XI.
Reading edition
Liljan päiväkirja.
Syksy oli tullut.
Maalla siitä kertoivat punapuolukat metsissä, kellastuneet puut, sänkipellot ja savuavat riihet. Pääkaupungissa harvat ehtivät tarkkaamaan, että meri kohisi raskaammin tai että lentäviä lehtiä lakaistiin kokoon. Siellä syksy merkitsi vilkastunutta liikettä, koulujen avaamista ja kotiinpalanneita kesämuuttolaisia.
Helmillä oli ollut pieni loma heinäkuussa, ja Paavali Kotka oli asettanut omansa samaan aikaan. Silloin he yhdessä Riitta tädin kanssa olivat vuokranneet pari kalastajanhuonetta saaristosta. Aava, mahtava meri soitti ajanaikaisia säveliänsä siinä ympärillä. Suurenmoinen luonto puhui valtavasti sydämelle, joka oli väsynyt. Joka aamu ja ilta Paavali Kotka ammensi Helmille toista virvoitusta, johtaen häntä Jumalan sanan syvyyksiin. He istuivat kimaltelevalla rannalla tai kiipesivät rosokalliolle, horsmain ja katajien keskelle. Helmi ei sittemmin koskaan voinut unohtaa näitä ihmeellisiä jumalanpalveluksia kahdenkeskisessä hiljaisuudessa, meren ja tuulen suurten urkujen säestäessä. Ne antoivat hänelle uusia voimia ja uutta mielen kirkkautta. Paavali Kotkaan hänen sydämensä niinä hetkinä liittyi lujemmin kuin ennen milloinkaan.
Mutta sitte taas tuli entinen työ, valvonta ja uupumus. Henki lentää, ruumis vaipuu. Nuori kotka ei tietänyt, että salainen kaihon poltto uuvutti kovimmin. Silmä loisti rauhaa, mutta pää painui patjoille.
Juuri siihen aikaan "yläkerran" ystävät palasivat.
Nyt, kun Aimo näki Helmin, hän todellakin oli kalpea ja laiha. Kalvennut oli Aimokin. Hänen olentonsa kertoi syvistä sisäisistä taisteluista, ja hänen katseessaan asui ennen tuntematon vakavuus. Kumpikaan ei näyttänyt olevan sen "iloisen kohtaamisen" tunnelmassa, josta Aimo kesällä oli hyvästiksi puhunut.
Sinikantinen vihko oli Aimolla nytkin maalta mukanansa.
Eräänä iltana Hertta tuli Aimon huoneeseen, silmät kyynelissä.
— Kuinka kauvan sinä aiot tätä jatkaa? Mitä sinä oikein odotat?
— Hertta sisko, en minä sitä voi selittää.
— Olin äsken Helmin kanssa kävelemässä. Tiedätkö mitä hän sanoi? Näin: "Olen liian väsynyt. Kaikkein suloisinta olisi päästä äitini luo."
Aimo säpsähtäen nosti päänsä käden varasta.
— Niin hän sanoi. Minä torumaan: "Olet nuori ja elämä on edessäsi. Kuinka sinä tuolla tavalla puhut?" Hän vastasi: "Ennen minä pelkäsin kuolemaa, mutta tänä kesänä taivas on tullut minua lähemmäksi. Nyt minä enemmän pelkään elämää".
Silloin Aimo nousi.
— Olet oikeassa, Hertta, tämä ei kelpaa!
— Ja tiedätkö: ensi yönä hän valvoo taas. Minä en ymmärrä, mitä ne kurssi-ihmiset ajattelevat, eikö heillä ole silmiä vai eikö ole sydäntä?
— Tietysti he ajattelevat: joka leikkiin on ruvennut, se leikin kestäköön. Jääköön joka jaksaa ja erotkoon ken ei jaksa; mutta täysi työ on tehtävä sen, joka työssä on.
— Kuinka sydämetöntä! Minä heille sanoisin sinun sijassasi —
— Enpä tiedä. Luulen että he ovat oikeassa.
— Mitä? — Hertta aivan hämmästyi.
— Jos minä toisia johtaisin, en minäkään sallisi tehtävistä tingittävän. Mitä hoitajia sellaisista tulisi?
