XV LUKU.

Tällaiset tapahtumat herättävät tavallisesti suurta huomiota, mutta tämä kaksintaistelu painui hiljaisuuteen. Myös kaikkein meluavimmat lehdet vaikenivat tyyten.

Vaan muutamat ystävät saattoivat onnettoman nuorukaisen ruumiin Père Lachaiseen.

Kuitenkin kieltäytyi herra Chateau de Renaud lähtemästä Pariisista.

Viisi päivää kerrotun tapahtuman jälkeen istuin yhdentoista aikaan iltasella työhuoneessani; olin kirjoittanut pitkän aikaa ja tunsin itseni jokseenkin haluttomaksi, istuessani valkean ääressä. Äkkiä avautui ovi nopeasti, sulkeutuen yhtä kiireesti ja palvelijani sanoi kauhun sekaisella äänellä että herra de Franchi halusi puhua kanssani.

Käännyin ja katsahdin häneen; hän oli hyvin kalpea.

— Oletko hullu! virkoin; etkö tiedä että hän kuoli viisi päivää sitte?

— Tiedän, herra. Siitä syystä olenkin niin poissa suunniltani. Joku soitti kelloa — olin etehisessä ja avasin oven; tunsin vieraan häneksi ja peräydyin. Hän astui sisään, kysyi jos olitte kotona ja minä olin niin kiihtynyt, että hätäpäissäni myönsin. Sitte sanoi hän: ‘sanokaa isännällenne että herra de Franchi haluaa puhua hänen kanssansa'.

— Olet aivan päästä pilalla! toistin. Etehinen on pimeä ja et ole nähnyt oikein, olit varmaan unissasi etkä kuullut oikein; mene ja kysy uudestaan hänen nimensä.

— Se on tarpeetonta, herra, vakuutan että en ole erehtynyt.

— Käske hänen sitte astumaan sisään.

Minuuttia myöhemmin näin omilla silmilläni herra de Franchin astuvan huoneeseeni.

Kauhistuneena nousin tuoliltani ja peräydyin.

— Anteeksi, että häiritsen teitä näin myöhään, virkkoi hän; mutta saavuin vasta kymmenen minuuttia sitte, enkä voinut odottaa huomispäivää.

— Viktor, virkoin palvelijalle, joka yhä seisoi ällistyneenä, jätä meidät ja tule mieluummin takaisin jonkun neljännestunnin perästä ja tuo meille jotain syötävää; te syötte kanssani, Lucian, ja te jäätte nukkumaan luokseni, eikö totta?

— Kernaasti; en ole syönyt mitään sitte kun läksin Auxerresta. Ja koska ei kukaan minua tuntenut, tahi paremmin, koska jokainen otaksui minun olevan veljeni, ei ovia avattu minulle, ja minä kiiruhdin veljeni talosta tänne suoraan, saadakseni puhua kanssanne.

— Oi, rakas Lucian, huudahdin juosten hänen luokseen — tehän se olette! Vastoin tahtoani nousivat kyyneleet silmiini.

— Minä se olen, vastasi hän.

Laskin viimmeksi kuluneita päiviä; kirje ei olisi ehtinyt saapua Ajaccioon, vielä vähemmin Sullacaroon.

— Te ette siis, huudahdin, tiedä vielä mistään.

— Tiedän ihan kaikki, vastasi hän.

— Ihan kaikki?

— Niin.

Tartuin Lucianin käteen ja vein hänet nojatuoliin istumaan, istuen itse hänen viereensä. Mutta, virkoin, enenevällä hämmästyksellä, olitteko jo matkalla kun saitte kuulla tämän surullisen uutisen?

— Olin silloin vielä Sullacarossa.

— Mahdotonta; veljenne kirje olisi tuskin vielä nytkään ehtinyt sinne saapua.

— Olette unohtanut erään vanhan ballaadin, rakas Alexander; kuolleet lentävät nopeasti.

Vavahdin.

— Mitä tarkoitatte?

—- Ettekö muista mitä kerroin perheemme jäsenten henkinäyistä?

— Olette nähneet veljenne! huudahdin.

— Olen.

— Milloin?

— Yöllä 16 ja 17 päivän välillä.

— Ja hän kertoi teille kaikki?

— Kaikki.

— Hän kertoi että hän oli kuollut?

— Hän kertoi olevansa tapettu; kuolleet eivät milloinkaan valehtele.

— Kertoiko hän millä tavoin?

— Kertoi; kaksintaistelussa herra de Chateau Renaudin kanssa.

— Se on mahdotonta, virkoin; olette saaneet sen tietää jostain muualta.

— Luuletteko siis että minua huvittaisi nyt laskea leikkiä?

