II.

Muistojen tarina.

Tänä iltana minuutit ovat pitkät kuin tunti. Kellon näyttäjät eivät kulje ollenkaan, ei ollenkaan.

Helmi seisoo jälleen omassa huoneessansa valokuvahyllyn luona. Juna saapuu aivan heti. Sitte eno ottaa kantajan ja ajurin — ei, hän sanoo kantajalle, että on suuri joukko tavaroita, Ameriikasta asti… Se kestää kovin kauvan. Junassa on ollut paljo matkustajia, paljo siirtolaisia, jotka palaavat yhtaikaa kuin heidän pappinsa. Sillä tietysti he kaikki ovat enoa ihailleet. Niin, mutta vihdoin eno kuitenkin saa tavaransa. Hän huutaa ajurin ja sanoo talon ja numeron. Hartikan kivimuurille on pitkä matka, se on Helsingin laitapuolella. Ajokin kestää kauvan…

Helmi katuu, että hän ei lähtenyt junalle. Tietysti hän kumminkin olisi löytänyt enon. Ne Ameriikasta tulleet tavarat olisivat hänet ilmaisseet.

Helmi ei saa mitään lepoa. Hänen täytyy katsella melkein kuluneiksi katseltuja valokuviansa.

Nyt juna tulee! Puolen tunnin päästä eno voi olla täällä. Tai ehkä ei niinkään pian.

Valokuvat, teidän seuranne on ainoa, joka nyt soveltuu. Kertokaa vanhoja tarinoita. Kun te kerrotte, viihtyy sykkivä sydän ja hetket rientävät.

— — —

Siitä on pitkä, pitkä aika. Kuolema oli käynyt talossa, ja taas tuntui sen kylmien siipien havina.

Kaarina Kotka oli silloin hyvin nuori, melkein lapsi vielä. Hänen veljensä Paavali oli aivan lapsi, ensimmäistä vuotta sen kaukaisen pikkukaupungin lyseossa, missä perhe niihin aikoihin asui.

Helmin hyllyllä on kuva, jossa sisar istuu tuolilla ja veli seisoo vieressä. Kuva on vanha ja vaalahtunut, mutta tytön lempeät ja pojan säihkyvät silmät ovat hyvin näköisensä. Sen tietää, kun vertaa isoihin kuviin.

He rakastivat toisiaan hellästi, senkin näkee kuvasta.

Isä oli kuollut, äiti kuolinvuoteellansa. Onnellinen, sopusointuinen koti oli hajoamassa. Kuka silloin olisi jaksanut ajatella käytännöllisiä puuhia, rahojen hoitoa, perinnönjakoa ja muuta sellaista vaikeata?

Asioitsija Hartikka oli erittäin järkevä ja erittäin ystävällinen. Hän tarjoutui ilmaiseksi kaikkeen, sulasta myötätunnosta ja ihmisystävyydestä.

Helmi ottaa käteensä kuvan, joka on keskimmäisestä vasemmalla. Nuoren tytön ja pienen koulupojan yhteiskuva oli oikealla puolella.

Tämä on Ville Hartikka. Se on isän kuva siltä ajalta, jolloin hän ensi kerran tuli äidin lähempään tuttavuuteen. Laiha, parraton, suuri leuka ja terävät silmät.

Nuori Kaarina katsoi häneen kuin taitavaan setään, joka osaa auttaa, kun joudutaan ymmälle. Olihan hän viisitoista vuotta vanhempi. Hän nosti sairaan lesken korkoja, hän suoritteli välit vuokralaisten kanssa, hän tiesi että nyt oli paras myydä tehtaan osakkeet, koska siellä oli vararikko pelättävissä, ja talletukset hän sijoitti toisiin edullisempiin osakkeihin. Kaikki hän ymmärsi, kaikesta hän piti huolta. Silloin hän perehtyi perheen asioihin, kun hän toimitti pesänkirjoitusta isännän kuoleman jälkeen.

Jos hänen apunsa oli tarpeen lesken vielä eläessä, sitä välttämättömämpi se oli, kun lapset aivan orvoiksi jäivät.

Kaarina oli menehtyä suruunsa. Hän oli aivan neuvoton. Pieni Paavali, "Paavo veikko", toimi ripeämmin ja neuvokkaammin kuin hän. Mutta hautajaisia ei varmaankaan olisi saatu toimeen, ellei asioitsija Hartikka olisi tuonut vanhempaa sisartansa, Riitta neitiä, Kaarinan avuksi kaikkea johtamaan. Itse Ville Hartikka juoksi pastorinkansliat, arkkukaupat, ilmoituskonttoorit ja muut. Ja Kaarina itkien ompeli suruharsoja, sulki aina välimmiten Paavo veikon syliinsä, eikä voinut kuvitella tulevaisuutta ensinkään.

