VI LUKU.

— Ette ole yksin, herra Lucian, virkkoi roisto.

— Älkää välittäkö siitä, Orlandi. Tämä herra on ystäväni, joka on kuullut teistä puhuttavan, ja hän halusi teitä nähdä.

— Tämä herra on tervetullut, virkkoi roisto kumartaen.

Vastasin hänen tervehdykseensä mitä suurimmalla kohteliaisuudella.

— Olette varmaan olleet täällä jo jonkun aikaa? jatkoi Orlandi.

— Noin parikymmentä minuuttia.

— Tiesin sen; kuulin Timantin ulvovan mucchiolla.

— Mutta koska kerran tiesitte herra Lucianin olevan täällä, miksi ette tulleet aikaisemmin?

— Koska yhtymisemme oli tapahtuva yhdeksältä, ja se on aivan yhtä huolimatonta, jos saapuu neljännestä ennen tahi jälkeen.

— Onko tuo syytös minua kohtaan? virkkoi Lucian nauraen.

— Ei millään muotoa, herra; te saavuitte aikaisemmin varmaan tämän herran tähden, sillä te olette itse säännöllisyys.

— Niinpä niin, virkkoi Lucian, mutta eikö meillä pitänyt olla jotain puhumista keskenämme?

— Ompa kyllä; ja jos tahdotte seurata minua —

Lucian kääntyi puoleeni.

— Suotteko minulle anteeksi?

— Luonnollisesti.

Molemmat kiipesivät kallionlohkareelle, jonka poikki Orlandi oli tullut, ja sillä välin kun he seisoivat siellä kuun valossa, kuvastuivat heidän tummat varjonsa hopealle kimaltelevan puron pintaan.

Silloin olin ensi kerran tilaisuudessa tarkastelemaan Orlandia huomiolla.

Hän oli kookasvartaloinen mies, pitkäpartainen, ja oli puettu samaan kuosiin, kuin nuori de Franchi, paitsi että pukunsa osoitti jälkiä kulkurielämästä, täytyessänsä usein lentää putouksien ylitse ja viettää yönsä paljaalla maan kamaralla.

En kuullut mitä he puhuivat, sillä he olivat vähän matkan päässä minusta, ja sitäpaitse he puhuivat Korsikan murretta, mutta huomasin selvästi heidän liikkeistään että he keskustelivat seikoista, joita nuori mies koetti selittää sellaisella tyyneydellä, joka oli kunniaksi hänelle puolueettomana ollen.

Viimein muuttuivat Orlandin liikkeet vähemmän varmoiksi ja lauhkeimmiksi, hänen äänensä tuntui lauhtuvan ja vihdoin katsoi hän alas, ojentaen vaitiolon jälkeen kätensä nuorelle miehelle.

Kokous oli nähtävästi lopussa, sillä he läksivät tulemaan minua kohti.

— Rakas vieraani, virkkoi nuori mies, Orlandi haluaa teitä kiittää. Olen luvannut että tulette yhdeksi todistajaksi hänelle.

— Kernaasti vastasin, ja ojensin käteni roistolle, joka kunnioitti minua koskettamalla sormenpäitäni.

— Saatte siten, jatkoi Lucian, tilaisuuden kertoa veljelleni että kaikki on järjestetty täällä hänen toivonsa mukaan, ja että te myös olette sitoumuksen allekirjoittaneet.

— Tuleeko siis häät tapahtumaan?

— Ei, ei vielä, mutta kenties ajan oloon.

Roisto nauroi ylenkatseellisesti.

— Rauha, virkkoi hän, koska sitä haluatte mutta ei mitään liittymistä, se ei kuulu kontrahtiin.

— Ei vielä, vastasi Lucian, mutta se tulee varmaan tapahtumaan tulevaisuudessa. Mutta puhukaamme nyt jostakin muusta. Kuulitteko mitään sill'aikaa kun puhelin Orlandin kanssa?

— Tarkoitatteko, josko kuulin teidän puhettanne?

— Eikä, mutta mitä fasaani lauloi äsken tässä jossakin?

— Kyllä, minusta kuului ääni ikään kuin itkulta.

— Olette oikeassa, virkkoi roisto, tuossa istuu yksi pähkinäpuussa.

— Hyvä on, virkkoi Lucian iloisesti, se täytyy syödä huomenna herkkupaloiksi.

— Olisin jo ampunut sen, virkkoi Orlandi, mutta pelkäsin heidän luulevan kylässä että minulla olisi ollut jotain muuta mielessä.

— Olen varoittanut heitä, virkkoi Lucian, — mutta, lisäsi hän, kääntyen puoleeni ja heittäen pyssyn olalleen, vaikka oli juuri ollut aikeissa laukaista, — kunnia on teidän.

— En ole varma että tulen osumaan, mutta tahtoisin olla varma fasaanista, vastasin, ampukaa sentähden itse.

— Unohdin, virkkoi Lucian, ettette ole tottuneet ampumaan pimeässä; ampuisitte kenties liian matalalle — mutta huomenna, jos haluatte, panemme toimeen hauskan jahdin.