IV.

Helmin ystävät.

Seuraavan päivän iltapuolella Helmi pujahti omasta asunnostansa talon pihalle ja siitä ylös toisia portaita, neljänteen kerrokseen asti.

— Terve, Helmi!

— No siinäpä sinä olet!

Nuori valkotukkainen mies ja ilosilmäinen, punaposkinen rouva ottivat hänet eteisessä vastaan. Maisteri Arvi Toivio, viransijainen luonnontieteen opettaja, ja hänen pikku vaimonsa Hertta.

— Me olemme juuri paistaneet lättyjä, kuuleppas! Tulit parahiksi. Nyt puuttuu vain Aimo. Hänet kutsuttiin jo kolmanteen umpisuolen leikkaukseen tänäpäivänä.

— Älä tuki korviasi, älä hirmustu, Helmi! Mitä jos sinun joskus pitäisi olla semmoisessa mukana? — Arvi Toivion ääni oli veitikkamainen, leikillä kiusoitteleva. — Joutuisit sairaanhoitajaksi, kuinkas sitte?

— En ikinä! — Helmi heitti huivin hartioiltansa ja astui Hertan kanssa käsikkäin kodikkaaseen ruokasaliin, joka samalla oli vastaanottohuoneena. — Minä en tiedä mitään niin kauheata. Toivon, että kelpaan edes epäsoitannollisten lasten harjoitusmestariksi, ellen muuhun.

— Älähän pahastu, lupa leikkiä laskea. Kyllä me tiedämme, että sinä et ole tavallisia kuolevaisia. Vai harjoitusmestariksi? Ensi luokan taiteilija sinä olet, yläilmojen yli-ihminen —

— Arvi, jätä hänet jo rauhaan, — torui Hertta yhtä uhkuvan iloisena kuin miehensäkin. — Olkoon hän vaan ilmojen lintu, hän on kumminkin meidän herttainen, kultainen ystävämme. No Helmi, älä nyt suotta ole noin totinen. Aikanaan sinä opit leikkauksista kuulemaan, jos tarvitaan. Tulithan sinä talouskoulussakin toimeen, et vallan usein kaakkuja polttanut, vaikka sinulla onkin soittosormet. Mutta kuule, kerroppa nyt jotakin. Me olemme hyvin uteliaat. Enosi tuli siis eilen?

— Kyllä hän tuli.

— Sanot sen juuri kuin et olisikaan erityisen ihastunut.

— Semmoisiahan ne tytöt ovat, tuulihattuja, aina arvaamattomia, — alkoi Toivio jälleen vallattomana, silmää vilkuttaen.

Ovikello helähti, Hertta pyörähti avaamaan.

— Nyt Aimo tulee. Arvi, huudappas kyökkiin. Ai, mutta Leena onkin ulkona. — Johan sinä pääsit, Aimo — katso kuka täällä on! — Niin, Leenan minä lähetin asioille, tulkaa itse noutamaan lättyjä! Aimo, sinäkin saat lättyjä.

— Kiitos, kiitos, — vastasi reipas ääni. Eteisestä astui ruokasaliin sorja, harteva nuorukainen. Ei hän ollut kaunis eikä hän ollut ruma. Hänellä oli avonainen katse ja puhdas otsa.

Helmi tervehti häntä keveästi punastuen. Ei hän koskaan ennen ollut punastunut tervehtiessään Aimo Lehtistä, Hertan veljeä. Näkiväthän he toisensa melkein joka päivä. Mitä siinä oli punastumista?

Helmi ei tietänyt minkätähden hänen mieleensä johtui enon eilinen kysymys, joka soi vääjäämättömältä vakuutukselta: "Sinä, Helmi, olet siis rakastunut?"

Kehen muuhun hän olisi voinut olla rakastunut, ellei Aimoon?

Helmi oli ollut Hertan parina talouskoulussa, tuli hyväksi ystäväksi ja pääsi morsiusneitoseksi häihin, jotka vietettiin maalla Hertan vanhempain kodissa. Aimo oli hänen sulhaspoikansa. Helmi ei koskaan ollut osannut ajatella, että häät voisivat olla niin hauskat. Hän oli aina kuvitellut vakavaa, melkeinpä pelottavaa juhlallisuutta, joka saa morsiamen itkemään ja vierittää häävieraiden sydämiin kylmiä väreitä.