Herra Hartikalle hän oli äärettömän kiitollinen. Tämä olikin nyt entistä huomaavaisempi, joskus niinkin hellä ja suojeleva, että se Kaarinasta tuntui vähän pahalta.

Eräänä päivänä hän pyysi Kaarinaa vaimoksensa.

Kaarina pelästyi ja rupesi itkemään. Hän veti tytön syliinsä, suuteli häntä ja kutsui kauniiksi morsiameksensa.

— Älä ota sitä miestä! — sanoi pieni Paavo sisarellensa, silmät mustina säihkyen.

Mutta Hartikka puhui kauniisti Kaarinalle, kuinka he pitävät Paavalia omana poikanansa. Kaarina ja Paavali eivät sitte enää ole orpoja ja yksinäisiä, heillä on koti taas ja hyvä olla. Kahden kuukauden kuluttua häät vietettiin.

Seitsentoistavuotias kyyhky parka! Ei hän rakkaudesta mitään tietänyt, ei nuoruudestakaan. Lastenkammarista hän astui avioliittoonsa, antaaksensa elämän pikku tyttöselle.

Mutta vaikka hän lapsensa syntyessä ei vielä ollut kahdeksaatoista täyttänyt, varttui hän naiseksi silloin. Hänen sydämessänsä puhkesi uusi helottava kukkasmaailma, ja kaikki sen monihohteiset ruusut lapsi sai omaksensa.

Eivät ne tukahuttaneet niitä kukkasia, jotka Paavo veikkoa varten entuudesta kasvoivat. Ei Paavali koskaan kadehtinut Kaste Helmen osaa.

Kaste Helmi! — —

Helmi ottaa hyllyn oikealta puolelta kuvan, jossa suloiset äidin kasvot kumartuvat yli pienen pitsikäärön, joka kehdossa lepää.

Mitähän nuori äiti on uneksinut, antaessansa hänelle tämän nimen?

Että hän olisi kallis taivaan kastepisara erämaan hiekassa. Että hän virvoittaisi äidin nääntyvää sydäntä ilolla ja rakkaudella.

Äiti sai paremman virvoittajan. Itse Herra, Jeesus löysi hänet ja sanoi hänelle: "Vaimo, mitä itket?" "Itken sitä, että mieheni ei ymmärrä minua eikä rakasta minun sydäntäni. Hän rakastaa kasvojeni kauneutta, varteni nuortevuutta, rahojeni helinää ja osakkeitteni voittoa." "Rakastatko sinä häntä?" "En, Herra. Kuinka minä voisin häntä rakastaa? Minä pelkään, että alan inhota häntä."

Silloin Jeesus katsoi nuorta vaimoa rakkaasti ja surullisesti suoraan sydämeen.

"Lapsi parka, minä ymmärrän sinua ja minä rakastan sinun sydäntäsi. Rakastan, jotta se liekki sinutkin sytyttäisi. Ja hänen sydäntänsä minä rakastan myöskin, sillä minä annoin henkeni syntisten ja puuttuvaisten ihmislasten tähden. Nouse ja seuraa minua!"

Siitä ajasta asti Kaarinan kasvot saivat kauniin, lempeän hohteensa, ja siitä asti hän sitä runsaammin kylvi ruusuja muille, mitä enemmän piikit pistivät hänen sydäntänsä.

Mistä Helmi sen tietää? Kuvat kertovat, mitä ne voivat, mutta eivät ne kaikkea kerro.

Helmillä on toinenkin muistojen lähde, toinen aarre. Se on kirjekäärö pienen peilikaapin lukitussa laatikossa.

Niitä kirjeitä ei ole koskaan postissa lähetetty. Ne ovat menneitten vuosien kuluessa osotetut hänelle. Paavo eno on ne kirjoittanut irtonaisille lehdille. Hän sai ne kaikki yhtaikaa yhdentoista vuotiaana, kun eno kävi hyvästi jättämässä ennen lähtöänsä Ameriikkaan.

Helmi unohtaa ajan, avaa peilikaapin, purkaa siteen ja levittää kirjeet helmaansa.

Tässä on muutamia:

Kaarinan Kaste Helmi!

Katsele usein äitisi kuvaa! Tule sellaiseksi kuin hän oli! Ainoastaan vahvemmaksi ja uljaammaksi. Sinua elämä ei saa musertaa. Muista, että olet Kotkan sukua, vaikka oletkin Hartikan tyttö. Äitisi oli kyllä kyyhkyn kaltainen, mutta sisimmässään hän kotkana lensi. Hänen henkeänsä ei kukaan voinut panna pakkovöihin.

