IV LUKU.

Vaikka oli vasta maaliskuun alkupuoli, oli ilma ihmeen ihana ja olisi sitä voinut kutsua lämpöiseksi, ellei suloinen tuulenhenki olisi puhaltanut vilvoittavasti mereltä.

Kuu nousi pilvettömänä ja kirkkaana Mont de Cagnan takaa ja hopeoitsi valollaan metsäpurot putouksinensa, jotka eroittavat Korsihan kahteen eri osaan, joten tämän jaon kautta saari jakaantuu kahteen säännölliseen osaan, jotka ovat aina sodassa keskenään.

Astuessamme ylös vuoren rinnettä, peittyivät Tavarron laskusuut yön pimeyteen, jotta silmän oli mahdotonta eroittaa, jota vastoin Välimeri välkkyi edessämme peilin kirkkaana.

Vihdoin saavuimme erääseen tienhaaraan ja Lucian pysähtyi.

— Onko teillä, kysyi hän, vuorenkiipeilijän jalat?

— On jalat kyllä, mutta ei silmää.

— Vaivaako teitä pyörrytys?

— Kyllä, se kohtaa minua joskus kiusoittavasti.

— Menkäämme siis tätä tietä, joka karttaa kaikkia äkkijyrkkäyksiä.

Ja Lucian johti kulkunsa havumetsään, johon häntä seurasin.

Timantti, Lucianin koira, juoksi edes takaisin puiden lomissa, liekuttaen iloisesti häntäänsä, ikään kuin vakuudeksi, ettemme tarvinneet mitään peljätä, vaan seurasimme levollisesti hänen vainuamaa tietä. Selvästi näkyi, että hänet oli harjoitettu pyydystämään sekä nelijalkaisia että kaksijalkaisia otuksia — roistoja ja villikissoja — ja etten näyttäisi aivan tietämättömälle Korsikan tavoista, kysyin Lucianilta eikö tekemäni huomiot olleet oikeita.

— Ei, olette väärässä, virkkoi hän; toden totta on, että Timantti pyydystää sekä petoja että ihmisiä, mutta mies, jota hän hakee, ei kuulu roistoihin; hän vainuskelee santarmeja, poliiseja ja vapaaehtoisia.

— Onko Timantti siis roistojen koira?

— On; se kuuluu eräälle orlandilaiselle, jolle tapanani oli lähettää leipää, ruutia, kuulia ja muita mitä roisto saattoi tarvita. Eräs kolonnalainen tappoi hänet ja seuraavana päivänä tuotiin koira minulle.

— Mutta enkö nähnyt toista koiraa myös ikkunastani?

— Kyllä; se oli Brusco. Hän seuraa samoja jälkiä kuin tämäkin, mutta sain sen eräältä kolonnalaiselta, jonka eräs orlandilainen tappoi; sen vuoksi kun menen kohtaamaan orlandilaista, otan Timantin kanssani. Jos heidät päästettäisiin vapaiksi yhtaikaa, repisivät he toisensa palasiksi; ja siitä näette, että vaikka miehet viimein sopivat riitansa, koirat eivät missään tapauksessa koskaan suostu syömään samasta astiasta.

Samassa hetkessä kuulin valitushuudon niin surullisen, niin uikuttavan ulisevan, että pysähdyin äkkiä ja asetin käteni nuoren saattajani käsivarrelle.

— Mitä tämä on? kysyin.

— Timantti huutaa vaan mucchiolla.

— Mikä on mucchio?

— Mucchio on hänen mestarinsa hauta. Hautapatsas on tehty kivistä ja oksista, joita ohikulkijat ovat heittäneet miehen haudalle, joka oli tullut teloitetuksi, ja jonka vuoksi hauta, sen sijaan että laskeutuisi, yhä kohoaa ajan vieriessä. Se on koston symbooli, joka seuraa uhria, ja kasvaa päivä päivältä lähimmäistensä kautta.

Kuulin taas uuden ulvonnan ja tällä kertaa niin läheltä, että vaikka tunsin äänen, säpsähdin itsekseni. Seuraavassa hetkessä näin vähän matkan päässä kivistä ladotun kasan, neljän viiden jalan korkuisen. Se oli murhatun hautakumpu.

Tämän omituisen patsaan juurella istui Timantti kita auki ja niska ojona. Lucian otti kiven maasta ja lähestyi kivirauniota hattu kädessä.

Minä otin myös kiven ja tein aivan kuin hän.

Saavuttuamme pyramidin juurelle taittoi hän oksan puusta ja heitti patsasta kohti ensin oksan ja sitte kiven, tehden sitte peukalollaan ristin merkki.

Minä tein samoin, ja sitte jatkoimme matkaamme äänettöminä ja hiljaa.