TUOHTA — UUNIIN!

Totisena ja arkipäiväisenä lepäilee talvinen Krokelby aukeittensa liepeillä. Lepäilee ja torkkuu pakkasessa ikäänkuin kesää odotellen.

Illan yksitoikkoisessa, painostavassa hämärässä saattaa nähdä tiellä väkeä kuljettamassa kelkoilla puun oksia ja risuja, vanhoja, miehiä ja naisia tai nuorempiakin, pienten töllien emäntiä ja poikasia, — ukkoja kömpelöt saappaat tai huopatossut jalassa, nuoranpätkä vyöllä, eukkoja miestensä takkeihin kietoutuneina, huivi tarkoin pään ympärille käärittynä, lapsia liian väljissä, vanhoissa vaateriekaleissa. Kova on talvi, milloin niikseen tulee, — ja polttoaine on silloin kaikkein parhainta. Varsin luvatonta työtä nämä ihmiset tekevät, sen tietää jokainen: he tuovat puita kunnan tai yksityisten metsistä, keräävät risuja, kaatavat koivuja, kiskovat tuohta, kauniita, versovia koivikoita haaskatenkin; mutta harva heitä silti ahdistaa: täytyypä heidänkin pieni lämpönsä saada!

Kumaraisina ja huoahdellen vetävät he täten kitiseviä kelkkojaan, joissa on hangen alta esiin kaivettuja jäisiä koivun, lepän ja haavan runkoja. Muuta ääntä ei kylästä iltahämärän hetkellä kuulukaan kuin noiden muutamien vaivaisten kelkkojen kitinä, — ei laulua, ei iloisesti narahtelevia kaivonmiekkoja, ei naurua. Vain joku viluinen koira siellä täällä ulahtelee.

Mies kuljeksii illan hämärässä, joka painaa yhä masentavampaan pimeyteen alankoa ympäröivät, sumun harsoilla kiedotut metsät. Lämpöä on saatava, — kerättävä oksia ja risuja, kuten muutkin keräävät, — tuota lämpöä, joka nykyiseen pakkasaikaan voi tuntua ainoalta iloiselta ja tarpeelliselta! Hänen silmänsä nurkkaan on jäätynyt vesipisara; kyynel se ei voi olla, sillä kovin harvoin vanhat itkenevät: sellainen on melkein unohtunut taito. Vain tulehdus panee silmät tihruamaan vettä, jonka viima helposti jääksi kangistaa.

Kas niin: tuollainen lämmön etsijä saattaa moni muukin olla nykyaikana, jolloin kaikki tuntuu pelkältä vilulta, itsekkyydeltä, julkealta kilvalta, kiihkeyden naurunhohotukselta.

Symboliikka on tosin kamalaa: se on soperrusta, sellaisen änkytystä, joka ei osaa puhua asioita sellaisinaan, koska ei näe todellisuuden arvoa, koska ei jaksa todellisuutta rakentaa. Mutta sallittakoon vertauskuvalle säälivä armo, — tuolle lämmön etsijälle vilussa!

Ovathan suuremmatkin, jopa maailman suuriksi sanomat, puhuneet vertauskuvilla, — enkö siis saisi minä tai joku minun laillani lämpöä etsivä sitä joskus koetella? Niinpä olkaamme olevinamme tuollaisia risunkerääjiä, lämmön etsijöitä, jotka ovat kyllin heikkoja aikaansa kammoakseen. Tuollaisia, jotka alakuloisina painuvat majoihinsa, — onnellisina, jos saavat kokoon pienen hiilistön. Näin sopii meidänlaistemme ajatella:

Lämpöä, lämpöä, — mistä sen saisimme? Suuresta maailmastako? Ohoh, — on se nähty!

Pitkät eivät matkamme nykyään ole, — pakkasella! Ainoastaan kylästä parin kilometrin päähän, — ja sitten takaisin kotiin.

Kyllä tuolta kukkulalta kaupunki näkyisi, suuri muka, — jos mäelle kapuaisimme, jos kaupunkiin haluaisimme. Muutama kullattu tornin huippukin sieltä on kiiluvinaan. Mutta miksikä katselemaan kiipeäisimme? Olemme kai osaltamme maailmaa nähneet; ja samanlaista suunnilleen on kaikkialla, — samanlaista. Mukavinta on töllissään heikon olla, — vilua kammovan. Kovin kolkoksi on käynyt vaellella paljon neljää seinää loitommalle. Vain pienen elämän lämmön paremmin tietääksemme ovea avaamme. Kylmää kokeaksemme pistäydymme kujille, — painumme lämpöä etsiäksemme metsän hiljaisiin kätköihin.

Löydapä lämpöä! Kova työ! Usva on laskeutunut sakeana kuolleen vainion povelle. Hanki kätkee kaikki, mitä maan pinnalla ennen on elänyt. Saat etsiä puitasi tutulla seudulla niinkuin se olisi uusi: sellaiseksi on talvi maailman muuttanut: entiset näyt ovat toisiksi vaihtuneet.

Eksyä on nyt metsässä tosiaankin. Ei aina tiedä, minne mennä, ja ainoa mieleinen homma ja ajatus on lämpö, niin pakon tekemä kuin se työ onkin.

Miten talvi voikaan kaikki muuttaa! Saada entisen unohtumaan! Katoamaan! Eikä se muutos tunnu juuri tukalaltakaan, sellainen on talvi. Se ikäänkuin pyytää, neuvoo meitä etsimään sellaista, joka on tällä hetkellä meille tärkeintä, — muistamaan vain oksat ja risut, joissa todella on kuluttamista tulelle.

Miten talvi kaikki muuttaa! Tässä paikoin piilee varmaan polku, jota ennen kuljeksimme, — silloin joskus, — kesällä. Ei sitä todellakaan tunne entiseksi poluksi. Tuskin muistaa, millainen entinen olikaan. Oli sen varrella kukkia, — loisti horsmia raunioilla, punotti alakuloisen ja yksinäisen kalliomäen rinne tervakukkia, ikäänkuin iloisen mattonsa ihmisen eteen levittäen. Nyt peittää lumi rauniot, tervakukat ovat hautautuneet.

Äänetöntä, ainaiseksi kuollutta on täällä kaikki, mikä ennen ilahdutti, Ei lahorastaan kultaista livertelyä erämaisen koivun lehvistöstä toiselle, joka häntä kaukaa kutsui, ei metsäkyyhkysen kuherrusta, toivottomasti nyyhkivää, — ei haukan ylpeää ja lyhyttä kirkaisua korkeudesta.

Ainoastaan kuin jokin muisto, ikäänkuin hämärä uni johtuu mieleen: että sellaista oli täällä ennen. Jokin muu, uusi pysähdyttää kulkijaa nyt, ja kahlauttaa jälleen häntä eteenpäin, — sellainen, joka tällä hetkellä tuntuu paremmalta kuin soreimmatkaan lintusten laulut. Sitä etsimme, risuja hangen alta. Sitä toivomme, haluamme. Niin, miltei rakastamme risuja, — arvottomia oksia. Siinä tärkeässä tehtävässä ei ainoastaan olla välinpitämättömiä menneille, — niiden viserryksille kuuroja ja ihanuuksille sokeita, vaan melkein pidetään mennyttä jonakin toden tullen turhana, huonoarvoisena.

Kajahdelkoot entiset linnunlaulut mielessämme: viimeistä kertaa kajahtelevat! Mitä viserryksistä silloin, kun kaivataan jäisten oksien katkojaa, halkojen hakkaajaa, suloisen takkatulen sytyttäjää? Viheltäkööt haukat vuoristossamme viimeistä kertaa; kilkuttakoot säveltään tiltaltit. Nyt tarvitsevat köyhät risuja, kuivia oksia. Löytänevätkö niitä? Äänettömässä metsässä ei mikään muu kiinnitä mieltämme kuin yksi vähäpätöinen seikka: hangen alle hautautuneet risut!

Minkälaisen hangen alle! Kovalta tuntunee rikkaammasta tämä homma: kaivaa hangesta polttopuunsa. Mutta ehkäpä se on kovinta ainoastaan rikkaan katselijan mielestä, sillä eihän risujen kokoilija muuta ajattelekaan kuin löytää poltettavansa!

Mutta löytääkö hän sitä? Etsi pimeässä, — selvällä päivällä ei oikein uskallakaan. Etsi hankia syvemmältä, valitse haparoimalla. Tuossa pistää risu lumesta. Tuossa näyttää törröttävän kokonainen pökkelö. Tuossa olisi rätisevää kuusta, jos oksan katkaiseisi.

Mahdollista, että risu olikin lahonnut ja kelvoton. Ehkä ei kuusenoksasta iloa ole — se voi olla märkä. Ehkä jäinen pökkelö onkin mätä ja voimaton. Ehkä tuo, jota koivuksi luultiin, olikin ainoastaan leppää tai honteloa haapaa: pimeässä ei sitä näe… saaneeko siitä tuohtakaan uuniin? Kotonahan se nähdään.

Mutta paloipa salasissin kuorma vaikkapa pihisten, niin eipä kiellettäne, että hieman lämpöä siitä on, ellei tietysti muille, niin töllien ukoille ja akoille, jotka haluavat pistäytyä hänen majassaan lämmittelemässä, — sellaisille unohdetuille, jotka enimmän kaipaavat lämpöä ja vähäpätöistä iloaan.

Viluisia olemme, kohmettuneita talvella, me köyhät. Sanottakoon, että me hämärillä iltaretkillämme katkomme kauniitakin oksia, jotka kesällä muka saattaisivat kukoistaa ja tuoksuta, väitettäköön, että kesän kauneutta turmelemme, turhia sanoja: liian pitkä aika on talvikylmillä kesään!