← Table of contents
Korsikan veljekset

X LUKU.

Hanna Blomqvist translation

Samana päivänä kun saavuin Pariisiin, menin tervehtimään Louis de Franchia. Hän ei ollut kotona.

Jätin korttini, johon kirjoitin että olin vastikään palannut Sullacarosta ja että minulla oli kirje hänelle veljeltänsä, jonka olin luvannut jättää hänen omaan käteensä.

Lausuessani aikomukseni kirjoittaa kortille, kuljetti palvelija minua arkihuoneen läpi isäntänsä huoneeseen. Katselin ympärilleni uteliaana, ja huomasin kaikessa saman maun kuin hänen huoneissaan Sullacarossa, mutta sillä eroituksella, että täällä vallitsi kaikkialla pariisilainen loisto ja komeus. Herra Louis de Franchilla näytti olevan oikein viehättävä nuoren miehen asunto.

Seuraavana aamuna, arviolta yhdentoista aikaan, ollessani juuri pukeutumassa, ilmoitti palvelija herra Louis de Franchin. Käskin palvelijan neuvomaan hänet vierashuoneeseen ja sanoin tulevani muutaman minuutin kuluttua.

Kun vähän ajan päästä astuin huoneeseen, oli Louis de Franchi, luultavasti kohteliaisuuden takia, lukemassa erästä kertomustani, joka paraikaa oli eräässä Pariisin aamulehdistä. Huoneeseen tultuani katsahti hän ylös.

Seisoin aivan hämmästyneenä hänen tavattomasta yhtäläisyydestään veljensä kanssa.

— Herra, virkkoi hän, noustessansa ylös istuimeltansa. Saatoin tuskin uskoa silmiäni löytäessäni eilen nimikorttinne, jonka hyväntahtoisesti olitte jättäneet minulle, ja innossani kiittää teitä ja saada kuulla uutisia kotoani, olen kenties tullut liian aikaisin.

— Teidän täytyy suoda minulle anteeksi, virkoin, jos en heti kiirehtinyt vastaamaan teidän ystävälliseen tervehdykseenne; mutta minä ihmettelen, puhelenko herra Lucianin tahi herra Louis de Franchin kanssa.

— Sen saatan käsittää, sillä yhdennäköisyytemme on suuri, eikö totta? virkkoi hän nauraen. Kun olin Sullacarossa, oli veljeni ja minä ainoat, jotka emme erehtyneet toisistamme; kuitenkin, jos ei veljeni ole lähtöni jälkeen hyljännyt kokonaan korsikkalaisia tapojansa, huomaatte ainakin puvuissamme suuren eroituksen.

— Jospa niin olisi ollut, vastasin, mutta samana päivänä kun lähdin sieltä, oli koko hänen pukunsa, paitsi valkoisia housuja, jotka täällä tähän vuoden aikaan ovat liian aikaiset, aivan samanlainen kuin teidän, joten näette ettei edes hänen pukunsa erilaisuus eroita häntä teistä. Mutta, jatkoin, vetäen kirjeen kirjesalkusta, tiedän että olette halukas kuulemaan omaisistanne, ja olisin jo eilen jättänyt tämän kirjeen huostaanne, ellen olisi luvannut antaa sen teille omakätisesti.

— Kaikki voivat he hyvin, toivoakseni?

— Kyllä, vaikkei aivan hyvin; mutta lukekaa kirje sillaikaa kuin minä teen itselleni paperossin.

Yhtäläisyys molempien veljesten välillä oli yhtä hämmästyttävä kuin ensin, vaikka, niinkuin Lucian oli sanonut, Louis oli kalpeampi, ja myös huomasin että hänen ranskan ääntämisensä oli kirjallisesti puhtaampi. Kun hän oli lopettanut kirjeen lukemisen, tarjosin hänelle paperossin, jonka hän sytytti omastani.

— Kas niin, sanoin, luulen perheenne olleen levottoman tähtenne, mutta iloitsen nähdessäni ettei siihen ole ollut mitään aihetta.

— Eipä ilmankaan, virkkoi hän surullisesti; en ole tosin ollut kipeä, se on totta, mutta olen ollut hyvin onneton, ja onnettomuuteni on kasvanut vielä suuremmaksi tietäessäni veljeni ehdottomasti kärsivän yhdessä kanssani.

— Saanko sentähden kysyä, en uteliaisuudesta, vaan todellisesta osanotosta, onko onnettomuutenne' nyt poistunut?

— Tiedättehän, virkkoi hän, että aika on suuri lohduttaja ja parantaa syvimmätkin haavat, ja toivon että tulipa mitä tahansa, saan voimia kaikki kestämään. Sallikaa minun sillä välin teitä kiittää ystävyydestänne ja sallikaa minun maksaa vierailunne vierailulla ja tulla puhelemaan kanssanne Sullacarosta.

— Kernaasti, vastasin, mutta miksi ette tule nyt aamiaistamaan kanssani? Silloin saisimme vapaasti ja mukavasti keskustella.

