdata minua oikeata polkua! Herra, sinä olet minun ainoa, ainoa apuni!
Äidin kaunis kuva seinällä katseli lempeästi lasta, joka kyyneliinsä nukkui, ja Kristuksen siunaavat käsivarret olivat ylhäältä ojennetut hänen puoleensa.
Silloin Helmi näki unta:
Suuri, lohduton, harmaja suo, mutainen rannasta rantaan. Kaunis, kirjava, kukkainen niitty, loistava kasteen pisaroissa. Paljo lintuja, äärettömän paljo. Oli joku, jonka kasvoja Helmi ei nähnyt, mutta hän kuuli äänen, joka soi kuin pyhäkellojen kutsumus: "Lennä, lennä, lennä!" Toiset linnut lensivät suolle, toiset niitylle. Koko maa oli täynnä viserrystä.
Kuka on tuo tumma, joka kulkee paula käsissä? Hän pyydystää suon lintuja niitylle ja niityn lintuja suolle. Viserrys muuttuu haikeaksi valitukseksi. Linnut räpyttävät siipiänsä. Muta vangitsee, kukat vangitsevat. Tuhannet äänet huutavat apua, Helmikin huutaa ja herää.
Hän vaan ennätti vielä kuin utupilvessä nähdä sen, jonka ääni niin taivaisesti soi. Hänet valtasi lohdullinen tunne: Tämä tulee särkemään kaikki paulat!
Oli pilkko pimeä, kun Helmi heräsi. Ihmeellinen rauha täytti hänen sydämensä, ja hän nukkui uudestaan levolliseen ja virkistävään uneen.