ARMEIJA

Me olemme armeija, joka kamppailee pattereilla, joka kärsii juoksuhaudoissa. Emmekä tiedä, miksi meidät on viety sotaan tai kuka meidät oikeastaan on sinne vienyt… emmekä sitäkään, ketä tahi mitä vastaan me taistelemme tai minkä tähden taistelemme.

Mutta se on varma, että me taistelemme ja kärsimme… ja että meidän on pakko taistella.

Nyt juuri on alkanut ottelu yhdellä kulmalla, jotakin linnaketta, jotakin suurta joukkoa tahi ainoastaan vähäistä ryhmää vastaan. Taistelu tuntematonta vihollista vastaan, joka pysyy meiltä salattuna ja ahdistaa meitä näkymättömistä ja kaukaa.

Ehkä taistellaan pitkin koko valtavaa rintamaakin, jonka suuruutta yksinkertainen sotamies ei jaksa käsittää eikä aavistaa, hän, joka näkee ainoastaan oman ympäristönsä, oman ryhmänsä, omat toverinsa. Ehkä taistellaan laajemmallakin kuin siinä paikassa, mihin kuulumme; kukapa sen meistä tietää! Mutta siitä ainakaan ei erehdystä, että me tässä taistelemme, ponnistamme vereen ja henkeen asti, kärsimme, kaadumme, nousemme taas — kunnes sorrumme kuoleman uneen.

Taistelu käy… Taivas päällämme on musta; se on armoton, arvoituksellinen. Ja ilmojen pimeydestä edestämme, päämme päältä kaikuu jyrinä, joka särkee korviamme, huumaa ja kiduttaa aivojamme; siellä salamoi ilkeästi, petollisesti, siellä valmistetaan tuhoamme, siellä säkenöi veren värisenä, sieltä sataa tulta ja kuolemaa ja kauhistusta, raadellen ja tuhoten meitä. Ja me yritämme, ponnistamme tuota tuntematonta hyökkääjää vastaan… vai itsekö hyökkäämme? Sitä emme tiedä. Me teemme niinkuin jostakin kuuluva, vastustamaton komennus käskee tekemään meitä, kapinoiden mielessämme usein kyllä komennusta vastaan, koska emme sitä ymmärrä ja koska tunnemme siten joutuvamme kärsimysten uhriksi, raadelluiksi. Mutta käsky kuuluu: meidän täytyy totella! Lähimmäisemme, meitä ylemmät, pakottavat meitä seuraamaan itseään, syöksymään kanssaan. He puolestaan tottelevat joitakin heitä ylempiä ja mahtavampia, ja ne mahtavat jälleen toisia. Mahtavatkaan luultavasti käsittämättä paljoa koko menosta… ainoastaan kuunnellen käskyä, horjumatonta ja auttamatonta määräystä.

Niin kuljemme yhdessä virrassa, yön pimeässä… kukin lähimmäiseensä liittyen ja hänen tavallaan menetellen…

Eikä sodasta tunnu tulevan muuta loppua kuin yksilölle, kun hän kaatuu.

Sitä valitamme, nureksimme, halvat sotamiehet, ettemme tiedä, mitä varten taistelemme. Vain sen tiedämme, että taistelu on muka paha ja että tuntemattomasta vihollisesta on meille paljon vaivaa.

Koetamme päästä vihollisen kimppuun, että sen lopultakin lannistaisimme… mutta emme pääse, emme sitä voita.

Me väsymme; hermomme eivät kestä tätä temmellystä, joka näyttää meistä järjettömältä; me tulemme häijyiksi, julmiksi; me kovenemme, kivetymme, paadumme, muutumme sydämettömiksi koneiksi kuin poloiset sotamiehet ainakin.

Mutta vaikka pinta kovenee… niin joskus syvin sisus värisee: elävän ja kärsivän ihmisen kidutettu liha. Joskus ainakin me jälleen huudamme: "Eikö jo taistelu lopu? Kuka on tähän syyllinen?"

Kuinka saattaisi pieni ja arvoton sotamies tietää, kuka on syypää? Tietävätkö sitä mahtavista päälliköistä korkeimmatkaan? Mutta pieni ja arvoton, se meidän rintamamme hiukkanen, jota sanotaan ihmiseksi, etsii syyllisen sieltä, mihin asti hänen silmänsä kantaa… jopa lähempääkin: vierestään. Hänen aseveikkonsa, vierustoverinsa, se, joka makaa hänen rinnallaan ja pysyy ponnistellen vaivoin elossa tai kestää hänen kanssaan valleilla, se on hänestä syypää… kenties kaikkeen: sillä hän itse väsyy, vaivautuu, kärsii, ja silloin hän on ilkeä.

Silloin sotamies, lähimmäinen, solvaa, lyö ja sortaa toista. Hän puhuu mielettömiä, huutaa yhdelle:

"Sinun on syy. Sinä olet tyhmä, julkea! Et tahdo kuulla minun neuvoani, miten oli rynnättävä. Nyt meidät on lyöty takaisin… ja minä olen haavoittunut. Odota: minä maksan tämän kalliisti sinulle!"