Minä olin nuori kiihkomieli, oikea kotkanpoikanen. Isäsi ja minä — me emme sopineet yhteen. Tunsin, että hän ei voinut kärsiä minua, ja minä häntä uhmailin lakkaamatta. Kerran hän määräsi minut laskemaan yhteen tilikirjan sarekkeita. Minä vedin paksut ristit yli sivujen ja lähdin hiihtämään. Kun tulin kotiin, sieppasi hän nahkavyönsä ja rupesi lyömään. Kaarina oli kauheassa tuskassa, itki ja vaikeroitsi, peläten minun puolestani. — Ville, — kuiskasin minä. — Lakkaa hänen tähtensä! Kun hän jonakin päivänä lähtee ulos, iske silloin kaksi vertaa niin kovasti! — Hän katsoi minua pitkään, pani vyön uumillensa eikä sen koommin lyönyt minua enää koskaan.

Hän rakasti äitiäsi omalla tavallaan, vaikka hän oli karkea mies. Ei hän kelvoton ollut; kyllä sinä voit häntä kunnioittaa, niinkuin isää kunnioitetaan. Minunkin olisi pitänyt monessa suhteessa olla hänelle kiitollinen.

Ehkä elämä ei olisi minua niin ankarasti pidellyt, jos helpommalla olisin oppinut Jumalan läksyn…

— — —

"Jeesus on turva myrskyssä", lauloi äitisi. Se kaikui niin syvälle sydämeeni, etten sitä sittemmin milloinkaan voinut unohtaa.

Oikeastaan kaikki luulivat, että minä olin jumalaton poika, kun olin niin uhmapäinen ja uppiniskainen. Se on tottakin. Kellä ei ole Jumalan Henkeä, ei se ole hänen omansa. Mutta tiedätkö, Helmi, että minä nyt en aikoisi papiksi, ellen olisi niitä äitisi säveleitä jo silloin kuunnellut…

— — —

Helmi tyttönen!

Jos sydämesi on lämmin ja herkkä, älä koskaan mene naimisiin miehen kanssa, joka on intohimoinen metsästäjä.

Saat nähdä verisiä sisuksia, raadeltuja rintoja, koiria kielet lerpallaan…

Kaarina käänsi päänsä pois ja olisi paennut sisimpiin huoneisiin, mutta hänen täytyi omin käsin tulla jäniksiä nylkemään, kun palvelustyttö ei osannut.

Sitte aterioilla hän kumminkin aina sai kuulla, että hän ei kyennyt laittamaan kunnollista jäniksen paistia. Milloin se oli sitkeätä, milloin kitkerän makuista. — Suolaista se ainakin oli, sillä Kaarina suolasi sen kyyneleillänsä. Ehkä se sentähden ei maistunut sille, joka jäniksen ampui.

— — —

Pidäthän, Helmi, kukkasista? Äitisi rakasti niitä ja vaali hellästi kuin hentoja lapsosia. Mutta sinulle hän taittoi niin monta kuin tahdoit. Kesäisin hän sitoi seppeleitä hiuksillesi, milloin lemmikeistä, milloin unikukista, milloin niityn kirjavasta suvirunsaudesta. Sinä olit kuin kukkakuningatar. Usein olit puettu valkoiseen pukuun, usein myöskin sinipunervaan, koska äitisi huonekalut olivat sinipunervalla päällystetyt. Sitte te käsi kädessä leijailitte lehtoihin ja metsiin, missä linnut kirkkaita säveliänsä visertelivät. Äitisi lauloi silloin. Muistatko vielä hänen suloista ääntänsä? Hän sanoi toivovansa, että saisit sydämeesi kaikki lintujen liverrykset ja hänen oman sydämensä syvimmät sävelet.

Olit hyvin pieni, kun sinäkin jo lauloit. Se oli äitisi suuri riemu, se varsinkin, että sinä et koskaan tahtonut pysähtyä opittuihin säveliin. Hän kysyi sinulta joskus, vaikka hyvin tiesi: — Mikä laulu se on? — Äidin Helmen oma laulu, — vastasit varmasti. — Äänesi ei ollut voimakas ja ihana, kuten Kaarinan. Sinä sirkuttelit niinkuin pieni linnunpoika. — Ei hänestä tule laulajatarta, — sanoi äitisi. — Hän oppii soittamaan ja säveltämään.

Olen iloinen, että isäsi antaa sinun ottaa soittotunteja. Kuulin Riitta tädin valittavan, ettet opi sukkaa kutomaan etkä perunoita keittämään ja tahdot unohtaa koululäksysikin, kun aina vaan soitat.

Soita, soita, äitisi sävellintunen! Kyllä on toisia, jotka pitävät huolen sukista ja perunoista ja luvunlaskusta.

— — —

Oi Helmi, Helmi! Se oli haikea päivä, jota en voi koskaan unohtaa.

Äitisi lepäsi lumivalkoisena kuin kuihtunut ruusunkukka. Me kaksi orpoa jäimme isäsi ja Riitta tädin huostaan.