— Mutta pitääkö Helmin siis nääntyä? — huudahti Hertta.
— Ei, hänen pitää erota!
Päättäväisesti hän veti laatikon auki, otti Liljan päiväkirjan, tempasi hattunsa ja sanoi:
— Hertta, nyt minä menen!
Ei hän mennyt tunnustamaan Helmille rakkauttansa. Ei hän myöskään tullut Kotkan syyttäjänä. Hän tuli varmana ja vakavana, mutta hänen olentonsa oli nöyrä ja hillitty, huolimatta sydämen levottomasta tuskasta.
— Helmi, varmaankin sinulla yövalvontasi aikana on joku vapaa hetki. Tulin tuomaan sinulle lukemista — vihkosen, jonka jo kauvan olen aikonut antaa. Nämä ovat Liljan, minun sisarvainajani runoja ja ajatuksia.
— Liljan!
— Niin, hänen, josta kerran sanoin sinulle muutaman sanan. Luulit silloin tuntevasi hänen valokuvansa —
— Se on enolla. Aimo, minä tiedän kaikki. Hän oli enon morsian.
— Paavo on kertonut —?
— On. Se oli haikea tarina. Minun on syvästi sääli heitä molempia…
Aimo tunsi tukilautojen vajoavan jalkojensa alta. Helmi tietää! Mitä siis nämä rivit enää hyödyttävät?
Niiden täytyy hyödyttää! Lilja itse puhuu toisin kielin kuin Paavali Kotka. Jumala on paneva voiman näihin sanoihin. Ah Jumala, pane se voima! Auta, auta — pelasta ristiverkosta nuori kotka, joka nääntyy!
— Niin, tahdotko lukea nämä lehdet?
— Oi kiitos, Aimo… Se on niin suuri rakkauden osotus — suuri luottamus, tarkoitan — minua aivan värisyttää…
— Hyvää yötä, Helmi. Ole nyt vahva! Sinähän tiedät… sinä sanoit itse, että Jumala auttaa…
— — —
Yön hiljaisuudessa, monien palvelusten lomassa, kutsujen ja käskyjen keskeyttämänä Helmi luki. Hän kulki kuin unessa, ympärillä toinen maailma, sisäisessä näkemyksessä toinen.
Soi — soi — taas lakkaamattomia säveleitä… Ken voisi kertoa, mitä ne soivat?
— — —
"Sydämeni kirja."
Mitä minä nyt tähän kirjoittaisin? Sydämeni on levoton, oikkuisa, surullinen ja onnellinen. Yhtaikaa paistaa päivä, sataa ja tuulee. Minun täytyy kirjoittaa! Tämä vihkonen ei kielittele, — eihän?
Oikeastaan arvelen, että minun tulisi kirjoittaa siitä, siitä uudesta, suuresta ja ihmeellisestä, joka nyt täyttää koko olentoni. Mutta Herrani, sinähän tiedät sen, ja minäkin tiedän. Eikä se tuota minulle rauhattomuutta, sehän juuri on minun rauhani. Se on syvää ja kirkasta niinkuin ihana meri. En tiedä kuinka se tapahtui. Melkein kuin lapsi illalla pimeässä pelkää, ristii kätensä ja nukkuu rukoukseen — ja kas, yö kuluu niin äkkiä, että jo samassa, kun silmänsä avaa, onkin aamu ja kirkas auringonpaiste…
En osaa siitä kertoa enkä uskalla. Tuntuu kuin pistäisin käteni kirkkaaseen veteen, sekottaisin pohjan ja samentaisin sen taitamattomuudellani. En ole siitä kenenkään kanssa puhunut, en hänenkään, jolta vielä elävämmin kuin omalta, rakkaalta äidiltäni opin pimeätä pelkäämään ja panemaan käteni ristiin… Kaikkein vähimmän hänen kanssansa! Oi kuinka minun on ihmeellinen olla. Luulen kuulleeni joskus, että merenkin vesi voi syvyyksissä olla ihan tyyni, vaikka pinta kuohuu ja kuplailee. Minullakin on sydämeni syvyydessä taivas, mutta pinnalla kaikki ne levottomat tunteet, joiden nostajana on hän, hän, hän!
