I LUKU.

Maaliskuun alkupuolella vuonna 1841 olin matkalla Korsikaan.

Matka oli yhtä omituinen kuin miellyttävä.

Toulonista lähdettyä voi saapua Ajaccioon kahdessakymmenessä tunnissa tahi Bastiaan kahdessakymmenessä neljässä tunnissa.

Kerran sinne saavuttua saa vuokrata hevosen viidellä frangilla päivässä, tai ostetuksi viidelläkymmenellä, ja tämä hevonen, huolimatta hinnan halpuudesta, on kuuluisa kaskonilainen tamma, joka hyppää yhdellä harppauksella Pont Neufiita Seineen, ja on paljon hyödyllisempi kuin ranskalainen rotuhevonen.

Siltojen ylitse, joissa Auriol olisi tarvinnut tasapainopalkin ja niistä Bolman olisi hypännyt koukkujen varassa, hyppää se ilman apukeinoja vahingoittumatta.

Ettei pelottaisi, ei matkustaja tarvitse muuta kuin sulkea silmänsä ja antaa eläimen seurata omaa hyvää tahtoaan; hevosen tehtävänä on olla varovainen, eikä hänen. Tällainen hevonen kykenee sitä paitsi muuhunkin, ei ainoastaan hyppimiseen ja kiipeilyyn, se saattaa juosta huoleti viisitoista peninkulmaa päivässä, kaipaamatta mitään ruokaa tahi juomaa.

Aika ajottain, kun matkustaja pysähtyy ihantelemaan jotakin tarumaista vanhaa linnaa tahi piirtämään romantillisia raunioita, syöpi hevonen hitusen ruohoa, kalvaa puuta tahi jyystää sammalpeitteistä kiveä, ja on täydellisesti tyytyväinen.

Asunnon hankkiminen on yhtä yksinkertainen. Matkustaja saapuu kylään, ratsastaa pitkin pääkatua, valitsee talon, joka hänestä näyttää mukavimmalta ja kolkuttaa ovelle. Paikalla tulee isäntä tai emäntä näkyviin, tarjoaa vierasvaraisesti puolet illallisestaan ja kokonaisen vuoteen, ja saattelee seuraavana päivänä vierastaan kiitellen häntä siitä, että on poikennut hänen majaansa.

Ei mitään maksua voi tulla kysymykseenkään — isäntä pitäisi sellaisen tarjouksen solvauksena. Jos talon palvelija on tyttö, voi matkailija antaa hänelle, jos haluaa, jonkun silkkiliinan, jonka hän on uudistava lähimpänä juhlapäivänä; jos palvelija on mies, ottaa hän kenties mielellään lahjaksi tikarin, jolla tappaa, jos sattuu kohtaamaan, vihamiehensä.

Rosvoja ei löydy, vaikka pahantekijöitä löytyy, mutta nämä molemmat luokat ovat kokonaan erilaiset.

Satulassa saattaa olla riippumassa kukkaro täynnä kultaa ja matkustaja voipi kulkea saaren halki sen toisesta päästä toiseen ilman vähintäkään pelkoa; mutta jos joku vihamiehensä olisi julistanut koston, vendetan, häntä vastaan, en voisi taata paria peninkulmaa hänen matkastaan. Olin siis, niin kuin jo sanoin, Korsikassa maaliskuun alkupuolella. Olin siellä aivan yksin, sillä Jadin oli jäänyt Roomaan. Olin purjehtinut Bastiaan ja ostanut sieltä hevosen edellä mainitulla hinnalla. Olin jo käynyt sekä Kortessa ja Ajacciossa, ja kertomukseni alussa olin juuri vaeltamassa Sartenen maakunnan läpitse matkalla Sullacaroon.

Matka oli lyhyt — kenties kaksitoista peninkulmaa; mutta minulla oli opas, sillä pelkäsin että teiden koukuroiset käänteet pitkin mäkien syrjiä eksyttäisivät minut tieltä.

Arviolta viiden aikaan saavuimme mäen kukkulalle, josta oli näköala sekä Olmetolle että Sullacarolle.

Viivähtäessämme siellä hetkisen, kysäsi opas:

— Mihin haluatte, teidän jalosukuisuutenne, majoittua?

Katsahdin kylän katuihin jalkojeni juuressa; ne näyttivät melkein autioilta. Muutamia naisia vaan juosta pyrähteli kadulla, vilkaisten aina taaksensa.

Vieraanvaraisen tavan mukaan, josta jo olen kertonut, oli minulla vara valita ainakin sadasta talosta kylässä mieleiseni, ja mietiskellessäni mikä niistä näyttäisi tarjoavan eniten mukavuuksia, valitsin viimein pienen palatsin kuosiin rakennetun talon puistikon laidassa, ikkunat ja ovet varustettuina suojustavalla rautaristikolla. Näin nyt vasta ensi kerran yhden tällaisia linnoituksen tapaisia kyliä ja samalla juolahti mieleeni että Sartene oli klassillinen vendetan maa, jossa kosto oli jokapäiväistä.