— Ikävä kyllä, en voi sitä tehdä, sillä sain eilen kutsun eräältä ylhäiseltä viranomaiselta tulla tänään aamiaiselle hänen luokseen, ja sen vuoksi käsittänette etten saata antaa hänen odottaa minua turhaan.

— Ah! virkoin, hän haluaa varmaan puhella kanssanne Orlandista ja Kolonnasta?

— Niin luulen, ja koska veljeni sanoo minulle että riita on nyt lopussa niin — —

— Niin on, vieläpä on sovinto vahvistettu notarion edessä; allekirjoitin itse kontrahdin.

— Niin kertoo myös veljeni, mutta, jatkoi hän, katsahtaessansa kelloonsa, lähden paikalla äsken mainitun korkean viranomaisen luokse kertomaan että riita on loppunut; sanokaa minulle sen vuoksi, milloin saan teidät nähdä?

— Sitä on minun vaikea sanoa, sillä näinä muutamina seuraavina päivinä on minulla paljon tekemistä, teidän täytyy siis sanoa missä saan teidät kohdata.

— Kuulkaa; huomenna on Mi-Careme juhla ja minun täytyy mennä silloin oopperatanssijaisiin, haluatteko kohdata minut siellä?

— Oh, virkoin nauraen, näen tosiaankin että aika on hyvä parantaja.

— Erehdytte kokonaan, virkkoi hän; luulen että tulen tuntemaan uutta tuskaa siellä, ja kuitenkin minun täytyy mennä. Tiedän ettei se paranna paljon asiaa ja kuitenkin minun täytyy mennä.

— No hyvä, huomenna tavataan siis oopperassa; mutta mihin aikaan?

— Kello puoli yksi.

— Missä paikassa?

— Lämpiössä; kello yhden aikaan.

Puristimme toistemme käsiä ja erkanimme.

Seuraavana yönä kello puoli yksi olin oopperassa. En löytänyt Louisea heti paikalla; hän oli seurannut erästä naamaria, jonka hän luuli tuntevansa, mutta joka sekaantuneena joukon sekaan oli hävinnyt.

Halusin puhua hänen kanssaan Korsikasta, mutta hän oli liian hajamielinen voidaksensa syventyä tähän keskusteluaineeseen. Hänen silmänsä riippuivat yhä kellossa. Äkkiä hän huudahti:

— Ah! tuossa on orvokkikimppuni, ja hän tunkeusi väkijoukon läpitse naisen luokse, jolla oli suuri kimppu näitä kukkasia.

Jokaisella ohikulkijalla oli kukkakimppuja mitä erilaisimmista kukkasista, ja pian ojensi joku naamioittu henkilö minulle kimpun kamelioita, toivottaen samalla minut tervetulleeksi Pariisiin.

Kameliakimppua seurasi kimppu punasia ruusuja.

Sitä seurasi valkoinen ruusukimppu.

Ja toden perään minä seisoin siinä viisi kukkaskimppua kädessäni kun kohtasin D—n.

— Ah! virkkoi hän, olen iloinen teidät nähdessäni. Tulittepa tänne juuri oikealla hetkellä; illallistamme tänä yönä kotonani niin ja niin, niiden ja niiden tuttujen kanssa; hän mainitsi kolme tai neljä paraita ystäviämme; ja me haluamme teidät mukaamme.

— Suuri kiitos, vastasin; ottaisin kutsunne vastaan ilolla, mutta en saata, sillä olen täällä erään henkilön seurassa.

— Mutta käsittänette, että jokainen meistä on oikeutettu tuomaan muassaan oman mielittynsä, ja pöydällä tulee olemaan kuusi maljaa täynnä raikasta vettä, jotka tulevat säilyttämään kukkaset virkeinä.

— Olette nyt aivan erehdyksissä, vanha veikko, vastasin. Minulla ei ole mitään kukkasia teidän maljojenne varalta; olen täällä ystäväni kanssa.

— No hyvä, mutta tunnettehan sananpartemme "ystäviemme ystävät".

— Mutta tällä kertaa hän on nuori mies, joka on kokonaan teille tuntematon.

— Sitä parempi, saamme siten tilaisuuden tutustua häneen.

— Tahdon kysyä häneltä, jos häntä haluttaa tulla.

— Tehkää niin, ja jos hän kieltää, tuokaa hänet väkisten.

— Parastani tahdon koettaa; milloin on illallinen?

— Kello kolmesta viiteen, joten teillä on kyllin aikaa tuumailla.

— Sepä hyvä.

Nainen orkidekimppuinensa, joka varmaan oli kuullut viimmeisen osan keskusteluamme, otti D—tä käsivarresta ja vei hänet pois.

Muutaman minuutin perästä kohtasin Louisin, joka epäilemättä oli jo eronnut orvokkikimpustaan.

— No niin, virkoin, oletteko saanee# tietää sen mitä halusitte?

— Sain tosin, mutta tiedättehän että naamiohuveissa saa kuulla tavallisesti asioita, joita olisi parempi olla kuulematta.