Mä toivon enkä toivo, en tiedä mitä tahtoisin, mä vuoroin häntä pelkään, ja lemmin kuitenkin. Mä kuljen häntä kartellen ja vuotan häntä kaihoten… Oi sydän, sydän nuori, sua käsittäisi ken?
Olin lapsi vielä, ehkä kahdentoista tai neljäntoista vuotias, kun luin sadun paimentytöstä ja kultakutri ritarista, joka tuli kuten keväinen säde kukkasen luo ja nouti hänet armaaksensa. Silloin minä Lehtolan kalliolla istuin ja haaveilin…
Mä istuin rannan paadella armaasta unelmoiden, näin sinisilmät kaunihit ja kiillon kiharoiden…
Niin, se oli silloin!
Ne haihtuivat, ja edessäin nyt vain on muoto vakaa, on katse varma, vilpitön, mi jalon miehen takaa.
Mä kukkasesta haaveilin ja kevätsätehistään; nyt tuntehille sydämein en kuvaa löydä mistään.
Uneksin päivät täyttyvän vain lemmen nautinnoilla; nyt pyydän työtä uutteraa Jumalan vainioilla.
Eloni mietin antaaksein mä armahalle yksin; nyt kaikki, kaikki Herralle kanssansa käsityksin!
Isä sanoo häntä jöröksi ja äiti haaveilijaksi ja Aimo ja Hertta eivät pidä hänestä ollenkaan. Toiset tytötkään eivät pidä, kun hän ei tanssi ja puhuu aina vakavia asioita. Jospa he tietäisivät!
Muut kun mustaavat sinua, mulle muotos valkeneepi, muut kun puutteistas puhuvat, ehommaksi elvyt mulle. Kaunihina, kirkkahana, ylväsnä ylitse kaiken näen nousevan kuvasi, tahi väistyvän välehen, katehilta kaikkoavan helmenä heleimpänä syvälle sydämeheni.
Juuri siitä minä pidän, mitä he halveksivat, juuri sillä hän on voittanut sydämeni! Sillä siinä me yhdistymme. Kukaan ei näe, kukaan ei tiedä. Se on kätketty ala, mutta se on pyhä ja suloinen. Oi, kuinka rakas hän on minulle juuri sellaisena kuin hän on!
Rakastaako hän minua? Vai eikö rakasta? Hyvä Jumala — enhän minä ennen ole sitä näin oikein ajatellut…
Hän on ollut hyvin kummallinen minua kohtaan. Minä olen itkenyt koko pitkän illan. En tiedä millään häntä loukanneeni, mutta aamulla hän ei katsonut ikkunaan, ja nyt, kun menimme kirkkoon, hän ei tullut kanssani, vaan lähti yksin toista tietä, ihan turhaan. Ei, kyllä se on varma, että hän ei rakasta minua.
Mä tunnen sen suuren tuntehen, se rintani valtaa ja täyttää, sen liekki nousevi leimuten, ja uudelta maailma näyttää.
Mun riemuni, onneni, kaikkeni vain yksi on ainokainen. Ah, miks hänen täytyvi olla myös mun tuskani polttavainen?
*
Mä antaisin sulle kaikki, mitä talletin aarteenain, ne kainot, kätketyt tunteet, jotka nähnyt on taivas vain,
Mä antaisin sulle lemmen niin suuren ja hehkuvan, sua seuraisin minne tahdot, vaikk' äärihin maailman!
Kun ulkona pilviä nousis, kotilietemme kirkas ois, ja myrsky jos ylläsi riehuis, sen lempeni loihtisi pois.
Minä jakaisin riemusi, murhees, sun työsi ja toimintas, ja taistelut, uhraukset, kaikk' kestäisin rinnallas.
Sano, etkö sä tiedä, armas, etkö ymmärrä tunteitain? Vai etkö sä lahjasta huoli, min saisit sä ainoa vain?
*
Mä vastausta pyyntöihin en saanut muuta kuin: sä tyydy Herran tahtohon, hän kuninkaasi, isäs on! Ja hän ei sitä tahtonut, ja siksi —
Ei, en voi kirjoittaa sitä sanaa, sillä se ei ole totta. En ole alistunut. Enkä sitäkään voi lopullisesti uskoa, että se olisi Jumalan tahto!
