XIV LUKU.

Saavuimme Vincenneen viisi minuuttia vailla yhdeksän.

Samassa lähestyi myös toinen vaunu, jossa herra de Chateau Renaud saapui todistajinensa.

Lähenimme metsää eri puolilta ja saavutimme muutaman minuutin päästä määräpaikan.

— Muistakaa, herrat, virkkoi Louis; sovinto on mahdoton.

— Mutta, vastustin.

— Oh, rakas ystäväni! kaiken sen jälkeen mitä teille olen kertonut, ei teillä ole oikeutta ehdoittaa tahi ottaa vastaan mitään myönnytyksiä.

Pitemmät puheet olivat tarpeettomat ja me jätimme Louisin vielä vaunuihin ja kiiruhdimme tervehtimään herra de Boissyä sekä herra de Chateaugrandia.

— Hyvät herrat, sanoi purooni de Giordano, tällaisissa tapauksissa ovat lyhimmät kohteliaisuudet parhaimmat, sillä saatamme joka hetki tulla häirityksi. Tässä ovat pistoolit. Olkaa hyvä ja tutkikaa ne; niissä ei ole mitään petosta, eikä herra de Franchi ole niitä edes nähnyt.

— Vakuutuksenne on tarpeeton, herra, vastasi de Chateaugrand; tiedämme kenen kanssa olemme tekemisissä.

— Ja nyt, jatkoi parooni, koska me toimme pistoolit, on teidän tehtävänänne ladata ne.

Molemmat nuoret miehet ottivat kukin pistoolin ja latasivat ne mitä suurimmalla huolella.

Tämän tapahtuessa, johon en olisi tahtonut ottaa osaa, lähestyin Louisia, joka kohtasi minut hymyhuulin.

— Ettehän unohda mitä teiltä pyysin, mitä? virkkoi hän. Ja pyytäkää Giordanon lupaamaan ettei hän kerro mitään äidilleni eikä veljelleni; ja kaikella muotoa, pitäkää huoli siitä, ettei uutinen tästä pääse mihinkään sanomalehtiin; jos heidän välttämättömästi pitää saada siitä mainita, katsokaa ettei nimet pääse julkisuuteen.

— Uskotteko siis yhä että tämä taistelu päättyy teille onnettomasti? kysyin.

— Nyt varmemmin kuin koskaan; mutta ainakin teette minulle niin paljon oikeutta, että todistatte minun menneen kuolemaan oikean korsikkalaisen tavoin?

— Teidän tyyneytenne, rakas de Franchi, on niin suuri, että se saattaa minut toivomaan ettette ole vielä kokonaan voitettu.

Louis katsahti kelloon.

— Vielä on minulla seitsemän minuuttia elettävänä, virkkoi hän. Tässä, ottakaa kelloni, ja pitäkää se muistona minulta. Se on yksi Brequestin paraimmista taskukelloista.

Otin kellon ja puristin hänen kättänsä.

— Kahdeksan minuutin kuluttua, virkoin, toivon saavani antaa sen teille takaisin.

— Älkäämme mainitko asiasta sen enempää, vastasi hän, tässä tulee molemmat todistajat.

— Hyvät herrat, sanoi kreivi de Chateaugrand, tästä hieman vasempaan päin on pieni aukeama, jonka keksin viimme vuonna; luuletteko että voisimme olla siellä paremmin rauhassa kuin tässä, josta meidät voidaan huomata ja meitä häiritä?

— Näyttäkää meille tietä, herra, virkkoi purooni; me seuraamme teitä.

Kreivi näytti tietä ja me seurasimme häntä kahdessa osassa.

Laskeuduttuamme erään jyrkänteen syrjää, saavuimme avonaiselle paikalle, joka varmaan oli ennen ollut lammikko. Vesi oli kokonaan hävinnyt ja pensaikot ympäröivät paikkaa joka puolelta. Se oli aivan kuin luotu tällaista teaatterimaista tapahtumaa varten.

— Herra de Martelli, virkkoi kreivi, tahdotteko mitata maan kanssani?

Parooni läksi heti liikkeelle ja sillä välin kun hän ja herra de Chateaugrand olivat mittaamassa kahtakymmentä jalkaa, seisoin minä muutaman sekunnin de Franchin vieressä.

— Haluan sanoa teille, virkkoi hän, että tulette löytämään viimmeisen tahtoni määräykset työhuoneeni pöydältä.

— Hyvä on, virkoin; tahdon tarkastaa kaikki.

— Oletteko valmiit, hyvät herrat, virkkoi kreivi de Chateaugrand

— Jääkää hyvästi, rakas ystävä, virkkoi Louis; kiitän teitä kaikesta mitä minulle olette tehneet, ja kaikesta muusta myös, lisäsi hän surullisesti hymyillen, jota vielä tulette tekemään.

Otin hänen kätensä. Se oli kylmä, mutta aivan värähtämätön.