Nuori pari muutti asumaan Helmin kivimuuriin, neljänteen kerrokseen, jossa oli halvinta. Hertan vanhemmat olivat kyllä varakkaat, mutta tytär arveli, että oli hupaista elää niukemmallakin, kunhan se vaan tapahtui kuluilla oman kullan kukkarosta. Helmi puolestaan pyysi vuokraa kaksisataa markkaa vähemmän kuin entiseltä asukkaalta ja toimitti kaikkiin kolmeen huoneeseen oikein sievät uudet seinäpaperit. "Hertalle herttaista". Yhdessä mallissa oli mansikanoksia ja heinän helpeitä. Sen huoneen sai Aimo, lääketieteen kandidaatti, joka opintojensa tähden oleskeli Helsingissä, asuen siskonsa nuoressa kodissa.

Ei Helmi koskaan ennen ollut ajatellut, että hän olisi rakastunut Aimoon. Eikä suinkaan hän ollutkaan…

— — —

Hertta otti hellan syrjältä kukkuraisen lättyvadin, Arvi etsi kaapista sokurin, Aimo sai tuoda lautaset ja Helmi lusikat.

— Kas näin, nyt pidämme pitoja. Vähänhän nämä ovat jäähtyneet, olisi pitänyt panna uuniin tai syödä heti. Mutta seurassa on hauskempi syödä jäähtyneitäkin, eikös ole?

Kaikki vakuuttivat, että Hertta oli oikeassa. Ja niin syötiin ja pakinoittiin.

— Onnistuiko leikkaus hyvin? — kysäisi Toivio Aimolta. — Kuinka mädän lisäkkeen sinä tällä kertaa —

— Mutta Arvi, onko tämä nyt lättykeskustelua! Etkö näe, että Helmiltä jää pala kurkkuun?

Hertta nauroi sitä sanoessaan, mutta Aimo ei viitsinyt nauraa.

— Antakaa minun täällä olla vapaa niistä asioista. Lääkäritkin ovat ihmisiä.

— No ihmisiä tietenkin —

— Pitkin päivää täytyy kovettaa sydämensä ja olla kylmäverinen kuin teurastaja, muuten kaikki on hukassa. Suokaa minullekin vähän lepoa, kodikkaisuutta ja elämän runoutta.

— Elämäsi runous, se on viulu, — sanoi Helmi sydämellisesti.

— Mutta viulua en voi soittaa, ellet sinä säestä.

— Kodikkaisuus, se on sitte sama kuin Hertan paistokset, — tokaisi Arvi, pyörittäen suuhunsa kokonaisen lätyn yhdellä siemauksella.

— Jospa nyt soisitte Helmillekin sananvuoroa, — kehoitti Hertta. — Me emme vielä saaneet kuulla hänen enostansa mitään.

— Meidän piti soittaa, — keskeytti Aimo. Hän ei näyttänyt olevan yhtä utelias kuin Hertta.

— Soitetaan vaan, niin minä tulen iloiseksi taas. On aivan kuin paino sydämelläni. En tiedä mistä se johtuu.

— Minä arvaan, — sanoi Aimo lyhyesti. — Sävellintunen tarvitsee päivänpaistetta. Tummat pilvet eivät ole häntä varten. — Tule, Helmi. Tässä on muutamia viulusovituksia Wagnerin oopperoista. Tämä on Mestarilaulajista. Säkenöivä, riemuisa, raikas — tule koettamaan!

He soittivat yhdessä erinomaisesti. Helmeilevä sävel leikki laulavan ympärillä kuin kevätaamun auringonsäde; laulava lepäsi ja soljui helmeilevässä, niinkuin puro kukkaisella niityllä.

Mutta yhtäkkiä Helmi eksyi tolalta pois. Säde peittyi pilveen, pilvi alkoi nyyhkyttää.

Aimo lakkasi soittamasta.

— Mikä sinua vaivaa, Helmi? Etkö tahtoisi olla avomielinen. Voit luottavasti kertoa meille, ole varma siitä.

— Ei se mitään ole, — kuului nyyhkytysten seasta. — Hyvin joutava asia.