— Oh! — huudahti opas, jonka silmä oli seurannut käteni viittausta, — teidän jalosukuisuutenne ei ole tehnyt huonoa valintaa; tämän talon omistaa rouva Savilia de Franchi. — Sallikaa minun tässä huomauttaa, että Korsikassa kaikkialla puhutaan italian kieltä.

— Mutta — kysyin — eikö ole sopimatonta pyytää vierasvaraisuutta naiselta?

— Mitä sopimatonta siinä voisi olla? — kysyi opas hyvin kummastuneen näköisenä.

— Jos nainen on nuori — jatkoin — ja jos hänessä on parisilaista itserakkautta, eikö hän loukkautuisi vierailustani?

— Loukkautuisi! — matki opas, koettaen saada selville sanaini sisältöä, selitettyäni ranskalaisen kaikella taidolla niin selvästi kuin mahdollista.

— Niin juuri — huudahdin — nainen on leski?

— On, teidän ylhäisyytenne.

— No hyvä, huoliiko hän siis siinä tapauksessa nuorta miestä vieraakseen?

Vuonna 1841 olin yli 30 vuotta vanha, mutta kuitenkin kutsuin itseäni nuoreksi mieheksi.

— Josko hän huolii nuoresta miehestä! — matki opas — mikä ero siinä sitte on, jos olette nuori tahi vanha?

— Kuinka vanha madame Savilia on? kysyin.

— Noin neljänkymmenen vuotias.

— Ah! oikein hyvä. Hänellä on lapsia kaiketi?

— Kaksi poikaa; kaksi nuorta veljestä.

— Saanko minä heidät nähdä?

— Saatte nähdä yhden, joka asuu kotona äitinsä kanssa.

— Entä toinen?

— Toinen on Pariisissa.

— Kuinka vanhat he ovat?

— Kahdenkymmenen yhden.

— Molemmat?

— Niin, he ovat kaksoiset.

— Mikä ura heillä on?

— Hänestä, joka on Pariisissa, tulee lakimies.

— Ja toinen?

— Toisesta tulee korsikalainen.

Tämä kuvaava vastaus lausuttiin mitä luonnollisimmalla tavalla.

Kymmenen minuuttia myöhemmin saavuimme kylään. Silloin huomasin että jokainen talo oli linnoitettu, ei tosin samalla tavoin, kuin rouva Savilian kartano, sillä niiden omistajien köyhyys ei myöntänyt sellaista ylellisyyttä, mutta puhtaasti ja yksinkertaisesti rautaristikoilla ja luukuilla varustettuina, joissa kuitenkin oli pieniä koloja pyssynpiippuja varten.

Muutamat ikkunat olivat varustetut luukuilla.

Kysyin oppaaltani miksi noita luukkuja nimitettiin. Hän vastasi että niitä kutsuttiin "archeres", josta tulin siihen käsitykseen että Korsikan vendetta oli ollut olemassa jo ammoisia aikoja ennen ampuma-aseiden keksintöä.

Lähestyessämme kylää näytti se muuttuneen ikään kuin autioksi asujamista.

Useat talot näyttivät olleen piiritystilassa ja niiden seinissä näkyi luodin reikiä.

Pienistä luukuista tähysteli silmä meitä tuon tuostakin, mutta emme voineet eroittaa oliko kurkistajat miehiä vai naisia.

Vihdoin saavuimme valitsemani talon kohdalle; se oli isoin koko kylässä.

Yksi asia minua kuitenkin kummastutti; mikä minusta ensin loitommalla oli näyttänyt rautavarustukselta, olikin vaan puuluukkuja; koko talo oli muutoin aivan suojaton ja ikkunat eivät olleet suojustetut erityisesti.

Luukuissa näkyi kuitenkin luodin merkkejä, mutta ne olivat varmaan olleet jo monta vuotta.

Kun oppaani kolkutti ovelle, avattiin se selki seljälleen ilman pienintäkään epäröimistä ja eräs miehinen henkilö näyttäytyi.

Hänellä oli päällään samettiliivi, housut samasta aineesta ja nahkasäärykset. Silkkinen vyö oli sidottu hänen vyötärystänsä ympäri, josta välähteli espanjalaisen tikarin kahva.

— Sanokaa minulle — virkoin — onko sopimatonta, outo kun olen, pyytää vieraanvaraisuutta emännältänne?

— Ei suinkaan, teidän ylhäisyytenne — vastasi hän — vieras kunnioittaa sitä taloa, mihin hän näkee hyväksi sijoittua. Maria — jatkoi hän, kääntyen palvelustyttöön päin, joka seisoi hänen takanansa — kerro rouva Savilialle että ranskalainen matkailija on hänellä vieraana.

Samassa astui hän kahdeksan askelta ja tarttui hevoseni suitsiin viedäksensä sen talliin.

— Kaikki on valmiina palvelukseksenne, teidän ylhäisyytenne — virkkoi hän sitte — tehkää hyvin ja astukaa sisälle.