— Tulkaa, sanoin, unohtakaa viimme öinen näkynne ja rohkaiskaa mielenne.

— Muistatteko "Noita-ampujia"?

— Muistan kyllä.

— Silloin tiedätte myös että joka kuulalla on oma määräyksensä. Jääkää hyvästi.

Kulkiessansa paikoilleen, joka oli merkitty nenäliinalla, kohtasi hän parooni Giordanon, joka piteli pistoolia kädessään. Hän otti sen melkein koneellisesti.

Herra de Chateau Renaud oli jo paikoillaan.

Hetkisen vallitsi syvällinen hiljaisuus jolla välin molemmat nuoret miehet kumarsivat todistajilleen, sitte vastustajiensa todistajille ja vihdoin toisilleen.

Herra de Chateau Renaud näytti olevan täydellisesti tottunut tällaisiin tapauksiin ja hän hymyili mailmanmiehen varmuudella itseksensä.

Kenties hän tiesi että Louis de Franchilla ei ollut ikinä vielä ollut pistoolia kädessään.

Louis oli kylmä ja tyyni. Hänen kaunis profiilinsa näytti olevan aivan kuin marmoriin veistetty.

— Niinkuin näette, hyvät herrat, virkkoi herra Chateau Renaud, seisomme me valmiina ja odotamme.

Louis katsahti minuun uudestaan ja käänsi sitte hymyillen silmänsä taivaaseen.

— Oletteko valmiit, hyvät herrat? kysyi Chateaugrand.

Sitte, lyöden kätensä yhteen, virkkoi:

— Yksi! kaksi! kolme!

Molemmat laukaukset kaikuivat vaan yhtenä pamahduksena.

Samassa näin Louis de Franchin liikahtavan kahdesti ja lankeavan polvilleen.

Chateau Renaud jäi seisomaan. Hänen takkinsa helmaan oli tullut reikä.

Kiiruhdin Louisin luokse.

— Oletko haavoitettu? kysyin.

Hän yritti turhaan vastata; verinen vaahto kohosi hänen huulilleen.

Samassa putosi pistooli hänen kädestään ja hän kohotti kätensä sydämmelleen.

— Parooni, huudahdin, juoskaa kasarmille ja tuokaa tänne rykmentin haavalääkäri.

Mutta de Franchi antoi merkin Giordanolle, että se oli turhaa.

Herra de Chateau Renaud lähti heti pois, mutta hänen molemmat todistajansa lähestyivät meitä.

Me avasimme hänen takkinsa ja paitansa.

Kuula oli tunkeutunut oikealle puolelle kuudennen kylkiluun alitse ja tunkeutunut useampaan lantioon.

Hän oli nähtävästi kuolemaisillaan.

— Herra de Franchi, virkkoi kreivi de Chateaugrand, uskokaa meitä, me olemme syvästi surulliset tästä onnettomasta lopusta ja toivomme että ette ole vihastuksissa herra de Chateau Renaudille.

— Annan hänelle anteeksi, kuiskasi haavoitettu; mutta antakaa hänen poistua.

Kääntyen vaivalla puoleeni, virkkoi hän:

— Muistakaa lupauksenne.

— Vannon täyttäväni kaikessa pyyntönne.

— Ja nyt, virkkoi hän hymyillen, katsokaa kelloanne.

Sen sanottuaan huokasi hän syvään ja oikaisi itsensä.

Se oli hänen viimmeinen huokauksensa.

Katsahdin kellooni — se oli juuri kymmenen minuuttia yli yhdeksän; katsahdin Louisiin — hän oli kuollut!

Saatoimme ruumiin takaisin Pariisiin, ja sillä välin kun parooni Giordano antoi tärkeitä selityksiä poliisikonttorissa, autoin Josefia kantamaan kuormamme ylös rappusia.

Kyyneleet vuotivat miesparan silmistä.

Vähän ajan perästä palasi Giordano poliisipäällikön kanssa sinetillä lukitsemaan ystäväni tavarat.

Hän halusi sitte lähettää kirjeet kaikille de Franchin ystäville hänen kuolemastaan, mutta pyysin hänen ensin lukemaan kirjeen, jonka Louis oli jättänyt minulle ennen lähtöään.

Tämä kirje sisälsi pyynnön että Lucianilta pidettäisiin salassa hänen kuolemansa, ja että hänen hautajaisensa tapahtuisivat mitä suurimmassa hiljaisuudessa.

Parooni lupasi täyttää Louisin toiveet, ja minä riensin de Boissyn ja Chateaugrandin luokse pyytämään heitä tulemaan tähän viimmeiseen surulliseen toimitukseen ja myös kehoitin herra Chateau Renaudin lähtemään pois Pariisista edes vähäksi aikaa.

He lupasivat tehdä mitä voivat ja minä kiiruhdin panemaan postiin kirjeen rouva de Franchille, että poikansa juuri oli kuollut aivokuumeeseen.