— Eikö eno tuonut lapselle tuliaisia? — yritti Arvi lyödä leikiksi. Mutta Herttakin huomasi, ettei pila ollut paikallansa, ja loi mieheensä pidättävän katseen. Aimon silmät säihkyivät; hän ei kuitenkaan ehtinyt mitään sanoa, ennenkuin Arvi hyväntahtoisena, mielipahoillaan laski kätensä yhä rajummin nyyhkyttävän Helmin olalle.

— Anna anteeksi, en minä pahaa tarkoittanut. Tiedäthän, että minä olen parantumaton veitikka, mutta on minulla sydänkin. Kerro nyt. Vai menenkö minä pois?

— Ei, älkää välittäkö. Tuhma minä olen, — sai Helmi sanotuksi. — Soitto vaan oli niin kaunista ja iloista, että… että minä muistin turhia surujani.

— Puhummeko nyt mieluummin muista asioista? — kysyi Aimo.

Helmi pudisti päätänsä.

— Voinhan minä kertoakin. Ettehän naura minulle? Tai naurakaa jos tahdotte. Muistatko, Hertta, niitä sammalvihreitä päällisiä, jotka minä suurella vaivalla sain hankituksi enon kammariin? Ei hän huoli niistä, ei hän huoli koko huonekaluista.

— Mitä?

— Miksi hän ei huoli?

— Ne ovat liian hienot hänen mielestänsä. Kaikki on viety varastohuoneeseen ja vinnille.

— Tyhjät seinätkö hänelle jäivät? — kysyi Arvi, taas hyvällä tuulella.

— Ette voi arvata, kuinka rautaisen jäntevä ja kuinka toimekas eno on. Jo ennen aamiaista hän puheloitsi sinne ja tänne. Syötyä hän lähti ulos, tuli kotiin, kutsui talonmiehen ja toisen miehen, ja sitte he nostivat kaikki pois, jotta tosiaankaan ei ollut muuta jäljellä kuin tyhjät seinät.

— Ja sinä kun puuhasit niin paljon ja järjestit kaikki parhaasi mukaan! — huudahti Hertta surkutellen.

Helmi nielaisi kyyneleen ja kertoi edelleen.

— Vankilan varastosta hän sai pari pöytää, kaappeja ja tuoleja. Ne olivat puiset, osittain valkoisiksi maalattuja, osittain maalaamattomia. Puuseppätehtaasta tuotiin pölkkyjä ja pitkiä lautoja penkeiksi. Vuoteeksi hän valitsi harmonikkasängyn. Suuri maalipönttö ja iso pensseli hänellä myöskin oli uusien tavaroittensa joukossa. Hän aikoo itse maalata.

— Kyllä hän sentään on intresantti, — virkkoi Hertta vilkkaasti. — Luulen, että huoneesta tulee omituisen kaunis. Mutta minä säälin sydämeni pohjasta sinun hukkaan menneitä vaivojasi, ja joka tapauksessa semmoinen menettely —

— Semmoinen menettely on tylyä ja kiittämätöntä, — sanoi Arvi, tällä kertaa täydellä vakavuudella.

— Aivan Paavo Kotkan tapaista, — mutisi Aimo, kääntyen toisaanne.

Viimemainittuja sanoja Helmi ei kuullut, edelliset hän kuuli.

— Älä moiti enoa, Arvi, — sanoi hän värähtävin huulin.

— Itsehän annoit meille moitteemme aiheen, ja sinulla on siihen täysi syy. Mutta kuules, pikkuinen Helmi, tavallaan minä onnittelen sinua. Viime viikkoina olen usein ajatellut, että sinun pääsi on vähällä mennä viiroon. Anna puolijumalasi romahtaa kokoon, niin olet paljon onnellisempi.

Helmiä kovin loukkasi Arvin puhe. Se oli puoleksi leikkiä, mutta pohjaltaan täyttä totta. Sitä oli vaikea kuulla.

Yhtä vaikeata oli eilen ollut, kun eno sanoi äidistä: "Pyhimysseppeleet eivät sovellu ihmisille."

On katkeraa, on mahdotonta elää, ellei saa rajattomasti ihailla ketään koko maailmassa! Edes kuollutta, tai jotakuta, joka on kaukana merten takana. Ehkä ihannekuva ei kestä likeistä kosketusta, ehkä se todellakin romahtaa… Silloin, silloin olisi onnellisempaa kulkea yksin ja hyvässä uskossa kaukaa ihailla sitä mikä ei olekaan mitään…

— Minä en yleensä harrasta pappeja, — kuului Hertta sanovan. — Ne ovat olevinansa.