Mä tahdoin hänet unhottaa, mut en mä voinutkaan, pois pyyhin kuvan kallihin, ja kirkastui se vaan.
Niin oli minun lempeni kuin liljan kukkanen: mä varren poikki katkaisin, se nousi jällehen.
Ja kevätpäivä paistaa nyt, ja oksat silmikoi, ja liljan kukka kehkiää — en estää voi, en voi!
*
Jos tietäisit, jos tietäisit sua kuinka kaihoan, et silloin hetkeä viipyä vois, sinut illan tuuli mun luokseni tois, jos tietäisit sua kuinka kaihoan!
Tämä on ihmeellinen aika. Se on kuitenkin tapahtunut, se sanomaton, se odottamaton! Ei hän ole huuliansa avannut, mutta minä näen sen hänen silmistänsä. Olen onnellinen — oi en löydä sanoja, kaikki on niin suloista ja ihmeellistä…
Kuinka voi yhtäkkiä pimein yö vaihtua kirkkaimmaksi valoksi?
Jeesuksen jalkain juuressa se on tapahtunut. Oi minun siunattu, armollinen Vapahtajani, sinä jota saan suurimmasta ja kalleimmasta kiittää, sinä vielä tämänkin olet minulle lahjoittanut!
— — —
Hän puhuu sellaista, joka pelottaa minua. Kieltäytymisestä ja uhrautumisesta, lähdöstä Ameriikkaan, kotimaan ja kaikkien rakkaitten jättämisestä Jeesuksen tähden. Tarkoittaako hän täyttä totta — en ymmärrä…
Kerran minä kirjoitin sellaiset sanat:
Sua seuraisin minne tahdot, vaikk' äärihin maailman…
En minä silloin ajatellut juuri mitään. Mutta olisiko se ollut aavistus? Jos hän ja minä kuulumme yhteen, silloinhan minäkin —
Ei, mahdotonta se on!
"Vilukukkanen, pohjolan lapsi, voitko lähteä lännempään? Mä hellästi juuresi nostan, vien laaksohon lämpimään."
Vilukukkanen valkea pelkää ja kuiskivi kuitenkin: "Vie minnekkä tahdot, armain, sua kuolohon seuraisin!"
Oi kuinka se koskee, riistää… Vilukukkanen loistaa vaan. Niin kuuma on paahde päivän… Hän on autuas tuskassaan.
Ei juurtunut pohjolan kukka, pään kallisti, kuihtui pois, vaan kohtaloaan ei koskaan elon auvohon vaihtanut ois…
Sekö olisi minunkin osani? Oi, silloin minä riemuitsisin kuten vilukukkanen, minun valkea lempikukkani!
— — —
Ei katkeria kaihon ajatuksia. Jumalan nimessä iloista rohkeutta!
Tule, antaos kätesi, armahain, niin lähdemme matkalle rinnakkain, ja kolmaskin kanssamme kulkee. Tule, seurassa ystävän taivaisen on retkemme varma ja turvainen, hän meidät suojaansa sulkee.
Tule taistohon, työhön ja toimintaan, tule lemmenkukkien poimintaan, tule oudoille, pitkille teille! En kanssasi pelkää — tullos vain! Me lähdemme rinnoin riemukkain, valo taivahan loistaa meille.
Istun ikkunan ääressä. Kuun hohde paistaa pöydälleni. En näe rivejä, mutta kynä kulkee. Poskeni polttavat.
Mun sydämeni, hiljaa… mitähän sykintäsi outoja kertoo? Sen tiedänpä, tiedän!
Paperi on valkoinen, kylmä ja mykkä. Minun täytyy kertoa jollekin, joka elää, muuten rintani riemu pakahduttaa minut!
Nukkuvatko linnut kaikki? Niin herätkää, herätkää ja kuulkaa!
On juhla, on riemu, on onni! Nyt taivas loistaa ja välkkyvi vuoret, hääkukkihin puhkee jo niityt nuoret, ja valkeina tuomet ne viittaa, ne viittaa — kuin morsiansiskoset mulle ne häihin viittaa.