— Suokaa anteeksi, mutta se mitä nyt kerrotte on tosiaankin niin outoa, ja kaikki mitä tapahtuu teille ja veljellenne on niin tykkänään ulkopuolella luonnonlakia että — —

— Että ette voi sitä uskoa, eikö totta? Sen käsitän, mutta katsokaa, virkkoi hän avatessansa paitansa rinnustan ja näyttäen minulle sinistä merkkiä ihossansa, juuri alapuolella kuudetta kylkiluuta. — Uskotteko tätä?

— Mitä ihmettä, sehän on juuri paikka, johon veljeänne ammuttiin, huudahdin.

— Ja kuula tuli tästä ulos, eikö totta? jatkoi Lucian, asettaen sormensa vasemmalle lanteelle.

— Se on taikamaista.

— Ja nyt, jatkoi hän, kerronko teille milloin hän kuoli? Hän kuoli kymmenen minuuttia yli yhdeksän.

— Kertokaa minulle kaikki, Lucian; te peloitatte minua aavemaisilla vastauksillanne. Kertokaa kaikki järjestyksessä.

Katsoen minuun terävästi, jatkoi Lucian:

— Kertomukseni on hyvin yksinkertainen: aamulla, jolloin veljeni kuoli, olin mennyt ratsastaen metsään hakemaan paimentamme Carbonista. Olin ottanut kellon mukaan nähdäkseni ajan kulun ja olin pistämäisilläni sitä taskuuni kun sain äkkiä kovan tärähdyksen kylkeeni ja pyörryin. Avatessani silmäni makasin maassa Orlandin sylissä. Hevoseni oli pitkänään maassa muutaman jalan päässä minusta.

— "Mitä teille on tapahtunut?" kysyi Orlandi.

— "En tiedä", vastasin. "Ettekö kuulleet pyssyn laukausta?"

— "En."

— "Kysyn sentähden", jatkoin, "koska luulen olevani ammuttu", ja minä näytin hänelle paikan, jossa tunsin kipua.

— "Ensinnäkin", virkkoi hän, "ei kukaan ole ampunut, ja toiseksi, takissanne ei ole reikää."

— "Sitte", vastasin, "on veljeni tullut ammutuksi."

— "Ah!" virkkoi hän, "se on toinen asia."

— Avasin sitte takkini ja löysin merkin, jonka äsken teille näytin. Kun sen ensin näin, oli se aivan veripunainen.

— Olin ensin niin kauheassa tuskassa, että olin kiusauksessa palata Sullacaroon, mutta äiti johtui mieleeni. Hän odotti minua vasta illalliselle. Minun olisi pitänyt keksiä joku syy, eikä minulla ollut mitään; enkä sitä paitse halunnut kertoa hänelle että veljeni oli kuollut, ennen kun olin siitä itsekään aivan varma. En palannut sentähden ennen kun kello kuusi. Äiti raukkani otti minut vastaan aivan tavallisuuden mukaan; selvästi näin ettei hän tiennyt mitään.

— Heti kun illallinen oli ohitse, menin omaan huoneeseeni, mutta käytävässä puhalsi tuuli kynttiläni sammuksiin.

— Olin menossa alakertaan hakemaan uutta kynttilää, kun äiti näki minut ja huusi peljästyksestä: "Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän, "miksi olet niin kalpea."

— "Ei minua vaivaa mikään", vastasin, ja ottaen toisen kynttilän, menin uudelleen yläkertaan. Tällä kertaa ei kynttilä sammunut. Astuin veljeni huoneeseen; se oli tyhjä. Vahakynttilä oli hävinnyt; vuode näytti koskemattomalta. Lattialla oli ensimmäinen kynttiläni, jonka tuuli oli sammuttanut.

— Huolimatta kaikesta olin nyt vakuutettu siitä että veljeni oli tullut ammutuksi aamulla kello kymmenen minuuttia yli yhdeksän.

— Menin vuoteelleni hyvin kiihoittuneena.

— Niin kun arvannette, kesti kauvan ennen kun pääsin uneen vaipumaan. Vihdoin nukuin kuitenkin ja unessa näin kuinka koko näytäntö oli tapahtunut. Näin miehen, joka hänet oli tappanut, kuulin hänen nimensä; hän on herra de Chateau Renaud.

— Se on valitettavasti liian totta, virkoin, mutta miksi tulitte Pariisiin?

— Olen tullut tappamaan miehen, joka tappoi veljeni.

— Tappamaan hänet?

— Niin aivan, mutta en korsikkalaiseen tapaan, pensaiden välitse tahi muurin takaa; ei, ei; tahdon tappaa hänet oikeaan ranskalaiseen malliin, hienoissa hansikkaissa ja hännystakissa.

