III LUKU.

Otin mielelläni vastaan tämän tarjouksen, joka oli aivan oman toivoni mukainen.

Seurasin sen vuoksi isäntääni, joka avaten oven omaan asuinkerrokseensa, kulki edelläni tietä näyttäen.

Huone, johon saavuin, oli oikea museo.

Huonekalusto oli viidenneltätoista tahi kuudenneltatoista vuosisadalta.

Vuode seisoi neljällä kauniilla jalustalla ja oli verhottuna viheriäisellä damaskilla, johon kultaisia kukkia oli kudottu. Ikkunaverhot olivat samaa ainetta; seinät olivat peitetyt espanjalaisilla nahoilla ja muu huonekalusto itämaista, gotilaista ja nykyaikaista.

Päivän selvää oli että Lucianin ympäristö oli yhtä sotaista kuin veljensä rauhallista.

— Katsokaa, virkkoi hän, poiketessaan pukeutumahuoneeseen; olette tässä ympäröitynä kolmella vuosisadalla. Minun täytyy nyt pukeutua vuoristolaiseen tapaan, sillä niin kuin jo sanoin, minun täytyy mennä heti illallisen jälkeen ulos.

— Mutta mikä, kysyin, kaikista näistä miekoista ja tikareista on historiallisesti kuuluisa?

— Niitä on kolme; katsokaa ensin tuota tikaria sängyn pään luona, jonka kahva muodostaa sinetin.

— Näen sen.

— Tämä tikari on kuulunut Sampierolle.

— Mitä, kuuluisalle Sampierolle, Vaninan teloittajalle?

— Ei teloittajalle, mutta murhaajalle.

— Sehän on lopultakin sama asia.

— Kenties muualla mailmassa, mutta ei Korsikassa.

— Mutta kuinka se on joutunut teidän omaksenne?

— Se on ollut perheemme omaisuutena kolmesataa vuotta. Sen antoi Napoleon de Franchille Sampiero itse.

— Ja mitä näistä miekoista, kysyin, jotka riippuvat vuoteen jalkopuolella?

— Yhden antoi eräälle esi-isistäni Paoli ja toisen antoi Bonaparte taistelussa Pyramidien luona.

Tarkastellessani näitä merkillisyyksiä, ilmestyi miespalvelija ovelle.

— Teidän ylhäisyytenne, virkkoi hän kääntyen Lucianin puoleen, illallispöytä on katettu.

— Hyvä on, Griffo, vastasi nuori mies; sano äidilleni että tulemme alas heti paikalla.

Muutaman minuutin kuluttua tuli hän ulos pukemahuoneestaan puettuna täydelliseen vuoristolaispukuun — samettitakkiin, polvipöksyihin ja sääryksiin.

Hän löysi minut tarkastelemasta kahta pyssyä, jotka riippuivat vierekkäin seinällä, molemmissa sama kirjoitus: — "Syyskuun 21 p. 1819 — kello 11 aamupäivällä."

— Ja ovatko nämä pyssyt myös historiallisia?

— Ovat, vastasi hän, ainakin meille; yksi niistä oli isäni.

— Ja toinen? kysyin.

— Ja toinen, virkkoi hän nauraen; toinen on äitini; mutta menkäämme alas, äiti odottaa.

Lucianin huomautus äitinsä pyssystä antoi minulle paljon miettimisen aihetta, ja minä katsahdin madame de Franchiin suuremmalla huomiolla kuin ensin. Poika tervehti häntä suudellen kunnioittavasti hänen kättänsä, huomaavaisuus, jonka hän vastaanotti kuningattaren kaikella arvokkuudella.

— Suo anteeksi, äiti, virkkoi hän, jos olen antanut odottaa.

— Et lainkaan, vastasi hän, tulin juuri nyt alas itsekin; kuitenkin halusin kernaasti sinua tavata kysyäkseni uutisia veljeltäsi.

— Onko poikanne kipeä? kysyin madame de Franchilta.

— Lucian pelkää sitä, vastasi hän.

— Oletteko saaneet sen tietää häneltä itseltään?

— Emme, vastasi hän, ja se tekee minut levottomaksi.