On juhla, on riemu, on onni! Sen kuiskasi äsken hän lehdossa juuri, ja silloin se puhkes, mun suveni suuri! Nyt se omanani on mitä vuotin — — mihin luotin — — Oi linnut, mä laulan, nyt kuulkaa: Mua lempivi armain! Mua lempii!
Luulen, että olen riemusta sairas. Isä ja äiti ja lääkäri luulevat minun kylmettyneen, mutta en minä ole kylmettynyt. Lääkäri sanoo minua hyvin heikoksi, mutta hän ei tiedä, että minä juuri nyt alan vahvistua. Eivät he kukaan aavista, että tällaisen nuoren tyttösen sydämessä tunteiden aallot voivat käydä niin korkeina, niin korkeina… että ne aivan yrittävät murskata, kuten pienen lastulaivan.
Oi hän, hän, minun armaani, ainoani! Kuinka voin elää näkemättä häntä koko tämän päivän? Ja ehkä vielä huomennakin ja ylihuomenna! Lääkäri, se vanhapoika, joka ei mitään tiedä rakkaudesta, hän määrää minut vuoteessa makaamaan.
Menköötpä sitte nämä muutamat päivät. Vanhapoika raukka, kuinka minun on häntä sääli! Päivä päivältä hän menee tyhjään kotiinsa, äreän talousmamsellin luo… ja minä, kun nousen, löydän oman armaani sylin, toivon, riemun, kevään niin kirkkaan, että silmä huikenee ja sydän sylkähtää ylivuotavasta onnesta…
Olen nukkunut… Oisiko kaikki siis unten houretta vain? Kenties ei kenkään multa ole ryöstänyt armastain?
— — Oi ihaninta iltaa, ja väikettä uinuvan veen, ja kirkasta kuudansiltaa, kevät-yötäni muistoineen!
Hän, hän oli luonani silloin, sydänlempensä kuiskasi hän… Ja nyt — oi kohta hän saapuu luo vuottavan ystävän! — —
Olen nukkunut… liian kauvan! Mikä polttavi poskellain? Mitä tahdot, katkera kyynel? Sano, missä on armahain?
Ei… vaiti… sen kyllä tiedän… mä valvon… se totta on: Hän on poissa — ja mulle on jäänyt vain kaipaus pohjaton!
Onko nyt kesä? Ei ole. Syksy, pimeä, toivoton, iloton. Suljen silmäni. Näen sisäisiä näkyjä, sellaisia joita näkee kuumehoureissa murtunut, epätoivoinen sielu.
On ilta synkkä, tulet taivahan sammui, rajuna myrsky syyspuiden oksia tempoo. Jo hiillos hiipui, sysimusta yö mun ympäröi.
Liekki vain rinnassain sammua ei se voi. Kerran heitti hän sen sakenen, leimuhun hän lietsoi tuntehen, lähti pois ja jätti vaalimatta tulen tummaisen…
Säikyn säkeneitä, itken kyyneleitä katkeraan… ei lienny liekki kuitenkaan: virkoaa, leimahtaa, vallan saa — ja muistot mennehet nousee uudestaan.
Silloin kevät armas kukki, silloin lehdon linnut lauloi, silloin syttyi nuori lempi… Ruusut kaikki kuihtui pois, linnut vaikeni — lempi jäi — Pilvet loi varjojaan, myrskyt sai riehumaan, ja kesän onni sammui syksyn kyyneliin.
Lempi vain rinnassain sammua ei se voi. Kerran heitti hän sen sakenen, leimuhun hän lietsoi tuntehen, lähti pois ja jätti säälimättä tuskan tummaisen…
Tutkin pilven teitä, viihdän kyyneleitä kuivumaan… ei lienny kaiho kuitenkaan: virkoaa, leimahtaa, vallan saa, ja muistot menneet nousevat uudestaan. Ainiaan uudestaan syys itkee päivänpaistettaan.
*
Oi salli mun sulkea silmäni ja uinua hetkinen vain, niin hetken sen armahan ainoan kevätmorsian olla sain.
Kevät ei tule konsaan, konsaan ei mulle auvoa antamaan. Kun halla sen toivehet kerran vei, se nyt kukkivi haaveissa vaan.