Silloin minä viimeisen kerran ja rajummin kuin koskaan ennen päästin hillittömän tuskani ja kuohuvan katkeruuteni puhkeamaan.

— Ville Hartikka, sinä olet hänen tappanut! — minä huusin. — Hän on kärsinyt ja rasittunut, sinä olet ollut hänelle tyly ja kova. Sydänvikaa hänellä ei ennen ollut. Sinä sen hänelle tuotit. Millä sinä vastaat hänen kuolemastaan?

Kun isäsi nosti silmänsä minuun, näin että ne olivat itkusta turvonneet. Mutta sanani saivat niihin kamalan ilmeen, pohjattoman epätoivoisen ja samalla vihasta raivoisan.

Hän ajoi minut talosta pois. Minä menin anteeksi pyytämättä. Äitisi haudalla en katsonutkaan häneen, vaikka sydämeni kovin tykytti ja kyyneleitä taukoamatta tulvi silmistäni. En itkenyt yksin äitiäsi, itkin itseäni myöskin. Sinut minä kiihkoisesti pusersin syliini. Kuolinvuoteellansa Kaarina oli pannut sinun kätesi minun käteeni. — Paavo veikko, rakasta Kaste Helmeä! — se oli hänen viimeinen sanansa minulle.

Helmi, tiedä, että minä sinua aina rakastan!

Sain omaisuuteni vuosikoron ja pääomasta mitä opintoihin tarvitsin. Helsingissä voi kyllä hyvinkin halvalla elää, ja luultavasti olisin asettunut jonnekin syrjäkaupungin ruokamatamien vuokraloihin, ellei kohtalo olisi toisin johdattanut. Vanhemmillani ja Kaarinalla oli entisiä rakkaita ystäviä, eräs hyvä ja hieno perhe. Se avasi minulle kotinsa ovet.

Miksikä tieni piti johtua sillä tavalla? En minä sitä tahtonut.

— — —

"Jeesuksen rakkaus, se on niin syvä, ettei hän kurjimman kuolevan sois, Jeesuksen turviss' on olla niin hyvä, ei luotansa heitä hän ketäkään pois. Rajattomassa rakkaudessaan kuinka hän omansa hyljätä vois?"

Olen joutunut tuliahjoon. Kunpa se polttaisikin! Sitä minä tarvitsen. Kaarinan säveleet ovat soineet minulle siitä asti kuin niitä lapsena kuuntelin, mutta ne ovat soineet kuin omantunnon syytös. Nyt täytyy ratkaisun vihdoinkin tapahtua.

Vapahtaja, minä tahdon kuulua sinulle. Etkö voisi armosta antaa minulle jotakin tehtävää, jotain erityistä ja vaikeata liitoksi välillemme? Tahdon olla sinun palvelijasi sieluineni, ruumiineni. Tahdon olla ehjästi ja kokonaan, nyt ja ijäksi.

Eihän tämä ole sanottu sinulle, Helmi. Ja kuitenkin se on sinulle.

Meidän on molemmin käytävä sitä tietä. Sinun ja minun. Äitisi muisto velvoittaa. Äitisi viimeinen pyyntö liittää meidät yhteen.

Herra Jeesus odottaa sinua myöskin. Tule, Kaarinan Kaste Helmi!

— — —

Helmi, rakas lapsi!

Tiedätkö, miten lennetään kotkan siivillä?

Ja tiedätkö, mitä on kevät, elämän riemuisa kevät? Oletko nähnyt koko luonnon puhkeavan niinkuin taikaiskusta yhtenä yönä?

Minä olen nähnyt, minä olen tuntenut, minä tiedän!

— — —

Äkkiä Helmi säpsähtäen heittää kirjeet käsistänsä, hypäten pystyyn. Mikä aika nyt on? Ovi käy. Onko eno tullut?

Ei, Riitta täti se on.

Kiireesti Helmi keräilee kirjeet ja työntää ne laatikkoon.

— Missä hän viipyy? — kuuluu tädin huolestunut ääni, — aikaa sitte hänen olisi pitänyt ehtiä. Kello käy yhtätoista.

Helmi juoksee eteisen ovelle ja alas portaita. Ei mitään ajuria näy hiljaisella kadulla.

Helmi tähystelee joka puolelle. Yksinäinen kävelijä pieni reppu kädessänsä ilmestyy juuri kulman takaa.

Tummat silmät katsovat syvälle hänen silmiinsä ja käsi laskeutuu hänen olallensa.

— Sinä olet Kaarinan Kaste Helmi? Olethan?

— Eno, Kotka-eno!

Hän sulkee Helmin syliinsä ja suutelee häntä otsalle. Helmi on ihan vaiti ja sydän väräjää.

Muistojen tarina on loppunut. Nyt alkaa toinen: tulevaisuuden unelmoitu tarina, jonka rikkaus on oleva hänen omansa.