XIII LUKU.

Samassa hetkessä ilmoitettiin parooni Giordano Martellin tulo.

Hän oli, samoin kuin Louis, nuori korsikkalainen, Sartenen maakunnasta.

— Niin, virkkoi hän, kumarrettuansa minulle, päättäen siitä mitä olette kirjoittaneet, näen että kaikki on niinkuin ollakin pitää, ja hetkisen päästä luulen Chateau Renaudin todistajien olevan täällä.

— He ovat olleet jo täällä, vastasi Louis, tässä ovat heidän korttinsa.

— Sitä parempi, ruvetkaamme siis ruualle ja menkäämme heti aamiaisen jälkeen vastaamaan heidän vierailuunsa.

Koko ruokailuaikana ei mainittu mitään lähenevästä miekkailusta. Louis kyseli matkastani Sullacarossa ja pakoitti minun kertomaan ihan joka sanan, jonka äitinsä ja veljensä olivat lausuneet. Tietäen että hänen huomenna piti taistella herra de Chateau Renaudin kanssa, halusi hän kuulla ihan kaikesta mikä koski hänen maataan ja kotiaan.

Kahdentoista aikaan nousimme lähtemään.

— Mitä aseita te haluatte käyttää, kysyin, miekkaa tahi pistoolia?

— Se on aivan yhdentekevää, vastasi hän; antaa herra de Chateau Renaudin valita.

— Helppo on teidän niin sanoa, rakas veljeni, mutta muistakaa että elämänne on kysymyksessä ja te jätätte meille kaiken vastuunalaisuuden oman perheenne edessä, tapahtuipa sitte mitä tahansa.

— Mitä siihen tulee, ette tarvitse suotta huolehtia. Tunnen äitini ja veljeni. He tulevat teiltä kysymään: Menettelikö Louis niin kuin urhoollinen mies? ja jos vastaatte: kyllä! eivät he virka sen enempää. Uskokaa minua, jatkoi hän, mitä huomenna tulee tapahtumaan on jo kirjoitettu ylös elämänkirjaan, ja kaikki ponnistelemisemme eivät voi sitä muuttaa.

Pudistimme kättä ja erosimme. Menimme paroonin kanssa ensin herra de Chateaugrandin luokse, joka asui aivan lähellä.

Löysimme hänet kotonaan ja herra de Boissy oli hänen luonaan.

Koska aseiden valitseminen oli aivan yhdentekevää heille, päätettiin vetää arpaa.

Seuraukset olivat pistoolit. Päätettiin että kaksintaistelu tulisi tapahtumaan seuraavana aamuna Vincennen metsässä, että kaksintaistelijat asettuisivat kahdenkymmenen jalan päähän toisistaan ja että merkki annettaisiin kättenlyönnillä.

Palasin tämän vastauksen kanssa de Franchin luokse.

Saavuttuani kotiin samana iltana, löysin herra de Chateaugrandin ja herra de Boissyn kortit pöydältäni.

Seuraavana aamuna kello seitsemän olin uudelleen de Franchin ovella.

Hän istui työhuoneessaan kirjoittamassa.

Hän oli hyvin kalpea.

— Suokaa minulle anteeksi, virkkoi hän; olen juuri lopettamassa kirjettä äidilleni; istukaa siksi aikaa, aamulehdet ovat pöydällä.

Istuessani en voinut olla huomaamatta vastakohtaa hänen äänensä välillä, joka oli tyyni ja vakava ja hänen kasvonsa, jotka olivat melkein kuolonkalpeat.

Kun hän oli lopettanut kirjeensä, soitti hän kelloa.

— Josef, sanoi hän; en ole tänään kotona kenellekään. Jos Giordano tulee, pyydä hänet sisälle salonkiin.

Ja kääntyen puoleeni, virkkoi hän:

— Rakas Alexander, Giordano on korsikkalainen; hänellä on korsikkalaiset mielipiteet kaikessa; en voi siis, häneen luottaen, tehdä kaikessa mitä haluan; hän säilyttää kyllä salaisuuden, mutta siinä kaikki; mutta teidän laitanne on aivan toinen, ja sen vuoksi pyydän teidän lupaamaan minulle että teette aivan niin kuin haluan.