Hänen kirjeensä! Olen itkenyt sydämeni sulaksi, itkenyt hänen kanssansa. En voi selittää tunteitani — ne ovat taas kuin meren aallot, ihmeellisessä liikkeessä. Hän on minua lähellä, niin lähellä kuin oman sydämeni sykähdys…
Kuin valonsädevyö siltana kantaa, kuin veden läikky lyö kaukaista rantaa, kuni pääskynen lentää kotilehtoon, tuulonen entää yli merten ja maiden, sanat saattaen yhteen idän ja lännen, aamun ja ehtoon —
niinpä sillat ne käy, estehet vaipuu, siivet kantaa pois kauvas määrähän varmaan: sydänten sillat, viestit kaihotun armaan, siipyet lemmen kaipuun!
*
Mun ainoani! Hetken, hetken lyhyen vain vasten rintaasi levätä sain, pyhä suudelma, muisto hellä, käen kukahdus keväimellä — oi ainoani!
Sä armahin, tulit ja lähdit, erkani tiet, lempeä pyysit, lempeni viet; tunnen polttavat kyynelesi, omakin särkyi sydämesi — ja kuitenkin —
Mutta kyynelten alta minä alan nähdä Jumalan lempeät silmät, hänen isänrakkautensa. Olen saanut äidiltäni suurta lohdutusta. Hän ymmärtää minua syvemmin ja paremmin kuin olisin voinut koskaan aavistaa. Ja kuitenkin on niin kuin hän sanoo kirjeessänsä: Jumala yksin voi auttaa!
Oi kallis, kallis sä ystäväin, hohtava tähti mun retkelläin, oi tähti mun retkelläin! Sä sammuit helmahan auringon — taivahan tahto se raskas on… taivahan tahto näinkö raskas, näin raskas on?
Sua menneistä kiitän ja muistosi liitän nyt unteni aarteihin armaimpiin. Hetkisen vain sen valohon luoda silmäni sain, silloin jo pois tähteni multa riistettiin.
Vaan ethän sammunut kuitenkaan, sydämeeni jäit sä yhä loistamaan, jäit viitaksi kirkkausmaan. Sä kutsut helmahan auringon — taivahan tahto — näinkö mulle se parhain on? Taivahan tahto parhain, aina se parhain on.
*
Hän oli niin kallis mun syämmellein, hän oli mun armaani, ainoisein, vaan Herra otti hänet multa.
Mä oisin kanssansa kulkenut, elon taistot uljasna taistellut, vaan Herra otti hänet multa.
Mä oisin vaipunut rinnoilleen ja laulanut huolensa unheeseen, vaan Herra otti hänet multa.
Nyt hiljaa, hiljaa sydämeni oi… Oma viihdytyslauluni sulle nyt soi, kun Herra otti hänet multa.
Sydän kärsivä, kiittäös Jumalaa, hän taivasta varten kasvattaa, siks otti hän armaani multa.
*
Oi, kerran nämä kyynelet mun kruunussani kun helmet suuret, loistoiset säteillen salamoi. Mä tiedän sen, siks kyynelsilmin hymyilen.
Ja kerran huokaukset nää mun harpussani niin ihanasti väräjää, kun uusi virsi soi. Siks huoaten jo hiljaa kuiskaan kiitoksen.
Muistan näinä aikoina usein pientä runoa, jonka olen lukenut. Se ilahduttaa minua ihmeellisesti. Ehkä tämä ei olekaan lopullista, ehkä kaikki, kaikki vielä kääntyy…
"Äl' usko, että tottumaton käsi syvyydet synkät voisi pohjata! Jos toivot tuskan liekin lientäväsi, sun itse täytyy tulta tuntea. Muita pystyt auttamaan kärsimyksen hinnoin vaan; perämiesnä purtta viet, jos sä itse tiedät tiet; oppahaksi toisien kypsyt kautta kyynelten."
*
Miksikä pilvet taivaalla kulkee? miksikä sulkee murheet ja kyynelet tomun lapsien tien?
Pilvet ne kaartaa, pilvet ne kulkee, kastetta itkevät yli harmajan maan. Murheet ne saartaa, tuskat tien sulkee — oi tunnen miksi, ja levon, lohdun saan.