Toiselle hän huutaa:

"Sinä olet itsekäs. Sinä vetäydyit hyökkäyksessä selkäni taakse ja varjelit oman nahkasi minun kustannuksellani."

Kolmannelle:

"Ellei sinua olisi ollut… sinua, joka sotkeuduit jalkoihini… niin silloin…"

Mitä silloin? Jotakin hyvää olisi syyttäjälle tapahtunut: hän olisi kenties suorittanut sankaruutensa näytteen paremmin, hän olisi päässyt käskemään muita, johdattamaan muka joukkonsa voittoon ja rauhaan. Joukkonsa… ehkäpä koko armeijankin!

Tällä tavalla jokainen joskus taisteleekin toistansa vastaan, kostaa toiselle, polkee, sortaa toista. Riistää nälkäisenä leipäpalan hänen kädestään… juo vedenpisaran, joka toisen janoa sammuttaisi.

Tuntuu kuin koko rintaman osalla, koko armeijassa olisi päässyt vallalle omaa itseään syövä hävitys. Niin on joskus.

Mutta armeija on sittenkin luja ja järkkymätön. Se etenee hiljaa… niin verkalleen, etteivät yksityiset osastot etenemistä huomaa. Se uhraa paljon, mutta se etenee. Mitä merkitsee pienten yksilöryhmien keskinäinen riitely — sellaisessa armeijassa! Saattaako tällaisten jättiläislaumojen johto ajatella niitä pikku vahinkoja, joita siihen ja siihen joukkueeseen kuuluvien välillä raivoava vimma kokonaisuudelle tuottaa. Pienet häiriöt eivät ole vahinkoja niin valtavalle kokonaisuudelle.

Kuitenkin tuntuu tämä huolettomuus johdon puolelta, tämä välinpitämättömyys yksityisistä ryhmistä mielestämme liian tylyltä.

Olkaamme levollisia! Kas tuossa kiitää luoksemme joku, juuri sillä hetkellä, jolloin olemme menettäneet kaiken toivomme, jolloin tunnemme itsemme loppuun asti väsyneiksi ja raadelluiksi, jolloin emme usko koskaan voittavamme mitään; sen vuoksihan taistelemmekin keskenämme, kun ei yhteisen voiton näky haltioita meitä kutakin unohtamaan omia kärsimyksiämme ja uhraamaan itseämme. Niin, lähetti kiitää… ja tuolla on toinen, joka lennättää toisaalle, kolmas kolmannelle taholle… kymmeniä ja satoja, vaikkemme heitä kaikkia näe, me tässä. Mutta meille julistetaan, — joskus sekin suopeus tapahtuu:

"Kuinka? Epäilettekö voittoa? Ettekö ymmärrä mitä vastaan taistelette? Ettekö käsitä kukin omaa tärkeyttänne taistelurintamassa, oman itsenne kalleutta tässä kaikkeuden kultaisessa ketjussa? Siksi olette synkät, siksi ette unohda haavojanne ja viluanne, siksi olette vihaiset, jos toiset taistelussa ja kärsimyksissä erehtyvät sotkemaan kulkuanne. Kuulkaa siis: milloinka on meidän armeijamme kärsinyt tappion? Eikö se ole aina voittanut? Aina!"

Ainako voittanut? Kuulemme kummastellen, jopa vihoissamme tällaista puhetta. Airut julistaa edelleen:

"Niin, aina voittanut! Vapautta olemme aina valloittaneet. Vapautta meille vieraasta kahlivasta! Vai eikö teistä ole mikään voitto se, ettei muinaisen Persian ja Hellaan ja Rooman orjalaitosta ole enää olemassa? Kristillisyyden armeija sen kukisti… teidän kantaisänne, vain muutama sukupolvi sitten elänyt. Siinä on jo saavutus, jonka vuoksi miljoonien on kannattanut uhrata henkensä, sen myönnätte! Tuhansia muita voittoja, hengen ja aineen, voisin teille luetella, voittoja, jotka ovat tehneet eläimistä… enemmän ihmisen kaltaisia. Mutta jo tämä yksi ainoa esimerkki riittää vahvistamaan uskonne edistymiseen, voittoon! Nyt tiedätte, tunnette, että aina olemme voittaneet, aina tulemme voittamaan. Kukistamaan yhä enemmän paitsi nälkää ja kylmyyttä myöskin ihmisen sokeutta, pahuutta ja itsekkyyttä. Muistatte sen… ja silmänne kirkastuvat toivosta, haavanne ja kipunne unohtuvat ja jättävät kasvoillenne kyyneleitten ja katkeruuden tilalle hymyn, sydämenne aukenee. Ette toistanne enää näe syyllisenä johonkin teille vastaiseen, vaan kanssasoturina, joka hankkii voimainsa mukaan meidän yhteistä voittoamme. Ja ne, jotka näkevät, että heidän kärsimyksensä olivat välttämättömät, kalliit tälle voitolle, he ovat… onnellisia."