IX LUKU.

Menimme ylimmälle kuistille isäntäni linnamaisessa asunnossa ja katselimme sieltä torille.

Päin vastoin kuin edellisenä iltana oli tori nyt täynnä naisia ja lapsia; mutta ei yhtään miestä näkynyt.

Kirkon edessä seisoi juhlapukuun puettu henkilö, kädessään kolmivärinen sauva — hän oli maaherra. Portin vieressä oli toinen juhlallisen näköinen, mustiin puettu henkilö istumassa pöydän ääressä asiakirja edessään. Hän oli notarius; asiakirja sisälsi uudet sovintosäännöt.

Menimme alas ja minä asetuin yhdelle puolelle pöytää Orlandin sukulaisten kanssa; pöydän toisella puolen olivat Kolonnan koko suku. Lucian, joka oli yhtä paljon kummallakin puolella, seisoi notariuksen takana.

Kirkon perällä seisoi pappi alttarin luona, valmiina lukemaan messua.

Kello löi kymmenen.

Samassa hetkessä kääntyivät kaikkien silmät katsomaan kadun kumpaiseenkin päähän päin.

Orlandi ilmestyi nyt vuoriston puolelta ja Kolonna virran puolelta. Molempia seurasivat omat puoluelaisensa, mutta sopimuksen mukaan ei kukaan kantanut aseita. Molemmat päälliköt olivat ulkomuotonsa puolesta täydelliset vastakohdat toisilleen.

Niin kuin jo olen kertonut, oli Orlandi pitkä ja tumma, Kolonna sitä vastoin oli lyhyt ja punatukkainen.

Kummallakin oli kädessään öljypuun oksa rauhan merkkinä, joka nyt oli solmittava. Tämä oli runollisen maaherran määräys.

Kolonna riiputti sitä paitsi kädessään kananpoikaa, jonka hänen nyt piti antaa sen kananpojan edestä, joka kymmenen vuotta sitte oli sytyttänyt koston näiden sukujen välille.

Kananpoika oli elävä.

Tätä pykälää oli pohdittu ankarasti, sillä Kolonnan mielestä oli äärettömän nöyryyttävää kun hänen piti antaa nyt kananpoika elävänä, siitä hyvästä että hänen tätinsä oli kerran kuolleen kananpojan heittänyt Orlaudin sisaren silmille.

Kuitenkin oli Lucian viisaiden selityksiensä avulla onnistunut saamaan Kolonnan antamaan kananpojan, ja periaatteiden nojalla oli hän saanut Orlandin suostumaan sen vastaanottamaan.

Samalla kuu molemmat viholliset tulivat näkyviin, alkoivat kellot, jotka tähän asti olivat olleet hiljaa, äkkiä iloisesti soida pomisemaan. Kun he saapuivat kirkon oven kohdalle, pysähtyivät Orlandi ja Kolonna muutaman jalan päähän toisistaan.

Jos nämä miehet olisivat seisseet kolme päivää sitte sadan jalan päässä toisistaan, olisi toinen heistä ehdottomasti laukaissut pyssynsä.

Seuraavan viiden minuutin kuluessa olivat nämä kaksi ryhmää sekä myös muu kansa juhlallisessa äänettömyydessä.

— No niin, Kolonna, virkkoi maaherra; teidän on puhuttava ensiksi.

Suurella vaikeudella mutisi Kolonna muutamia sanoja Korsikan murteella. Sen verran mitä saatoin ymmärtää, sanoi hän olevansa pahoillaan että vendetta oli kestänyt kokonaista kymmenen vuotta hänen sekä hyvän naapurinsa Orlandin välillä, ja asiaa korvataksensa tarjosi hän nyt tämän kananpojan sovinnoksi.

Kun hän oli kokonaan vaijennut, vastasi Orlandi muutamin sanoin Korsihan murteella, että kaikki muu tulisi unohtumaan paitsi tämä juhlallinen sovinto, joka tapahtui maaherran tahdosta Lucianin välityksellä ja notarion laatiman sitoumuksen mukaan.

Molemmat olivat sitte ääneti.

— Hyvin tehty, kunnon miehet, virkkoi maaherra, ja sopimuksen mukaan pitäisi teidän nyt paiskata kättä.

Vaistomaisesti vetäsivät molemmat viholliset paikalla kätensä selkänsä taakse.

Maaherra nousi paikalta, jossa oli tähän asti istunut, otti Kolonnan oikean käden hänen selkänsä takaa, kääntyi etsimään Orlandin kättä, ja onnistui vihdoin hymyillen yhdistämään heidän kätensä.

Maaherran yhä pidellessä heidän käsiänsä yhdistettyinä, nousi notarius ylös ja luki asiakirjan ääneen:

— Meidän, Giuseppi Antonio Sarrolan edessä, joka olemme kuninkaallinen notario Sullacarossa, Sarteinen maakunnassa,

— Julkisella torilla, kirkon edustalla, arvokkaan maaherran läsnäollessa, ja kaiken kansan edessä, Gaetano Orso Orlandi, jota Orlandiksi kutsutaan,

— Sekä Marco Vincenzo Kolonna, Schiopponeksi kutsuttu,

— Ovat juhlallisesti päättäneet seuraavaa:

— Tästä päivästä, maaliskuun 4 päivästä lähtien, 1841, julistetaan kymmenen vuotta kestänyt vendetta heidän välillään loppuneeksi.

— Ja että nyt tämän jälkeen heidän on elettävä niin kuin hyvät naapurukset ainakin, niin kuin heidän vanhempansakin elivät ennen kun onneton tapahtuma kylvi eripuraisuuden perheenjäsenten sekä naapurien välille. Tämän tähden he ovat suostuneet rauhalliseen sovintoon kylän kirkon porttikäytävällä Paolo Arborin, maaherran ja herra Lucian de Franchin, sovintotuomarin kanssa, molempien puolueiden sukulaisten ja seurakuntalaisten edessä sekä meidän, notarion.

— Sullacarossa, tänä maaliskuun 4 päivänä, 1841.

Huomasin ihastuksella, että notario oli hienotunteisuudesta ja varovaisuudesta jättänyt mainitsematta koko kananpojan.

Kolonnan koko olemus muuttui sen tähden ystävällisemmäksi ja iloiseksi, jota vastoin Orlandin naama muuttui nolommaksi ja nolommaksi, ja Orlandi vihdoin katsahti kananpoikaan, ikään kuin olisi tuntenut äkillistä kiihkoa paiskata kananpojan Kolonnan päähän. Maaherra huomasi sentähden, että aikaa ei saanut hukata, ja pitäen kiinni molempain asianomaisten käsistä, otti hän kynän, allekirjoitti kontrahdin, jonka Orlandia hyvittääkseen siirsi heti hänen eteensä. Orlandi allekirjoitti sen ja siirsi vuorostaan Lucianille, joka allekirjoitettuaan antoi kontrahdin Kolonnalle, joka myös pani siihen niménsä.

Soitto alkoi nyt kirkossa ja se muistutti suuresti "Te Deumia", jota soitetaan voiton jälkeen.

Kontrahti oli siis jokaisen allekirjoittama, ilman minkäänmoista säätyeroitusta, ja molemmat sankarit astuivat kirkkoon, jossa polvistuivat alttarin edessä.

Tämän hetken jälkeen muuttui Lucian kokonaan tyyneeksi: kaikki oli nyt ohitse, sillä sovinto oli nyt vannottu sekä Jumalan että ihmisten edessä.

Kun messu oli toimitettu, menivät Orlandi ja Kolonna sukulaistensa ja ystäviensä seuraamina kynnyksien ylitse, joiden ylitse eivät vuosikausiin olleet astuneet, jota vastoin Lucian ja minä, jotka emme vielä olleet aivan valmiit astumaan aamiaiselle, ohjasimme askeleemme madame de Franchin luokse.

Oli aivan selvää, että Lucian oli lukenut nimeni allekirjoittaissani kontrahdin, ja että se oli tuntunut hänestä tutulta.

Olin jo aamulla sanonut lähteväni matkalle heti päivällisen jälkeen, ja koska läsnäoloni oli välttämättömän tarpeellinen Pariisissa erään näytelmäkappaleeni harjoittamista varten, täytyi minun, huolimatta isäntäni innokkaista pyynnöistä, pysyä päätöksessäni.

Lucian pyysi saada käyttää tilaisuutta hyväksensä ja eilisen lupaukseni nojalla kirjoittaa kirjeen veljellensä; ja madame de Franchi, joka urhokkaan mielensä ohella oli hellä äiti, otti minulta lupauksen jättää kirje hänen poikansa omiin käsiin.

Pyysin saada käydä viimeisen kerran Lucianin huoneessa, pyyntö, johon kernaasti suostuttiin.

— Tiedättehän, virkkoi hän, jos teillä on jotain tässä talossa, josta välitätte, ottakaa muistoksi.

Otin käteeni pienen floretin, jonka löysin nurkasta ja jolla ei nähtävästi ollut mitään arvoa, ja koska Lucian oli ihaillut jahtivyötäni, pyysin hänen sen omistamaan.

Samassa hetkessä ilmaantui Griffo ovelle ilmoittaen että hevoseni ja oppaani olivat oven edessä.

Annoin Griffolle metsästyspuukon, jonka tupessa löytyi myös pieni pistooli.

En ollut ennen elämässäni nähnyt sellaista riemua.

Alimmalla portaalla seisten toivotti rouva de Franchi minulle onnellista matkaa, aivan samalla tavoin kuin oli toivottanut minut tervetulleeksi. Suutelin hänen kättänsä, sillä tunsin suurta kunnioitusta tätä naista kohtaan, joka samalla kertaa oli niin luonnollinen ja niin arvokas.

Lucian katsoi ovelta jälkeeni.

Tänä yönä nukuin Albitecciossa. Seuraavana päivänä saavuin Ajaccioon.

Viikon kuluttua olin Pariisissa.