Helmi ponnahti katkerista ajatuksistansa. Mihin hän oli joutunut?

Hyvä Jumala, anna minulle anteeksi!

Eikö tapaus tosiaankin ollut turha ja mitätön? Eikö hän tehnyt tikusta asiaa? Enolla oli omat syynsä, oma makunsa. Olisiko Helmi itse pitänyt siitä, että hänelle olisi työnnetty huoneen kalustus, joka syystä tai toisesta oli hänelle vastenmielinen?

Ainakaan Helmi ei nyt ollut kauniisti tehnyt. Hän oli ystävilleen mustannut enoansa, vieläpä saanut Hertan puhumaan pahaa papeista moisen vähäpätöisyyden tähden.

Helmi häpesi. Kesken soittoa hän lisäksi oli itkenyt, Aimon nähden.

— Nyt minä olen pilannut lättykemunne, — sanoi hän, nousten istualta. Lujatahtoisella ponnistuksella hän karisti pois herkkyyden jätteet. — Älkää olko millännekään, jatkakaa, minä lähden. Uskon, että eno kaikesta huolimatta on oikeassa. Luotan pappeihin ylimalkaan ja häneen erittäin. Ei se niin vähästä järky.

— Helmi! — sanoi Aimo pyytävästi, astuen lähemmäksi askeleen.

Silloin Helmiltä lujuus laukesi.

— Tunnettehan te lintunne, hän sanoi. — Milloin pääsky, milloin kotka, milloin — hyttynen, joka turhia hyräjää. Nyt minä soitan.

Hän istui pianon ääreen. Sävelet pyysivät anteeksi, sävelet liensivät tyhjiin mielipahan ja pettymyksen, ne nostivat lämmön laineita, ne helähtivät laulamaan keväästä, nuoruudesta ja jostakin hellästä, sanomattomasta…

Lopetettuaan hän nousi, ojensi kätensä ystävilleen ja lähti, huulilla onnen hymy.

— — —

— Minun olisi tullut häntä varoittaa, — sanoi Aimo miettiväisenä.

— Ne ovat vanhoja asioita, siitä on pitkä aika.

— Siksipä sinä Hertta et voi niitä arvostella, ja Arvi tietää ne pelkältä kuulemalta.

— Emme voi niihin koskea. Helmillä ei ole aavistustakaan. Sanoinhan minä jo hyvin paljon ja Arvi vielä enemmän…

— Tiedän sen, sanoitte turhiakin. Mutta pitäkää varanne, minä pidän myöskin. Se ainoa piirre riitti, jonka Helmi kertoi. Paavali Kotkan kovuus ja yksipuolisuus on entisellään, tai oikeammin sanoen, se tietysti on kasvanut. Niin käy aina sellaisten ulkokullattujen. Rakkaudesta he puhuvat, mutta heidän erikoisalansa on sydänten särkeminen. Helmin sydäntä hän ei saa särkeä, siitä on edesvastuu meidän.

Sinä iltana tehtiin Hartikan kivimuurin neljännessä kerroksessa, Hertan tyhjentyneen lättyvadin ympärillä, luja kolmiliitto Paavali Kotkaa vastaan. Yhdelle liittolaiselle se ei ollut leikkiä, se oli kirvelevä totuus.

Helmi ei todellakaan aavistanut mitään, itse asianomainen tietysti vielä vähemmän. Hän pyyhki juuri viimeisiä pensselinvetoja penkkeinänsä, ja Helmi seisoi vieressä, ihmetellen kuinka huone oli puhtoinen, tyylikäs ja todella ihastuttava. Hänen sydämensä suli vallan vahaksi, kun hän valkoiselta pöydältä löysi ompelemansa kirjoitusmaton ja kynänpyyhkimen.

— Eno kulta, sinä olet todellinen esteetikko!

— Mitä lienenkin, uskaltavathan ainakin rantajätkät ja kerjäläiset istua näille penkeille.

Helmi katseli enoa hohtavin silmin. Hän oli kuitenkin ihanteen kuva. Hän oli oikea mies. Hän oli sen Mestarin seuraaja, joka tuli köyhäksi köyhien tähden.

Jumala häntä siunatkoon!