XI LUKU.
Hanna Blomqvist translation
Salongissa tapasimme useita ystäviäni, tavallisia oopperassa kävijöitä, sekä myös kaksi tai kolme dominoa, nyt naamiot poissa silmiltä, pidellen kukkaisvihkoja käsissään ja odotellen vaan sopivaa tilaisuutta pannaksensa ne maljoihin pöydälle.
Esitin Louis de Franchin ystävilleni, jotka, tarpeetonta mainita, ottivat hänet hyvin ystävällisesti vastaan.
Muutaman minuutin perästä ilmaantui D— taluttaen käsivarressaan orkideavihkoa, joka nyt oli ilman naamiota ja esiintyi kaikella kepeydellä ja taitavuudella niin kuin ainakin nainen, joka on tottunut olemaan tällaisissa tilaisuuksissa läsnä.
Esitin herra de Franchin E—lle.
— Nyt, virkkoi de B—, koska me kaikki kerran jo tunnemme toisemme, mitähän jos istuisimme illalliselle.
— Emme ole vielä kaikki koolla, vastasi D—. Chateau Renaud ei ole vielä tullut.
— Eikös veto ole lyöty sen johdosta? kysäsi joku.
— On kyllä; illallinen kahdelletoista hengelle, jollei hän onnistu saamaan erästä naista mukanaan.
— Ja kuka on tämä nainen? kysyi orkideavihko, joka on niin hyveitä täynnä että sellainen veto on voitu lyödä hänestä.
Katsahdin de Franchiin. Vaikka näköjänsä tyyni, oli hän kuitenkin kalpea kuin kuolema.
— Niin, vastasi D—, en usko menetteleväni väärin vaikka kerronkin sen teille; en luule sitä paitsi että kukaan teistä hänet tuntee — hän on madame —.
Louis kosketti D—tä käsivarteen.
— Herra, virkkoi hän, tahdotteko tehdä minulle suuren palveluksen?
— Mikä se olisi?
— Älkää mainitko naisen nimeä, joka tulee tänne herra de Chateau Renaudin seurassa. Niin kuin tiedätte, on hän nainut nainen.
— Niin on; mutta miehensä on matkalla Smyrnassa, intiassa ja Mexicossa — enkä tiedä missä kaikessa; ja kuu mies kerran on niin kaukomatkoilla, on se aivan sama kuin jos ei olisi miestä ollenkaan.
— Tunnen hänen miehensä; hän palajaa kotiin muutaman päivän päästä ja tahtoisin säästää häneltä tuskat kuulla väärennettyjä kertomuksia vaimostansa.
— Siinä tapauksessa suonette minulle anteeksi, virkkoi D—. En tiennyt että tunsitte tuon naisen. En tiennyt myös varmuudella, oliko hän naimisissa vai ei, mutta koska olette persoonallisesti tuttava sekä hänen että miehensä kanssa, on kaikki pysyvä suurimpana salaisuutena. Hyvät naiset ja herrat, jos Chateau Renaud tulee yksin tahi naisen kanssa — jos hän voittaa tahi häviää — pyydän teitä pitämään koko seikkailu salaisuutena.
Lupaus annettiin yksimielisesti, ei niin paljon kenties itse asian tähden, vaan koska jokainen oli nälissään ja halukas syömään.
— Kiitän teitä, herra, virkkoi de Franchi D—lle, jolle hän ojensi kätensä; olette menetelleet niin kuin mailmanmies ainakin.
Astuimme nyt ruokasaliin, jossa jokainen otti paikkansa. Kaksi paikkaa jäi tyhjäksi. Palvelija oli aikeessa korjata pois tyhjät tuolit, kun isäntänsä pidätti häntä.
— Chateau Renaudia varten säilytetään paikat kello neljään saakka. Silloin saatte korjata tuolit pois, sillä silloin on hän hävinnyt.
Näin herra de Franchin katsovan kelloa, joka oli juuri kaksikymmentä minuuttia vailla neljä.
— Onko kellonne oikeassa? kysyi Louis kylmästi.
— Se on aivan yhdentekevää, vastasi D— nauraen. Annoin Chateau Renaudin asettaa sen oman kellonsa mukaan, niin ettei hän tarvitsisi tehdä mitään anteeksipyyntöjä viipymisestä.
Lasit täytettiin nyt samppanjalla, mutta minä huomasin että Louis ei koskettanut lasiinsa.
— Miksi ette juo? kysyin. Ettekö jo näe ettei hän tulekaan?
— Ei puutu enää kuin neljännestunti, vastasi hän.
Sanat vaihdoimme matalalla äänellä, ja äänet ympärillämme alkoivat muuttua yhä meluavimmiksi. Aina vähän päästä katsahtivat D— sekä Louis kelloon, joka huolimatta heidän hätiköimisistään jatkoi tasaisesti tyyntä kulkuaan.
Viittä minuuttia vaille neljä käännyin Louisin puoleen.
— Juokaamme malja terveydeksenne, virkoin.
Hymyillen kohotti hän lasinsa huulilleen, kunnes äkkiä kuulimme kellon soivan ja Lucian käänsi päätänsä kalpeampana kuin koskaan.
— Se on hän! virkkoi hän.