Pilvi kun itkee, vertyvi maa, niin kyynel murheen myös viljan kalliin voi kasvattaa. Se viljan kalliin voi kasvattaa!
Sua Herra kiitän kyynelten tiellä, en sorru siellä, se uuden voiman ja valon sieluuni loi. Sain lahjan siellä kyynelten tiellä: ken itse kärsi, myös muita auttaa hän voi.
Sua Herra kiitän, sua Herra kiitän, ja kerran luonas se kiitos kirkkaammin soi!
Olen väsynyt taisteluista ja murheista, mutta sielussani on rauha. Nyt minä sen ymmärrän. Ei se ollut Jumalan tahto, se oli hänen oma tahtonsa! Sillä kuinka Jumala olisi tahtonut murtaa hänen sydämensä ja surmata minut? Minä olen kuoleva, minä tiedän sen nyt. En saanutkaan sitä kärsimyksen hedelmää, joka viime aikoina valoi toivoa ja lohdutusta mieleeni. En saanut olla avuksi enkä hyödyksi kellekään. Mutta minä lepään Jumalan isänsydämellä, ja siinä on hyvä olla. Niille, jotka Jumalaa rakastavat, käännetään kaikki parhaaksi, erehdyksetkin, omat ja muiden. Hän lähti pyhässä haaveinnostuksessa. Miksi Jumala ei olisi voinut häntä täällä käyttää? Tai jos se oli Jumalan kutsumus, eikö hän olisi voinut vahvistaa minua? Sitä minä yhä uneksin, että olisin tullut terveeksi ja vahvistunut, ja sitte hän jonakin odottamattomana, ihanana hetkenä olisi seisonut vieressäni ja tullut minua noutamaan… Ah ei, ei se ollut suotu! Mutta Jumala oli alusta toisin tarkoittanut. Me kuuluimme yhteen, ei muu kuin kuolema olisi saanut meitä erottaa. Oi, mielelläni olisin kuollut Jumalan asian tähden hänen rinnallansa! Nyt minä kuitenkin kuolen, eikä siitä ole mitään hyötyä. Hän on yksin, minä olen yksin, suru on vienyt voimani — oi armaani, mitä, mitä sinä teit minulle? Miksi omin käsin onnemme surmasit?
Välähdys tummaan ilmahan kerran piirtyy, väräjävi, hohtaa, sammuvi, siirtyy —
Tuulonen vain: hetken humajavi lehdikoissa; mistä? minne? tullut — poissa —
Elämämme, oi — Murhetta paljon, riemuja hetki, sitte kauvas kiitävä retki — Lyhyt, suloinen, hyvästi!
— — Sammunut tuike syttyvi päivänä uudestaan, nukkunut tuuli herää voiman myrskynä laulamaan.
Pääsky uupunut oksalle painoi pienosen pään, kotka mahtava siipensä nostaa riemulla liitämään — —
Oi minun Kotkani, tiedätkö, minustakin tulee kotka! Nyt jo kuulen siipien suhinan. En sinua syytä, en tuomitse, oi armas, älä pelkää. Jeesuksen jalkain juureen minä vaivun, pyydän että hän ottaisi armossa vastaan minun henkeni ja sinun uhrisi oman kuolemansa tähden…
Sinä kadut kerran ja vuodatat haikeita kyyneliä. Älä armas — älä anna sen painaa itseäsi epätoivoon! En minäkään sure nyt enää. Katso, ehkä en olekaan elänyt turhaan. Ehkä nämä rivitkin voivat palvella. Nehän ovat sydänverelläni kirjoitetut…
Ja sitte paras ja viimeinen lohdutus: Hän on hyvä, hän joka on mahdollinen saamaan kunnian ja kiitoksen ja ylistyksen! Minä uskon, minä tiedän: Kaikki, mitä heikkoudessa ja erehdyksissäkin tehdään rakkaudesta häneen, se on helminä hohtava kruunuissamme kautta ijankaikkisuuden! Oi kuinka olen onnellinen, että minun tähteni ei yhtään helmeä ole puuttuva sinun kruunustasi! — — —