— Tietysti; sehän on todistajan velvollisuus.

— Ja vielä suurempi velvollisuus, koska se tulee kenties pelastamaan perheeni toisesta onnettomuudesta.

— Toisesta onnettomuudesta? kysäsin hämmästyneenä.

— Kas tässä, virkkoi hän, lukekaa tämä kirje, jonka olen kirjoittanut äidilleni.

Kirjeen sisältö oli seuraava:

— Hyvä äitini! Jos en tietäisi teidän olevan urhokkaan kuin spartalaisen ja omistavan samalla kristityn nöyrän mielen, valmistaisin teitä voimieni mukaan kauhistuttavaa tapausta varten, joka on tulossa. Kun saatte tämän kirjeen, ei teillä ole kuin yksi poika enää.

— Lucian, hyvä veljeni, rakastaa äitiäni meidän molempain edestä.

— Toissa päivänä kohtasi minua aivokuume. En välittänyt paljon ensimmäisistä oireista; ja lääkäri tuli liian myöhään. Jollen odota ihmettä tapahtuvaksi, on loppuni lähellä. Kirjoitin teille valoisana hetkenä; jos kuolen, lähetetään tämä kirje täältä neljännestunti kuolemani jälkeen, sillä rakkauteni itsekkäisyydessä teihin haluan sanoa nyt teille, että kuolen kaipaamatta mitään muuta tässä mailmassa kuin teidän ja veljeni hellyyttä.

— Hyvästi, rakas äiti!

— Älkää itkekö minua — rakastin teitä sielullani, enkä ruumiillani ja sieluni rakkaus on kestävä ikuisesti.

— Hyvästi Lucian!

— Älä jätä koskaan äitiämme; muista, sinä olet hänen ainokaisensa!

Louis de Franchi.

Näissä viimeisissä sanoissa käännyin hänen puoleensa, joka oli ne kirjoittanut.

— Sanokaa minulle, mitä tämä merkitsee?

— Se merkitsee että tulen tapetuksi kymmenen minuuttia yli yhdeksän.

— Olette varmaan mielenhäiriössä; en ole koskaan kuullut näin joutavaa puhetta.

— En ole mielenhäiriössä, rakas ystävä; olen saanut varoituksen.

— Varoituksen? Keneltä?

— Eikö veljeni kertonut teille, virkkoi hän hymyillen, että sukumme miehisillä jäsenillä on eräs etuoikeus?

— Kertoi kyllä, vastasin, vavisten hieman mielessäni; hän puhui näyistä.

— Aivan niin, isäni näyttäytyi minulle viime yönä; siinä on syy kalpeuteeni.

Katsahdin häneen hämmästyksellä, melkeinpä pelolla.

— Sanoitte että näitte isänne viime yönä?

— Niin.

— Ja hän puhui teille?

— Hän ilmoitti minulle kuolemani!

— Se oli vaan pahaa unta.

— Se oli kauhistavinta totta.

— Olitteko nukuksissa?

— Enkä; olin aivan istuallani. Ettekö usko että isä voi ilmaantua pojalle?

Katsahdin alas, sillä sydämmeni sanoi minulle että uskoin niin olevan.

— Kuinka hän ilmestyi? kysyin.

— Oh, mitä yksinkertaisimmalla tavalla. Olin juuri lukemassa, odotellen hänen tuloaan, sillä tiesin että jos olisin jossakin vaarassa, tulisi hän luokseni. Äkkiä himmeni lamppu, ovi avattiin hiljaa ja isäni astui huoneeseen.

— Minkä näköiseltä hän näytti? kysyin.

— Saman näköiseltä kuin eläessään, tavallisessa puvussaan, hän oli vaan kalpeampi ja silmänsä himmeät.

— Se on kauheaa!

— Kun hän lähestyi minua, virkoin:

— Tervetuloa, isäni!

— Hän katseli minua tarkasti ja näytti niin kuin hänen elottomat silmänsä olisivat äkkiä näyttäneet isällistä hellyyttä.

— Kuinka kauheata!

— Sitte alkoivat hänen huulensa liikkua, ja niin uskottomalta kuin se tuntuukin, vaikkei hänen huuliltaan lähtenyt yhtään ääntä, tunsin hänen sanojensa selvän kaiun värähtelevän mielessäni, selvään ja kuuluvasti.