— Niin on, mutta, kenties on hän tullut yksin, vastasin.
Kellon helinä oli vetänyt puoleensa jokaisen huomion, ja mitä suurin hiljaisuus syntyi yleisen hälinän jälkeen.
Etehisestä kuului ääniä.
D— meni ovelle.
Louis puristi käsivarttani hermostuneesti ja lujasti.
— Tunsin hänen äänensä, virkkoi hän.
— Tulkaa tuntoihinne, olkaa kuin mies! vastasin. On aivan selvää, että jos hän tulee illallistamaan tuntemattoman miehen taloon, on hän vaan hyvin vähän parempi kuin mitä hänen pitäisi olla ja varmaan ei hän ansaitse silloin kunnollisen miehen luottamusta.
— Mutta pyydän teitä, rouva, astumaan sisään, virkkoi D— etehisessä. Voin teille vakuuttaa että tulette tapaamaan täällä vaan ystäviä.
— Tulkaa sisään, rakas Emilia, virkkoi Chateau Renaud; ette tarvitse poistaa naamaria ellette tahdo.
— Konna! mutisi Louis.
Samassa hetkessä astui esiin nainen, jota pikemmin laahasi kuin talutti käsivarresta D—, joka arveli vaan täyttävänsä isännän velvollisuuttansa.
— Kolme minuuttia vailla neljä, sanoi Chateau Renaud matalalla äänellä D—lie.
— Aivan oikein, rakas veljeni; olette voittaneet vedon.
— Ette vielä, herra, virkkoi nuori nainen, oikaisten vartalonsa täyteen pituuteensa ja kääntyen Chateau Renaudin puoleen, sillä nyt vasta käsitän kiihkeät pyyntönne. Te sanoitte tuovanne minut tänne illalliselle, eikö niin?
Chateau Renaud ei virkkanut mitään. Hän kääntyi D—n puoleen.
— Koska tämä herra ei virka mitään, täytyy teidän nyt vastata. Eikö hän ole lyönyt vetoa että hän tuo minut tänne illalliselle?
— En voi kieltää, rouva, että herra de Chateau Renaud mairitteli minua tällä toivolla.
— No hyvä, hän on menettänyt vetonsa, sillä minä en tiennyt, minne hän minut veisi. Luulin että hän vie minut jonnekin omien ystävieni luokse, ja koska en ole tullut tänne mielelläni, täytynee herra de Chateau Renaudin huomata että hän on menettänyt vetonsa.
— Mutta nyt kun kerta olette täällä, kallis Emilia, virkkoi Chateau Renaud, tulette viipymään täällä, eikö totta? Katsokaa ympärillenne: eivätkö nämä kaikki ole hienoja herroja ja eivätkö naiset ole iloisia?
— Koska kerran olen täällä, virkkoi naamioittu, tahdon kiittää tätä herraa, jonka arvaan olevan isännän, hänen ystävällisestä kutsustaan; mutta koska en voi ottaa sitä vastaan, pyydän herra Louis de Franchin tarjoomaan minulle käsivartensa ja saattamaan minun kotiin.
Samassa silmänräpäyksessä oli Louis de Franchi naamion ja Chateau Renaudin välissä.
— Teidän pitäisi muistaa, rouva, virkkoi viimemainittu, purren hammasta vihasta, että koska minä teidät tänne toin, minun asiani on myös viedä teidät täältä pois.
— Arvoisat herrat, virkkoi naamio, teitä on täällä viisi, ja minä asetan itseni teidän suojeluksenne alaiseksi; ette varmaan salline herra de Chateau Renaudin käyttää väkivaltaa minua kohtaan.
Chateau Renaud kääntyi puoleemme kun me kaikki nousimme ylös istuimiltamme.
-— Olkoon niin, rouva, virkkoi hän; olette vapaa, mutta minä tiedän kenen puoleen minun on kääntyminen.
— Teidän tulee kääntyä minun puoleeni, herra, virkkoi Louis de Franchi, katsannolla ja ryhdillä sellaisella, jota on mahdoton kuvata; löydätte minut millä hetkellä tahansa asunnossani Rue de Helder N:o 7.
— Vallan hyvä; kenties en voi saada kunniaa tulla sinne itse, mutta omasta edestäni pyydän teidän vastaanottamaan kaksi ystävääni.
— Te oikein loistatte, herra, tehdessänne naisen edessä sellaisen tarjouksen, virkkoi Louis de Franchi hartioitansa kohottaen. Tulkaa, rouva, jatkoi hän, tarjoten käsivartensa naamioidulle naiselle, kiitän teitä sydämmeni pohjasta kunniasta, minkä olette minulle suoneet.
— Mitäpä tuosta, hyvät herrat! virkkoi Chateau Renaud, kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä. Olen hävinnyt ja siinä on koko lorun loppu. Huomen illaksi kutsun teidät kaikki illalliselle Frères Provencauchon.
Hän istuutui yhdelle tyhjistä paikoista ja ojensi lasinsa D—lle, joka täytti sen laitoja myöten.
Mutta huolimatta Chateau Renaudin hilpeistä sukkeluuksista pysyi seura loppuosan ateriaa jokseenkin nolomielisenä.