— Rakas ystäväni, virkoin hänelle, suokaa anteeksi, jos olen liian rohkea, mutta minusta tuntuu että kun tunnen veljenne, tunnen teidät myös. Sanokaa minulle, oletteko onneton tai ette? Kuinka on laitanne?

— Oh, ei se ole mitään, josta maksaisi vaivaa kertoa.

Huomasin ettei hän halunnut antaa minulle luottamustansa, enkä siis kysellyt enää sen enempää.

Kuljimme vähän aikaa sinne tänne, minä välinpitämättömänä, sillä en toivonut ketään näkeväni; mutta hän seuraten mitä suurimmalla tarkkuudella jokaista ohikulkevaa dominoa.

— Tiedättekö mitä teidän pitäisi tehdä? virkoin.

Hän kavahti aivan kuin unesta heräävä valveille.

— Minä! en! — mitä sanotte?

— Minulla on eräs hyvin hauska ehdoitus, joka arveluni mukaan tekisi teille hyvää.

— Mikä se on?

— Tulkaa illallistamaan kanssani erään ystäväni luokse.

— Oh, en mitenkään. Tulisin olemaan liian ikävä vieras.

— Joutavia, saatte kuulla siellä joukon hauskoja sukkeluuksia, jotka tulevat saattamaan mielenne taas iloiseksi.

— Onko minua pyydetty?

— Tietysti!

— Isäntänne on kovin ystävällinen; mutta kunniani kautta, en voi nyt tulla.

Samassa kohtasimme D—n, joka näytti olevan sangen hauskassa keskustelussa orkideavihkoa kantavan kaunottaren kanssa.

Siitä huolimatta hän huomasi minut.

— Se on siis päätetty, eikö totta? Kello kolmen aikaan siis.

— Jättäkää koko tuuma sikseen. Nyt en mitenkään voi tulla.

— Mene hiiteen sitte.

Ja hän kiiruhti pois.

— Kuka on tuo herra? kysyi Louis silmin nähtävästi vaan sanoaksensa jotakin.

— Hän on D—, minun vanha hyvä ystäväni, mainio veikko kerrassaan, vaikka hän on sanomalehden toimittaja.

— Mitä, D—! Hänenkö luokseen olisitte vieneet minut illalliselle?

— Niin juuri.

— Siinä tapauksessa se on minulle aivan yhdentekevää. Minä suostun, suostun suurimmalla ilolla; vaikka, jatkoi hän surullisesti hymyillen, kenties minun ei pitäisi mennä, mutta minä olen sallimuksen vallassa. Minun ei olisi pitänyt tulla tänne ollenkaan tänä iltana, ja kuitenkin olen täällä.

Silloin kohtasimme D—n uudelleen.

— Rakas veikko, virkoin, olen muuttanut mieltäni.

— Ah! te tulette siis, niinkö? Bravo! Kuitenkin täytyy minun varoittaa teitä yhdestä asiasta: se, joka syö kanssamme tänä iltana, täytyy syödä kanssamme myös huomenna.

— Ja mistä pakosta?

— Vedon johdosta, jonka löimme Chateau Renaudin kanssa.

Tunsin kuinka Louis, jonka käsivarsi lepäsi käsivarrellani, vapisi kovasti.

Katsahdin häneen ja vaikka hän oli kalpeampi kuin koskaan, ei hän virkannut mitään.

— Ja mikä on tämä veto? kysyin D—ltä.

— Oh! tulisi liian pitkälliseksi kertoa siitä tässä. Sitä paitse kuuluu eräs henkilö tähän vetoon, ja voisi kenties kumota sen kokonaan, jos sattuisi kuulemaan siitä jotain.

— No hyvä, siis kello kolme.

Erosimme uudestaan. Katsahdin kelloon; se oli puoli kolme.

— Tunnetteko herra Chateau Renaudin? kysyi Louis koettaen turhaan peittää mielenliikutustaan.

— Ainoastaan ulkomuodolta.

— Olen hyvilläni siitä, virkkoi Louis.

— Miksi niin? Tunnetteko hänet?

— Ainoasti kautta rantain.

Huolimatta hänen peittelevästä vastauksestaan oli minun helppo huomata, että herra de Franchin ja herra de Chateau Renaudin välillä oli olemassa salaperäinen suhde jonkun naisen tähden.

Sisäinen tunne varoitti minua että kenties olisi toverilleni parempi mennä omaan kotiinsa.

— Mielestäni on parempi ettemme mene ollenkaan koko kestiin, virkoin.

— Miksi emme menisi? Muutama minuutti sitte olitte hyvin innokas saamaan minut mukaanne — mikä on siis saattanut teidät muuttamaan mielenne?

— Tulemme kenties kohtaamaan herra de Chateau Renaudin siellä.

— Sitä parempi. Olen kuullut hänen olevan hyvin miellyttävän ja saanen siellä tilaisuuden tutustua häneen lähemmin.

— Sitä parempi. Menkäämme siis, koska te sitä toivotte, vastasin.

D— asui aivan muutaman askeleen päässä oopperasta, ja toivossa että raitis yöilma selvittäisi toverini sekavia aatoksia, ehdotin että menisimme jalkasin.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings