← Table of contents
Korpi ja puutarha

PUUTARHA

Reading edition

Puutarhassa on tapahtunut viime yönä hirveitä.

On marraskuun alkupuoli. Syysmyrsky raivosi yöllä… syysmyrskyistä viimeinen, tuoden luontoon talven sitä uraa myöten, jonka tuo myrsky vihallaan aukaisi.

Niin, myrsky jylisi… uhkasi katot repiä, temmata ne paikoiltaan peitteisiinsä viluisina kääriytyvien ihmisten yltä… paukkui puissa, humisi ilmassa, iski ruutuihin jollakin kovalla niinkuin ruoskalla: lumirännällä ja raepuuskilla.

Kun viimein aamu valkeni ja ikkunasta saattoi eroittaa ulos, oli maailma uskomattomasti muuttunut: kaikki valkeaa… Selvää talvea. Myrsky oli tyyntynyt. Mutta mitä se olikaan tehnyt!

Puutarhaa ympäröivät hongat ja suuret kuuset, jotka suojaavat sitä pohjoiselta viimalta ja etelän vimmatuilta merituulilta. Nyt riippuivat monet honkien oksat katkenneina joko lumen taakasta, joka väänsi niistä toiset alaspäin, taikka myrskyn kiukkuisista tempauksista. Kaikki oksat eivät jaksaneet vastustaa moisia odottamatta tulleita vihanpuuskia: naksis… parahtaen ne katkesivat, helposti kuin mäntypuu pakkasella havunhakkaajan käsissä… Kuuset jälleen, korkeat ja kesällä kukkalatvaiset, ovat nyt ikäänkuin suunnattomia sokerikartioita… tahi kuin päästä jalkoihin asti valkoisiin puettuja kummituksia: lunta jokaisella alas hervahtaneella oksalla… Ja kuusten pitkulaisissa kävyissä, jotka ovat kevään kauniin punaisista kukista kehittyneet, on kiiltävä jääkuori.

Aurinko nousee hiukan kirkastuvalle taivaalle… uusi, viluisen talven aurinko, jolta ikäänkuin puuttuu mielikuvien luomisvoimaa, onnenlajeista ihaninta. Sen auringon terävässä valossa näkyy, mitä pahaa myrskyn mukana yöllä tullut talvi on tehnyt.

Petäjien ja kuusien luoman pyörylän keskellä on omenapuita, marjapensaita, koristepuita ja kukkia. Ja näiden keskellä taasen, sopivassa lomapaikassa, korkea koivu: solakka keinuva koivu, kuin viitta, kuin herkkä konelaitos, josta huomaa kevään kehittymisen ja jonka suhiseva, pehmeä ääni ilmoittaa kesän saapuneeksi.

Nyt ovat omenapuiden viimeisetkin lehdet käpertyneet keltaisiksi ja jäykiksi… ja oksat ovat painuneet suurina kaarina maata tai kinoksia kohti, lumen ja jään ikeiden alla: ihme, etteivät ne ole menneet poikki.

Viinimarjapensaat olivat tosin jo kauan olleet ruskeat ja puoleksi alastomat; nyt ne ovat kuin poljetut, sotketut. Mutta karviaiset säilyttävät vehreytensä paljon myöhempään, ja kuitenkin, oi, miten niidenkin vehreys nyt on kelmeää ja kylmän puremaa: jokainen lehti on ikäänkuin vahakangasta, josta tekokukkia valmistetaan, kovaa ja ilkeästi kiiltävää… niinkuin kangas olisi voideltu sokeri- tai suolaliuoksella. Sellaiset ovat karviaisten lehdet, missä niitä edes enää pilkistelee; hautautuivathan näet enimmät noista pitkistä ja notkeista oksista kinokseen ja jäiseen sohjuun… samoin kuin viinimarjainkin jäykkien oksain täytyi taipua tai peittyä lumileperoihin.

Entä koristekasvit! Tuolla riippuu mustana ikäheinä, joka vielä äskettäin kirjavoi keltaisilla syyslehdillään pengermänsä reunaa ja riippui aitauksessaan kuin vanhentunut, vaskeen vivahtavalla kullalla ommeltu uudin. Villiviini nukkuu… näyttää kuolleelta, niin hervoton ja mustunut se on. Pois se riisui korkealta päätyseinältä uljaan, mustanpunaiselta ja veripunaiseita, tulipunaiselta ja kellertävältä vivahtelevan mattonsa, valtavan, monta syltä leveän ja vielä pitemmän juhlaryijynsä. Alastomana antaa se nyt rapatun seinän näkyä, kylmän ja harmahtavan.

Entä — missä ovat hyasinttimme?

Missä tulpaanit? Missä pieni krookuspenkki, aikoinaan kuin mustansinisellä silkkiliinalla peitetty?

Niin, missä ovat kasteisesti kiiluvat, hekumallisesti nuokkuvat, ylpeästi tuoksuvat hyasintit, etelän niittyjen lapset! Missä tulpaanien loistavat terät!

Missä pioonit, kukiltaan pehmeät kuin untuvapallot, kerman kellertävät taikka paistavan punaiset, leveät ja avoimet?

Missä narsissien satalukuinen lauma, noiden neitseellisten, jotka levittävät päihdyttävää tuoksuaan salattuun puutarhan kätköön? Missä niiden kilpailija, lehdokki, pohjolassa ikäänkuin muukalainen, niin aurinkoisen kiivas on sen hajuvesi! Missä kielot, jotka kevätkesällä siirrettiin tänne kankaalta, samoinkuin kesällä lehdokin kelmeät juurimukulat, huolellisesti valiten niille entisenlaista paikkaa ja anelemalla anellen niitä kasvattamaan täällä edes lehtiä, elleivät kukkia jaksaisi puutarhassa: sillä oikea itsestään jalostunut metsän kukka on arka ja ylpeä, ei suvaitse puutarhoja… ei tahdo olla katseltavana, siellä, missä muut kukat ovat kuin kilpailemassa, kuin kukkaisnäyttelyssä.

Ja keisarinkruunut! Ja akleijat! Ukonhatut, leijonankidat, sinilatvat. Eikö sinilatva heiluta enää iloista viuhkaansa tuolta harmaan kiviaidan juurelta?

Neilikat, tuhatkirjavat, lumessa. Tuhatkaunokit… lumen alla.

Jopa karistivat syysfloksitkin kiivaasti punaiset, horsmaa sata kertaa tulisemmat ja kuitenkin tuoksuttomat, viimeiset kukkansa. Floksit: tuoksuttomia ja kylmiähän ovat syksyn kukat, ja kuitenkin uhkailussaan komeat: ikäänkuin selvän järjen kauneutta. Mutta nyt on uhka loppunut: taittuneet ovat kukattomat, vihvilään vivahtavat varret, taittuneet ja kaatuneet maahan tuohon roskakeoksi mätänevien malvain välimaille, siihen paikkaan, missä jättiläisunikko kesällä aukaisi suuren kämmenensä ja pian antoi, uneliaan ja uneksivan elonsa jälkeen, sijansa syksyn kylmiä kestävämmille.

Chrysantemit, jotka ilahduttivat mieltä loputtomalla loistollaan ja leviämisellään… no niin, nehän väsyivät jo paljon aikaisemmin tätä hävityksen yötä.

Kuinka voi riidenmarja, pieni ja soma, joka kiemailee ikäänkuin pikku viuhkat kädessä, — sellaiset ovat sen lehdet, ja sellaiset ovat sen marjat, sievät, punaiset helmet, — kuinka voi tuo ystävämme, jonka kuljetimme tänne kaukaa salolta?

Ja koiranheisi, samoin etäältä siirretty, kesälla kukassaan ihana: valkea ja puhdas, kuin porvarineito pyöreäkukallisessa aamutakissa, jokainen kukkasikermä miltei ankarasti tyylitelty, jokainen lehti niinikään, viinimarjan ja muratin lehden malliin… kuinka sen nyt onkaan käynyt?

Niin, tuskin huomaa enää lumen sisästä harrottavia heiden väriseviä varpuja… heiden, jonka sen ihanat kukkaympyrät kesällä ja loistavan punaiset lehdet syksyllä ilmaisivat metsien uinuvassa ja viattomassa kätkössä ahnaalle kasvien kokoilijalle.