— Ja mitä hän sanoi?

— Ajattele Jumalaa, poikaseni!

— Tulenko siis tapetuksi tässä kaksintaistelussa? kysyin.

— Näin kaksi kyynelettä kohoavan kalpean vieraan himmeisiin silmiin. Ja mihin aikaan? kysyin. Hän näytti kelloa; se oli kymmenen minuuttia yli yhdeksän.

— Tapahtukoon Jumalan tahto, vastasin. Jätän tosin äitini, se on totta; mutta saan teidät kohdata. —

— Hän hymyili surullisesti ja hyvästiksi viitaten, katosi.

Tämä kohta oli kerrottu niin yksinkertaisesti ja koruttomasti, että täytyi uskoa kaiken tosiaankin niin tapahtuneen, tahi oli hän nähnyt näköhäiriön, jonka hän otaksui todeksi ja joka itse asiassa oli yhtä kauhistuttava.

Kuivasin hikeä otsaltani.

— Nyt, jatkoi Louis, tunnette minkälainen mies veljeni on, eikö totta?

— Tunnen.

— Mitä siis otaksutte hänen tekevän saatuaan tietää että olen saanut surmani kaksintaistelussa?

— Hän lähtee samassa hetkessä Sullacarosta taistellaksensa miehen kanssa, joka on teidät murhannut.

— Juuri niin; ja jos hän myös tulee tapetuksi, on äitini jäävä kolmenkertaisesti leskeksi — leskeksi miehestään ja leskeksi molemmista pojistaan.

— Se on totta; käsitän kaikki. Se on julmaa.

— Se on välttämättömästi estettävä, ja siksi olen kirjoittanut tämän kirjeen. Luullen kuolleeni aivokuumeeseen, ei veljeni voi tehdä mitään ja äitini rauhoittuu paljon pikemmin, pitäen kuolemaani Jumalan työnä, jota hän ei ajattelisi, jos tietäisi jonkun henkilön minut tappaneen.

Samassa hetkessä avautui ovi.

— Rakas de Franchini, virkkoi parooni de Giordano, olen noudattanut toiveitanne niin paljon kuin olen voinut, mutta kello on nyt kahdeksan ja meillä on neljä, viisi virstaa kuljettavana. Lähtekäämme.

— Olen valmis, virkkoi Louis; olen sanonut kaikki mikä on ollut tarpeellista.

Hän katsahti minuun ja kohotti sormen huulilleen.

— Ja mitä teihin tulee, ystäväiseni, virkkoi hän, kaikki määräykseni ovat tässä kirjeessä; jos jotakin tapahtuu minulle, menetelkää sen mukaan. Onko teillä pistoolit?

— On, vastasin; mutta huomasin toisen pistoolin pidäkkeen olevan epäkunnossa.

— Sivuuttaessamme Devismen, ostan toisen parin.

Louis ojensi minulle kätensä hymyillen. Hän käsitti etten halunnut hänen tulevan ammutuksi omilla pistooleillani.

— Lähtekäämme, virkkoi Louis.

Ovella seisoi Josef valjakon vieressä.

— Tulenko mukananne, herra? kysyi hän.

— Ei, Josef, vastasi Louis; en tarvitse teitä. Ja pistäen kultakäärön hänen kouraansa, sanoi hän: jos joskus olen ollut ärtyinen ja pahalla tuulella, anna se minulle anteeksi.

— Oi, herra, huudahti Josef, kyynelten kiehuessa hänen silmiinsä; mitä mahtanette tarkoittaa?

Mutta Louis oli jo vaunuissa.

— Hän on hyvä palvelija, virkkoi hän, katsoen taaksensa. Jos jompikumpi teistä tarvitsee häntä, tulen olemaan kiitollinen.

-— Oletteko eroittanut hänet palveluksestanne? kysyi parooni.

— En, sanoi Louis; tulen hänet jättämään, siinä kaikki.

Pysähdyimme Devismellessä siksi kunnes kerkesimme saada toiset pistoolit ja sitte läksimme eteenpäin täyttä laukkaa.