— Ja tietääkö rouva de Franchi että olette tulleet Pariisiin siinä tarkoituksessa?

— Tietää.

— Ja hän sallii sen tapahtua?

— Hän suuteli minua otsalle ja sanoi: "Mene". Äitini on oikea korsikkalainen.

— Mutta ennen kuolemaansa virkkoi veljenne, ettei hän halunnut tulla kostetuksi.

— Vaikka kohta, virkkoi Lucian katkerasti hymyillen; hän on luultavasti sen jälkeen muuttanut mieltä.

Samassa hetkessä toi palvelija sisälle illallisen.

Lucian söi niin kuin ei mistään eriskummallisesta olisi ollut puhetta.

Illallisen jälkeen saatoin hänet huoneeseensa. Hän kiitti minua, puristi kättäni ja toivotti minulle hyvää yötä.

Hänen mielensä oli tyyntynyt järkähtämättömän päätöksensä painosta.

Seuraavana aamuna tuli hän luokseni heti ylös noustuani.

— Tahdotteko saattaa minut Vincenneen? kysyi hän. Se on pyhiinvaellusretkeni, jota en voi laiminlyödä. Jos te ette voi hukata aikaanne, menen yksin.

— Yksin? toistin. Jos sen tekisitte, kuka näyttäisi teille paikan?

— Löytäisin sen helposti. Enkö kertonut että näin sen unissani?

Olin utelias näkemään kuinka pitkältä tätä ihmeellistä vaistoa riitti.

— No, hyvä, minä seuraan teitä, virkoin.

— Sillä välin kun pukeudutte, kirjoitan Giordanolle. Sallitteko palvelijanne viedä kirjeeni?

— Tietysti.

Kymmenen minuutin kuluttua palasi hän kirjeineen, jonka hän antoi palvelijalle. Olin käskenyt ajurin tulemaan. Hyppäsimme vaunuun ja ajoimme täyttä laukkaa Vincenneen.

Kun saavuimme perille, pysähdytti nuori mies hevosen.

— Olemme perillä, virkkoi hän.

Ja tosiaankin olimme aivan samalla paikalla.

Lucian astui metsään ilman pienintäkään arvelua, aivan kuin olisi ollut siellä kymmeniä kertoja ennen. Hän astui suoraan alas pienelle aukeamalle, katsahti ympärilleen ja saavuttuansa paikalle, johon veljensä oli kaatunut, polvistui hän veriselle paikalle, sanoen:

— Tässä se on.

Sitte kumartui hän verkalleen ja suuteli ruohoa.

Noustuaan ylös meni hän sille paikalle, jossa herra Chateau Renaud oli seisonut.

— Hän oli tässä, virkkoi hän potkaisten maata jalallaan, ja tässä tulette näkemään hänet huomenna viruvan maassa.

— Mitä tarkoitatte? kysyin.

— Tarkoitan että hänen pitää antaa huomenna minulle hyvitystä.

— Mutta, rakas Lucian, sanoin, Ranskassa ei koskaan kaksintaistella muusta syystä. Herra de Chateau Renaud taisteli veljenne kanssa, jonka hän vaati kaksintaisteluun, mutta hänellä ei ole mitään tekemistä kanssanne.

— Niinkö! vai sillä tavoin. Herra de Chateau Renaud oli oikeutettu vaatimaan veljeni taisteluun sen tähden että veljeni tarjosi suojelustansa naiselle, jota oli mitä syvimmin loukattu! Sanotte että hän oli oikeutettu vaatimaan hänet taisteluun; hän teki niin ja tappoi veljeni, joka ei ikinä ollut käsitellyt pistoolia, yhtä helposti kuin jos olisi ampunut tuota tunnotonta puuta tuossa, mutta minä en ole oikeutettu vaatimaan herra de Chateau Renaudia taisteluun. Mitä joutavaa puhetta se on?

Katsoin maahan voimatta vastata.

— Sitä paitse, jatkoi hän, ei teillä ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Kirjoitin Giordanolle tänä aamuna, ja kun palaamme Pariisiin, järjestetään kaikki asianomaisella tavalla. Ette suinkaan otaksune, että herra de Chateau Renaud hylkää vaatimukseni?

— Onnettomuudeksi on hänellä liian itserakkaat ajatukset voidaksensa sen tehdä, vastasin.

— Hyvä, palatkaamme Pariisiin, toivon ett? murkinoisitte kanssani tänä aamuna Café de Pariisissa. Siellähän veljeni tavallisesti aamiaisti, eikö totta?

— Niin luulen.

— Kaikessa tapauksessa tulen siellä kohtaamaan Giordanoa.

— Siis Café de Pariisiin, vastasin.

Puolta tuntia myöhemmin olimme ravintolan edustalla.