XII LUKU.

Seuraavana päivänä eli paremmin sanoen samana aamuna olin Louis de Franchin ovella kello kymmenen aikaan.

Astuessani ylös rappusia kohtasin kaksi nuorta miestä, jotka olivat tulossa alas; toinen heistä oli siviilivirkamies ja toinen sotilas, kunnialegioonan risti rinnallaan.

Arvelin että nämä herrasmiehet olivat juuri lähteneet Louis de Franchin luota, ja seurasin heitä silmilläni aina rapun alimmalle pirteelle saakka. Sitte jatkoin nousuani ja kolkutin ovelle.

Louisin palvelija avasi oven, ja minä astuin hänen isäntänsä työhuoneeseen. Hän oli paraikaa istumassa ja kirjoittamassa työpöytänsä ääressä.

— Ah, virkkoi hän; olin juuri lähettämäisilläni teille sanaa. Kohtasitte kaksi herraa käytävässä, eikö totta? He olivat Chateau Renaudin todistajat; he pyysivät minun lähettämään todistajani heidän luokseen ja samassa hetkessä muistuitte te mieleeni.

— Siis siitä tuli ikävä tosiasia, vastasin. Todellakin, lisäsin, olen valmis palvelukseenne, missä vaan voin, mutta enhän voi mennä yksin noiden herrojen luokse.

— Olen kutsunut yhden hyvän ystäväni, patooni Giordone Martellin aamiaiselle luokseni — hän on oleva täällä kello yksitoista. Me syömme yhdessä ja kahdentoista aikaan pyydän teidän hyväntahtoisesti tekemään vierailun yhdessä näiden herrojen luokse; tässä ovat heidän korttinsa.

Yhdessä kortissa oli nimi kreivi René de Chateaugrand ja toisessa nimi Adrian de Boissy; ensinmainittu asui Rue de la Paix N:o 12 ja toinen, joka oli luutnantti armeijassa, asui Rue de Lille N:o 29.

Kääntelin korttia kädessäni.

— Sanokaa minulle, virkoin viimmein, pidättekö tosiaankin tätä asiaa vakavana? Tiedättehän että meidän toimintamme riippuu kokonaan teidän mielipiteestänne.

— Tietysti pidän asian sangen vakavana. Tarjosinhan itseni Chateau Renaudin käytettäväksi, ja hän on nyt lähettänyt luokseni todistajansa; asioiden täytyy kulkea luonnollista kulkuansa.

— Niin, käsitän kyllä kaiken tuon, vastasin; mutta sen ohella täytyy teillä olla joku syy taisteluun: kaksi miestä eivät voi katkaista toistensa kauloja tyhjän vuoksi.

— Sallikaa minun siis kertoa teille riidan aihe. Saavuttuani Pariisiin esitti tuttavani, eräs meriupseeri, minulle vaimonsa. Tämä oli nuori ja kaunis ja hänen viehättävä olentonsa vaikutti minuun niin voimakkaasti että pelkäsin rakastuvani häneen ja noudatin sentähden harvoin heidän kutsuansa. Ystäväni valitti huolimattomuuttani ja minä kerroin hänelle koko totuuden; hän nauroi, pudisti kättäni ja ehdotti että söisin päivällistä hänen kanssansa vielä samana päivänä.

— Rakas Louis, virkkoi hän minulle jälkiruokaa syödessä, lähden kolmen viikon matkalle Meksikkoon; tulen olemaan poissa kolme kuukautta, kuusi kuukautta, kenties kauvemminkin, sillä merimiehet tietävät kyllä lähtöpäivänsä, mutta eivät tiedä milloin palaavat kotiin. Poissaoloni ajaksi uskon Emilian teidän huolenpitoonne. Emilia, pyydän sinun pitämään Louisia veljenäsi!

— Vaimonsa hymyili ja tarjosi minulle kätensä. Olin aivan tyhmistynyt; en tiennyt miten vastata, ja tulevan siskoni edessä näytin varmaan hyvin nololta. Kolme viikkoa myöhemmin matkusti ystäväni. Näinä kolmena viikkona pyysi hän minun päivällistämään heidän kanssansa ainakin kerran viikossa. Emilia jäi kotiin äitinsä kanssa ja turhaa on kertoa että miehensä luottamus teki hänet melkein pyhäksi olennoksi minulle, ja vaikka rakastin häntä kenties enemmän kuin siskoa, en koskaan lakannut kohtelemasta häntä kuin siskoa.

