VILI LUKU.

Griffo seisoi ovessa.

Isäntänsä pisti kätensä laukkuun ja ennen kun lausuin sanaakaan, veti hän sieltä ylös fasaanin.

Griffo oli kuullut ja tuntenut laukauksen. Rouva de Franchi oli vetäytynyt omaan huoneeseensa, mutta jättänyt sanan että hänen poikansa tulisi hänen puheillensa heti kun olisi palannut kotiin.

Nuori mies kysyi minulta jos tarvitsin mitään, ja vastatessani kieltävästi, pyysi saada täyttää äitinsä tahdon. Tietysti ei minulla ollut mitään sitä vastaan, ja vetäydyin siis omaan huoneeseeni.

Astuin sinne jonkummoisella ylpeydellä. Olin mielissäni voituani jo edeltä päin määritellä Louisin luonteen, ihan niin kuin jos Lucian olisi sen minulle selittänyt.

Riisuuduin hitaasti ja ottaessani tulevan lakimiehen kirjakaapista Victor Hugon kirjoittaman "Les Orientals", menin vuoteelleni täysin tyytyväisenä itseeni.

Olin juuri sadannetta kertaa lukemaisillani lausetta "taivaan tuli", kun kuulin rappusissa askelten kaikua, jotka pysähtyivät oveni kohdalle. Otaksuen sen olevan isäntäni, joka tulisi toivottamaan minulle hyvää yötä, laskin kirjan kädestäni ja huusin:

— Astukaa sisään!

Ovi avautui ja Lucian astui sisään.

— Pelkään, sanoi hän, että olin vähän huonolla tuulella erotessamme; tulin siis pyytämään anteeksi ja tarjoomaan itseäni palvelukseksenne, jos te vielä haluaisitte jotain kysellä.

— Monet kiitokset, vastasin; ystävällisyytenne avulla olen saanut kuulla kaikesta mitä olen mielinyt oppia tuntemaan. Löytyy vaan yksi asia enää, mutta olen päättänyt etten sitä kysele.

— Miksi niin?

— Koska se on kokonaan liian yksityistä laatua; mutta älkää vaan minua pakoittako, sillä jos sen teette, en voi taata itseäni.

Nuorta miestä alkoi naurattaa.

— Teette minut jo yhtä uteliaaksi kuin itsenne, virkkoi hän; kas niin, antakaappa kuulua kysymyksenne.

— Olkoon menneeksi. Olette olleet niin erinomainen että olette selittäneet minulle kaikki mitä en ole voinut ymmärtää, paitsi yhden asian: näytitte minulle historiallisesti kuuluisat aseenne, jotka haluaisin vielä kerran nähdä ennen kun menen. Olette kertoneet minulle, yhteydessä syntymisenne kanssa, että tunnette aina samoja tunteita kuin veljenne; mutta kun äitinne kysyi josko hän yhä eli, vastasitte te: "Kyllä, sillä jos hän olisi kuollut, olisin nähnyt hänet".

— Niin, muistan kyllä, että niin sanoin.

— No niin, jos luulette minun olevan kyllin ansiollinen kuulemaan, pyydän, selittäkää se minulle.

Nuoren miehen kasvot olivat muuttuneet sillä välin niin vakaviksi, että lausuin epäröiden viimmeiset sanani.

— Huomaan olleeni liian tunkeileva, sanoin; älkäämme mainitko enää koko asiaa.

— Ei sen vuoksi, vastasi hän; vaan te olette mailmanmies, ja sellaisena luonnollisesti epäuskoinen, ja minä pelkään että luulette minun uskottelevan teille vanhoja taruja, jotka ovat säilyneet perheessämme neljäsataa vuotta.

— Kuulkaa, virkoin; ei kukaan usko niin varmalla vakuutuksella vanhoja legendoja ja taruja kuin minä, ja mitä siihen tulee, että sanoitte minua uskottomaksi, voin vakuuttaa teille että uskon kaikkia ylenluonnollisia asioita.

— Uskotteko henkinäkyjä?

— Kerronko teille, mitä minulle on tapahtunut?

— Kertokaa; se tulee rohkasemaan minua.

— Isäni kuoli vuonna 1807, jolloin olin kolmen ja puolen vuoden vanha Koska lääkäri oli ilmoittanut isäni lopun lähestyvän, oli minut viety tätini luo, joka asui rakennuksessa pihan ja takapihan välillä.

— Tavalliseen aikaan asetettiin minut nukkumaan tätini huoneeseen, ja huolimatta onnettomuudesta, joka oli minua kohdannut ja josta olin kokonaan tiedoton, nukahdin pian syvään uneen. Äkkiä kolkutti joku kolmasti ovelle. Nousin ylös, kömmin alas vuoteeltani ja menin ovea kohti.

— Mihin olet menossa? kysyi tätini.

Koska ulko-ovi oli lukossa, ei kukaan voinut olla kolkuttamassa kamarin ovelle, jonka vuoksi täti oli hyvin peloissaan.

— Olen menossa avaamaan ovea isälle, joka on tullut hyvästille, vastasin.

Silloin tätini nousi vuoteeltansa ja pakoitti minut menemään takaisin vuoteelleni. Mutta minä yhä itkin:

— Isä on ovella; haluaisin nähdä hänet ennen kun hän menee pois.

— Ja palasiko henkinäky sitte milloinkaan? kysyi Lucian.

— Ei, vaikka usein olen kutsunut sitä luokseni; mutta kenties Jumala suopi lapselle etuoikeuksia puhtautensa tähden, joita hän kieltää täysi-ikäiseltä mieheltä.

— No niin, virkkoi Lucian hymyillen, meidän perheemme on ollut siinä suhteessa teitä onnellisempi, sillä kun jotain erinomaista on tapahtumaisillaan, vanhempamme ilmestyvät meille.