— Mutta, kysyin Lucianilta, kuinka tiedätte että hän on kipeä?

— Koska en itse voi hyvin.

— Mutta se tuskin todistaa — —

— Ettekö tienneet että olimme kaksoiset?

— Tiesin; opas kertoi minulle.

— Eikö hän kertonut teille myöskin että olimme syntyessämme yhdistetyt siteillä?

— Ei, sitä en ole kuullut.

— Tietysti meidät leikattiin erilleen; mutta vaikka olemmekin eroitetut, kuulumme yhäti samaan ruumiiseen, ja jokainen vaikutus, ruumiillinen tahi sielullinen, jonka toinen meistä tuntee, vaikuttaa myös toiseen meistä, ja koska minä näinä viime päivinä olen ilman minkäänlaista syytä tuntenut itseni pahoinvoivaksi ja surulliseksi, olen varmasti vakuutettu että veljeni kärsii syvästi jollakin tavoin.

Tämä erinomainen selitys, jonka nuori mies antoi mitä luonnollisimmalla tavalla ja äänellä, hämmästytti minua suuresti.

Madame de Franchi hymyili surumielisesti ja sanoi:

— Olet kuitenkin varma että hän on hengissä?

— Jos hän olisi kuollut, virkkoi Lucian levollisesti, olisin nähnyt hänet.

— Ja olisit kertonut siitä minulle, eikö niin?

— Tietysti äiti, aivan samassa hetkessä, sen vakuutan.

— Hyvä on. Suokaa anteeksi, herra, jatkoi hän kääntyen puoleeni, että näin huonosti kykenen peittämään levottomuuteni hänen suhteensa; mutta Lucian ja Louis eivät ole ainoastaan minun poikiani, vaan he ovat viimeiset, jotka kantavat sukunimeämme. Pyydän, ottakaa paikka oikealla puolellani. Lucian, istu tähän.

Me istuimme ison pöydän äärimmäiseen päähän, jonka toiseen päähän oli asetettu kuusi lautasta perhettä varten — nimittäin henkilöille, jotka isossa talossa ovat isäntäväen ja palvelijain välillä.

Illallinen oli runsas ja ylellinen.

Vaikka olin niin nälissäni, en ollut joutunut sitä muistamaan, sillä astuttuani talon kynnyksen ylitse, olin tullut ikään kuin toiseen mailmaan ja elin kuin unissani.

Kuka oli tämä nainen, jolla oli oma pyssynsä?

Kuka oli tämä nuori mies, joka tunsi samaa tuskaa kuin veljensä, joka oli kolmen sadan peninkulman päässä?

Kuka oli tämä äiti, joka otti pojaltansa lupauksen, että ilmoittaisi hänelle heti jos näkisi veljensä kuolleena?

Kaikki antoi paljon aihetta miettimiseen.

Kuitenkin tunsin että äänettömyyteni näyttää epäkohteliaalta; katsoin sentähden ylös, poistaen mielestäni tarmoni takaa kaikki nämä ajatukset.

— No niin, virkkoi Lucian, ikään kuin jatkoksi katkaistuun keskusteluun, ja teille juolahti siis mieleen nähdä Korsikka?

— Niin, jo monta vuotta teki mieleni tänne.

— Olipa hyvä, ettette kauvemmin viivytelleet, sillä ranskalaiset tavat ja kuosit ovat nopeasti muuttamaisillaan meidän maamme, ja ne, jotka muutaman vuoden kuluttua haluavat nähdä Korsikan, eivät löydä siitä enää mitään.

— Kaikessa tapauksessa, vastasin, tulee vanha kansallishenki hakemaan itsellensä turvapaikan sivistyksen voittokulkua vastaan, ja se on löytävä sen Sardinessa sekä Tavoran laaksoissa.

— Niinkö luulette, virkkoi nuori mies hymyillen.

— Aivan varmaan; sillä eikö minulla ole tässä aivan silmieni edessä kaunis ja arvokas näyte Korsihan tavoista?