— Emilia jatkoi ystäviensä ja tuttaviensa vastaanottoa, mutia koska äitinsä oli aina läsnä, oli kenenkään mahdotonta löytää siinä mitään virhettä.

— Kolme kuukautta sitte esitettiin herra de Chateau Renaud.

— Heti ensi hetkestä, kun hänet näin, vihasin häntä. Minulla ei ollut pienintäkään syytä siihen, paitsi että hänelle oli käynyt samoin kuin minulle, hän oli rakastunut häneen ensi hetkestä.

— Minusta näytti että Emilia keimaili hänen edessään sietämättömästi; kenties olin erehtynyt, mutta koska yhäti rakastin häntä, tulin lemmenkateeksi.

—- Seuraavana vastaanottoiltana en siis kadottanut Chateau Renaudia hetkeksikään silmistäni; kenties huomasi hän että tarkastelin häntä, sillä puhuessansa matalalla äänellä Emilian kanssa, koetti hän saattaa tarkastelemistani naurettavaksi.

— Jos olisin menetellyt ensimmäisen mielijohteni mukaan, olisin synnyttänyt riidan hänen kanssaan vielä samana iltana, mutta huomasin että se olisi ollut sopimatonta, ja päätin sen vuoksi odottaa. Pian huomasin etten minä ollut ainoa, joka huomasin Emilian mieltymyksen häneen. Se kasvoi niin nopeasti ja niin huomattavalla tavalla, että eräänä päivänä Giordano, joka myös kävi talossa ahkeraan, huomautti siitä minulle.

— Päätin silloin puhua siitä Emilialle. Olin varmasti vakuutettu, ettei hän tahallaan kykenisi väärintekoon, että yksi ainoa sana riittäisi hänen oikaisemiseensa, mutta suureksi hämmästyksekseni käänsi Emilia kaikki vaan leikiksi, sanoi minun olevan ilkeän, ja kun väitin vastaan, sanoi hän että koska minä olin häneen rakastunut, olin kokonaan jäävi häntä arvostelemaan.

— Miehensä oli kertonut hänelle kaikki.

— Tästä hetkestä saakka, esiintyen onnettoman rakastajan surkeassa valossa, oli asemani sekä naurettava että surkuteltava. Lakkasin sentähden käymästä hänen vastaanotoissaan — mutta vaikka en käynyt hänen luonaan, kuulin hänestä hyvin usein; Chateau Renaudin käytöksen olivat kaikki huomanneet. Kerran kirjoitin hänelle pyytäen hänen poissa olevan miehensä tähden että pitäisi vaaria käytöksestänsä. Kirjeesen ei tullut koskaan vastausta. Häväistysjuttu kasvoi; epäilin pahempaa kuin mitä saatoin kuvailla, ja silloin juuri tunsin että veljelläni oli tunteet surustani.

— Vähän myöhemmin tulitte te. Samana päivänä, jolloin te saavuitte, vastaanotin nimettömän kirjeen, jossa minua pyydettiin saapumaan oopperatanssijaisiin, jos suinkin mahdollista, saadakseni siellä täyden selvyyden Emiliasta. Tulisin hänet tuntemaan orvokkikimpusta.

— Olin siellä, niinkuin tiedätte, ja tapasin dominon. Olin varmasti vakuutettu että kaikki puheet Emiliasta ja Chateau Renaudista olivat tosia, ja näyttääksensä että se oli totta — niin minulle kerrottiin — oli hän lyönyt vedon että saisi hänet kanssansa illalliselle D—n luokse.

— Te satuitte tuntemaan D—n, hän kutsui teidät myös ja pyysi teidän tuomaan minut muassanne.

—- Lopun tiedätte.

— Voisinko siis vitkastella millään tavalla?

Siihen ei minulla ollut mitään sanomista.

— Mutta, huudahdin äkkinäisen pelon valtaamana, muistelen veljenne kertoneen, ettette koskaan ollut käyttänyt enemmän miekkaa kuin pistoolia.

— Se on kyllä totta; en ole ikinä käyttänyt kumpaakaan.

— Mutta sitte joudutte aivan tuon miehen armoille!

— Tiedän sen. Voin luottaa vain Jumalan apuun.