Mutta ruusut! Sekä yksinkertaiset että moninkertaiset, valkeat ja punaiset, sekä auringon hehkua vaativat että hämärämpään tyytyväiset, metsäruusut ja puutarharuusut. Ei kukkia, ei niiden hohdetta eikä juovuttavaa suloa, ei vaaleanpunaista, mustan punaista, keltaista. Ei paljon edes lehtiä… ja missä lehti säilyi viimeisenä, valkeassa torpparinruusussa, sielläkin on nyt lumi peittänyt pensaan, nujertanut sen risukasaksi, kätkenyt syksyn viimeisen, ruskeanpunaisen koreuden, nuo lakastuneet, palavat lehdet: kaikki on oleva valkoista kuin kuolema.

Pilarikatajat, kauneimmat katajoista, noista itsepintaisista, joita ei taitavinkaan kuulu osaavan siirtää eikä taivutella toivomaansa muotoon, vaan jotka siitä närkästyvät niin että mieluummin kuolevat… jopa kuollevat surusta, jos rakastava tarhuri erehdyksestä antaa niille hiukan vieraalta vivahtavaa multaa… pilarikatajat, Suomen somat kypressit, miten ne ovat madaltuneet! Talvi on tehnyt sellaisen ihmeen, että on ne muuttanut ikäänkuin pieniksi, kyyryisiksi, paksuihin saaleihin käärityiksi mummoiksi. Niin se on ne vääntänyt, syvälle luokiksi… nurin niskoin synkkää kallionkuilua kohti. Kuten vanhat, vapisevat muorit hautausmaalla ne kulkevat: näyttävät kulkevan, kompastelevan… pakenevan jotakin, etsivän jotakin. Tervakukkia juureltaan? Kesän kuumien, pihkalle tuoksuvien päivien rauhaa… niinkuin surullisen ihmisen sydän?…

Oi ihmisen sydän, nykyaikaisen, heikkoverisen ihmisen, joka ei aina jaksa polkea tuskaa jalkojensa alle niinkuin myrkyllistä käärmettä, sydän, jossa useinkin käy myrsky järistäen sitä pohjia myöten, kuten alkavan talven myrsky kallioitakin vavistaa… ihmisen sydän, josta monikin seikka on äitelää, tympäisevää, moni ihminen vihattava kuolemaan saakka… kukahan meistä ei jotakin lähimmäistään joskus paitsi kammoisi ja pitäisi typeränä myöskin vihaisi, sellaisia olemme: heikkoja… Niin, ihmisen sydän: sinä saatat lopulta kärsiä siihen määrin, että vapiset, kun vain ajattelemme sellaistakin, miten dielytra, tuo elomme vertauskuva, surmataan lumi- ja raemyrskyssä, katkeaa ja hautautuu.

Kärsiä jopa siinä määrin, että itsellesi pitäisit lopulta samanlaista hautautumista suloisimpana.

Mutta ole lohdutettu! Hirveä on myrsky, julmaa on jää, joka viheltäen ruoskii, lumi, joka paksuna peittona yli kaiken entisen ja elävän, äsken eläneen lasketaan.

Kuitenkin tiedä, että lumi, joka ruoskintaa seuraa, on todellakin peitto, oi ihminen; lepovuoteen peitto.

Myrsky asettuu kerran, sen tiedät kokemuksesta… Ja ellet ole kokenut… niin sen uskot.

Äitelyys, kyllästymys väsyy, ja sinä lepäät. Ja alat nähdä hiljalleen ihania unia. Näet unissa taasen kesän, hiljaisen, suloisen.

Murrettu sinä saatat hetkisen olla kuin myrskyssä tuo kasvi, joka kasvattaa sydämenmuotoisia, punaista valuvia kukkasia. Kaikki on mielestäsi lyöty maahan sinulta. Olet kasvatti, joka et luota puutarhuriisi; sinusta tuntuu mahdottomalta löytää enää mistään elinvoimaa, ruokkivaa multaa. Mutta muista… tai kuvittele… että sadat syksyt ja talvet ovat jo puutarhasi hävittäneet tahi saavat sen hävittää: nujertaa maahan, jäämöhkäleillä tallata, jäisillä ruoskilla suomia, paksuun hankeen haudata… ja kuitenkin: kun on mennyt talven aika, tulee kevät… ja puutarha herää ja vihannoi jälleen! Aina uudestaan se nousee… kenties entistä ihmeellisempänä, ihanampana.