— Ja mistä tämä etuoikeus on teille suotu?

— Jo ammoisista ajoista. Muistattehan kertoneeni teille että Savilia kuoli jättäen kaksi poikaa; no niin, nämät kaksi poikaa kasvoivat isoiksi, kohdellen toinen toistansa kaikella kunnioituksella ja hellyydellä, mitä vanhemmiltansa olivat oppineet. He tunsivat ettei mikään, eipä edes kuolema voisi heitä eroittaa toisistaan, ja voimakkaiden salaperäisten noitumistemppujen jälkeen allekirjoittivat he verellänsä sopimuksen, jonka mukaan se heistä, joka ensin kuolisi, ei ainoastaan näyttäytyisi heti kun jotain elämän muutosta olisi tulossa halki koko elämän. Kolmen kuukauden kuluttua ampui salamurhaaja yhden veljeksistä takaapäin, samalla hetkellä kun toinen veljes oli sulkemaisillaan sinetillä kirjettä hänelle; mutta kun hän oli pistämäisillään sinettinsä kuumaan vahaan, kuuli hän huokauksen takanansa ja vaikkei hän ollut tuntenut mitään, kääntyi hän ja näki veljensä seisovan luonaan ja koskettavan kädellään hänen olkapäätänsä. Hän ojensi hänelle kirjoittamansa kirjeen; toinen otti sen ja hävisi.

Päivää ennen omaa kuolemaansa näki hän hänet myös. Veljekset eivät olleet tehneet sitoumusta ainoastaan keskuudessansa, mutta kaikille jälkeläisillensä, sillä aina siitä saakka on sukumme nähnyt henkinäkyjä, ei ainoastaan kuoleman lähestyessä, mutta jokaisen elämän muutoksen edellä.

— Ja oletteko te koskaan nähneet ilmestyksiä?

— En; mutta koska isäni sai yönä ennen kuolemaansa varoituksen lähenevästä kuolemastansa, otaksun että veljelleni ja minulle suodaan sama etuoikeus.

— Ja seuraako tämä etuoikeus ainoastaan sukunne miespuolisia jäseniä?

— Heitä ainoastaan.

Katsahdin nuoreen mieheen, joka kylmänä, vakavana ja tyynenä kertoi ihmeellistä tarinaansa, ja minä kertasin Hamletin lauselmia:

"There are more things in heaven and earth, Horateo, Than are dreamt of in your philosophy."

Pariisissa olisin pitänyt miestä pilapuhujana, mutta Korsikan sydämmessä en saattanut pitää häntä mielipuolena enkä onnenonkijana.

— Ja nyt, kysyi hän, olenko kertonut teille kaikki mitä halusitte tietää?

— Olette todellakin, vastasin; ja minä olen hyvin liikutettu luottamuksestanne.

Näin sanoen nousi hän ylös, toivotti minulle hyvää yötä ja lähti huoneesta. Vaikka olin hyvin väsyksissä, kului kauvan ennen kun sain unta silmiini, ja kun vihdoin nukahdin, näin rauhattomia unia kaikista henkilöistä, joita olin kohdannut edellisenä päivänä. Vasta päivän koittaessa pääsin rauhallisempaan lepoon, mutta heräsin myöhemmin kellon soitosta, joka kuului helisevän aivan korvissani.

Pian sen jälkeen koputti Griffo ovelle, tuoden kuumaa vettä; hän sanoi kellon olevan puoli kymmenen ja että Lucian halusi nähdä minua.

— Sano herra Lucianille, vastasin, että olen tuleva iloiseksi saadessani hänet nähdä.

Nuori mies astui pian sen jälkeen huoneeseen.

Tällä kertaa oli hän pukeutunut hienoon pariisilaiseen pukuun. Hänellä oli päällänsä musta takki, värillinen västi ja valkoiset housut. Huomatessansa että katselin häntä ihmeissäni, virkkoi hän:

— Ettekö ihaile pukuani? se vaan todistaa että alan sivistyä.

— Niinpä, tosiaankin, vastasin; tunnustan että hämmästykseni ei ole niin vähäinen huomatessani että Ajacciossa löytyy ensi luokan räätäli. Samettitakissani näytän teidän rinnallanne pariisilaiselta palvelijalta.

— Pukuni, vastasi hän, tulee suorastaan Pariisista. Koska veljeni ja minä olemme aivan yhtä mittaiset, tuntui hänestä hauskalta lähettää minulle koko puku, mutta jota minä käytän vaan mitä harvinaisimmissa tilaisuuksissa, niin kuin silloin kun kenraali ylipäällikkö pistäytyy luonamme tahi kun onnistumme saamaan niin harvinaisen vieraan kuin te esimerkiksi ja vielä lisäksi yhteydessä näin harvinaisen juhlallisuuden kanssa.

Kaikki mitä Lucian sanoi oli täynnä ivan sekaista nerokkaisuutta, ja vaikka se joskus saattoi minut melkein pahoinvoivaksi, oli se aina täynnä mitä etsityintä kohteliaisuutta.

Sen vuoksi tyydyin yksinkertaiseen kumarrukseen, jolla välin hän alkoi suurimmalla tottumuksella vetää kellertäviä hansikkaita käsiinsä.

Olin sillä välin päättänyt pukemiseni. Kello oli jo neljännestä vailla kymmenen.

— Tulkaa, virkkoi hän, jos haluatte nähdä näytelmää, täytyy meidän heti kiirehtää matkalle, mutta aamiainen on myös valmis ja kenties teette viisaammin jos jäätte ruualle.

— Ei, kiitos, vastasin; nautin aamiaista harvoin ennen kahtatoista.

Otin hattuni ja läksimme yhdessä.