— Niin kyllä; mutta huolimatta äidistäni ja itsestäni, edessämme neljänsadan vuoden vanhat tavat, tässä talossa vanhoine huonekaluineen ja omine kehyksineen, tuli Ranska, löysi veljeni ja kiidätti hänet pois, vieden hänet Pariisiin, josta hän on palajava asianajajana. Hän tulee elämään Ajacciossa, eikä täällä, esi-isiensä talossa. Jos hänellä on lahjoja, tulee hän kenties kuuluisaksi, kenties kuninkaan uskotuksi, ja sitte tulee hän vainoomaan kaikkia ahdistettuja otuksia tässä maassa; hän tulee sekoittamaan käsitteet teloituksesta ja murhasta; lain nimessä tulee hän vaatimaan niiden päitä, jotka ovat täyttäneet sellaisia velvollisuuksia, joiden laiminlyömistä esi-isämme olisivat pitäneet mitä häpeällisimpinä; hän tulee pitämään ihmisten tuomiota Jumalan tuomiona, ja kun hän on yön aikaan laskenut jonkun pään pyövelin piilun alle, uskoo hän tehneensä hyvän palveluksen maalleen sekä kohottaneensa yhden sivistyksen kulmakiven paikoilleen.

Ja nuori mies kohotti silmiänsä aivan kuin Hannibal mahtoi tehdä Zamon taistelun jälkeen.

— Mutta, vastasin, huomatkaa minkä tasapainon kohtalo itse on asettanut; sillä, jos veljenne tulee olemaan uusien aatteiden toteuttaja, olette te vanhojen tapojen puoltaja.

— Oh! minä teen paljon sellaista, joka on arvotonta de Franchille.

— Te! huudahdin hämmästyneenä.

— Niin, minä! Haluatteko että sanon teille mitä varten te tulitte maatamme katselemaan? Olette tulleet tänne mailmanmiehen uteliaisuudella, joko taiteilijana tahi runoilijana. En tiedä kuka te olette, enkä halua sitä kysyä. Voitte virkkaa, jos haluatte, milloin aijotte meidät jättää; jos viivähdätte, pidämme teitä vieraanamme, ja se riittää. No niin, te olette tulleet tänne toivossa saada nähdä vendetan kylän sekä tullaksenne yhteentörmäykseen jonkun roiston kanssa, niin kuin Prosper Merimée kuvaa Columbassa.

— Se ei tosiaankaan ole hyvin kaukana toiveistani. Talonne, luulen, on ainoa talo kylässä, joka ei ole linnoitettu.

— Aivan niin; ja se vaan todistaa että minä myös luisun alaspäin. Isäni, isoisäni sekä kuka muu hyvänsä esi-isistäni olisi yhdistänyt voimansa yhteen tai toiseen puolueeseen, joihin kylämme on ollut jakautunut kymmenen vuotta. Ja tiedättekö mitä minä olen heidän, keskellään, keskellä pyssyn pauketta ja miekan kalsketta? Minä, luvallanne, olen rauhantuomari. Olette tulleet tänne nähdäksenne roistoja, eikö niin? No, hyvä, tulkaa kanssani tänä iltana, niin saatte nähdä yhden.

— Sallitteko tosiaankin minun teitä seurata?

— Tietysti, jos siitä on teille hauskuutta.

— Otan vastaan tarjoamaksenne mitä suurimmalla mielihyvällä; mutta kertokaa minulle, mikä oli varsinaisena syynä tähän riitaan, jota teidän on kaikesta päättäen pyydetty ratkaisemaan?

— Oh! vastasi Lucian, riidan syyllä ei ole mitään tekemistä sen kanssa; se on vaan seuraus. Jos yhteen tai toiseen suuntaan putoaminen on aiheuttanut miehen kuolemaan, ei hän siltä ole vähemmän kuollut.

Hän ei näyttänyt tahtovan kertoa tämän hirvittävän sodan syytä, joka viimeisenä kymmenenä vuotena oli häirinnyt Sullacaron kylän rauhaa; ja hänen epäröimisensä saattoi minut yhä vaan uteliaammaksi.

— Mutta, sanoin, onko riidan syy salaisuus?

— Oh! ei suinkaan; se alkoi Orlandin ja Kolonnan välillä.

— Millä tavalla?

— Yksinkertaisesti näin: Yksi Orlandin kananpojista juoksi Colonnan takapihaan, ja kun orlandilaiset riensivät sitä hakemaan pois, väittivät kolonnalaiset sen kuuluvan heille. Orlandilaiset uhkasivat viedä heidät rauhantuomarin eteen, ja silloin äiti, joka piteli kananpoikasta sylissään, väänsi siltä niskat nurin, paiskasi sen päin naapurinsa naamaan ja sanoi hänelle:

— "No, hyvä, koska se on teidän, syökää se!" Silloin yksi orlandilaisista otti ylös kananpojan ja oli vähällä lyödä vanhaa vaimoa, joka oli heittänyt kananpojan hänen sisartansa kohti, kun onnettomuudeksi samassa hetkessä eräs kolonnalainen laukasi latingissa olevan pyssynsä, tappaen miehen paikalla.

— Ja kuinka monta elämää on tämä riita maksanut?

— Yhdeksän on murhattu.

— Ja kaikki yhdestä kananpojasta, joka ei ole viittäkymmentä penniä kalliimpi?

— Niin; mutta niin kuin jo kerroin, syyllä ei ole asian kanssa enää mitään tekemistä; meidän tulee katsoa seurauksia.

— Mutta koska yhdeksän henkilöä on tullut murhatuksi, pitääkö kymmenen välttämättömästi seurata?

— Ei suinkaan, sitte kun minut valittiin välittäjäksi.

— Heidän omasta pyynnöstään?

— Oi, ei suinkaan, vaan veljeni pyynnöstä. Hän puhui siitä Pariisin viranomaisten kautta, enkä ymmärrä kuinka he välittävät laisinkaan siitä, mitä tapahtuu eräässä onnettomassa Korsikan kylässä. Sen toimitti varmaan aluksi maaherramme, joka sanoi kenties että minun yksi ainoa sanani saisi koko riidan lauhtumaan ja hajoamaan kuin tuhka tuuleen. Ja he puhuivat asiasta veljelleni, joka antoi äänensä minulle. Oh! he eivät kykene koskaan sanomaan, että veli antoi sanansa veljelle, joka ei kunnioittanut tehtäväänsä.

— Siis on kaikki toimitettu?

— Niin luulen.

— Ja tänä iltana menemme tervehtimään toisen näiden puolueiden päälliköitä, arvaan?

— Aivan niin; viime yönä olin käymässä toisen puolueen luona.

— Menemmekö nyt kolonualaista tahi orlandilaista tervehtimään?

— Orlandilaista.

— Onko kohtaamispaikka kaukana täältä?

— Kahden peninkulman päässä, Vincentellon linnan raunioiden luona; mutta ehkä haluatte lopettaa illallisenne rauhassa ja sitte polttaa sikarinne jalkojanne lämmitellessä.

— Ei, ei! huudahdin; olette luvanneet näyttää minulle roiston, ja minun täytyy saada nähdä hänet.

— No hyvä, ottakaamme pyssymme ja lähtekäämme.

Lucian suuteli äitinsä kättä, kumartaessani hänelle kunnioittavasti, ja me läksimme huoneesta Griffon seuraamana.

Valmistuksemme eivät kestäneet kauvan.

Otin vyötäisilleni vyön, jonka olin teettänyt itselleni Pariisissa, ja jossa oli luotia toisessa päässä ja ruutia toisessa.

Lucian ilmaantui pyssyineen ja piippolakkineen, joka oli oikea koruompeluksen mestariteos, ja varmaankin lahja joltakin Sullacaron pohatalta.

— Griffo, virkkoi Lucian, päästä Timantti koirankoppelosta ja sano kyläläisille, että jos he kuulevat kylään pyssyn laukauksia, ne ovat minun laukaisemat.

— Kyllä, teidän ylhäisyytenne.

— Ilman tätä varoitusta, selitti Lucian, luulisivat he, että vihamielisyydet ovat alkaneet uudelleen, ja meidän ampumiseemme vastattaisiin joka kylän kadulta.