Tiedä kokemuksesta, taikka usko, että sinulla on puutarhuri, joka on kaikkia muita suurempi, nerokkaampi. Jos epäilet, ettei hän ehkä keksi enää mitään uutta, jopa että hän ei löydä ravitsevaa maata edes entisillekään hoidokeilleen, niin hän sinulle nauraa. Hän sanoo sinulle:

"Älä hulluttele. Lapsi olet… nulikka! Lepää, odota. Painu tuokioksi lumen alle, talven hoiviin…!"

Ja sitten tulee kevät… luonnon lakien mukaan. Tulee myrskyten sekin kuin syksy, riemun pauhulla. Virrat ovat hopeaa. Taivas huimaavaa kultaa. Aurinko, rakas, kaivattu Aurinkosi, avaa sinulle taivaallisen sydämensä.

Ja katso: heti näkyvät krookus-kukan silmikot lämpöisestä, mustasta mullasta. Keltakukat paistavat väkevän keltaisina, puhtaina kuin vastakiilloitettu messinki. Jo nousevat kuin nousevatkin narsissit, koko kukkasten epälukuinen lauma, mahtavana kauneuden armeijana.

Sinä ihailet hyasinttia, punansinistä tai vaaleanpunaista, ja ihmettelet, että se hellän tarhurin peittelemänä on säilynyt pohjolan kylmän talven yli ulkona, tuo satumainen kukka, upea ja verraton, enemmän kuin ruhtinaallinen: kukka, jonka kantavanhemmista pakanuuden jumalat ennen rakensivat vuoteensa.

Ja kumminkin on maailmassa paljon enimmän ihailemaasi ihmeellisempiä ihmeitä. Kuitenkin on tarhurillasi vielä, vieläkin jalompia kukkia loppumaton määrä, joita hän ei ole istuttanut puutarhaasi ja jotka saat, jos niitä etsit. Sellainen on Luonto.

Mutta talvella hän kuiskaa: "Lepää, ensi keväänä näet ihmeitä!"

Ja sinä ja puutarha tottelette suuren käskijänne sanoja. Talvi on tullut… Mutta kuollut ei puutarha ole… sekö kuollut! Ei; merkillistä, salaperäistä siinä tapahtunee talvellakin, unessakin… syvällä kätköissä, joihin ei ihmissilmä näe, lumen ja roudan alla, syvällä mullassa. Siellä eletään kuitenkin… ikäänkuin nähdään unta. Kummalliset voimat siellä liikkuvat… hiljaa, ääntä hiiskumatta. Siellä kasvatetaan ituja, silmukoita, valkeita, punertavia, meheviä.

Kun suuri Puutarhuri, häikäisevän kevätauringon hahmossa, nauraen huutaa: "Ylös, lapseni… nyt olette levänneet!" Silloin! Silloin…

Kuin taikasauvan kosketuksella puhkeaa, työntäytyy, pursuaa mullasta, juurista, oksien silmuista, lehdyköistä uutta vehreyttä, levännyttä, voimakasta, säkenöivää elämää.

Ja uusi, salaa kylvetty tai istutettu kasvikin itää tahi versoo… kaikkia entisiä kauniimpana.

Nyt on talvi. Aurinko pysyy enimmäkseen peitossa… Nyt alkaa sataa lunta. Mutta välistä vielä aurinkokin pilkistää, ja silloin se kimaltelee korkeassa koivussa, joka kasvaa hedelmäpensaiden ja kukkien lomassa, kimaltelee oksien pienissä jäähelyissä niinkuin kristallikruunun lasihelmissä.

Se kiiltely, vaikka vähäinen, on kumminkin rauhoitus, ettei aurinko ole kauaksi aikaa kadonnut; vain talveksi. Se on sille, joka silmät vielä vähän raollaan juuri vaipuu uneen, lupaus, että uusi kevät jälleen vapauttaa: katoaa viimeinenkin viha, kipu, katkeruus ja kiihko: kaikki katoaa!

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings