TALLI-TAHVO JA KIELTOLAKI

Sinä lauantai-iltana kävi hovin suuressa saunassa, jossa oli kylvyllä isäntää ja renkiä, torpparia ja muonamiestä, voutia ja monttööriä, mieskarjakkoa ja meijerikköä, herraa ja halvempaa, palkollista ja palveltavia, tulinen puhe politiikasta… melkein yhtä tulinen kuin simainen löyly, joka viuhui kiukaasta valtavalle lavalle, missä viuhdottiin kilvan makeilla vastoilla kesäisen illan kurkistellessa sisään vihertävistä ikkunaruuduista ja välkkyvältä järveltä. Yksi tahtoi lisää löylyä; mutta toinenpa toivoi, keskusteltaessa siinä, kiertelevin vihjauksin ja lopulta ilmeisen selvästi kuningasvaltaa; kolmas naurahteli, rähähteli, pilkahteli tasavallan puolesta; neljäs koetti hiiskua jotain, että tämän turpeenpuskijan mieltä sitä olisi noudatettava, jos ei aivan punikkimaisesti, niin jollakin tavoin siihen suuntaan: kukaan ei tietänyt, mitä tämä sopertelija oikein tarkoitti; neljäs vakuutti, että edistysmielisiä hän äänestää; toinen ja viides ryhtyivät silloin ivailemaan Suomen presidenttiä, ulkokullattua, joka toivoo itseään palveltavan ja kunnioitettavan… kuin kuningasta: puhujat olivat näet noita kuningasmielisiä, isojen tilain omistajia; mutta kuudes sanoi, että ettepäs palvelekaan residenttiä; ja toinen huusi, että: "Juuri niin. Vai se vielä puuttuisi. Eläköön kuningas!" "Älkää, hyvät syntiset, minua polttako!" jatkoi seitsemäs. Ja nyt nuristiin, ja kiistettiin kouluihin aiottua moraaliopetusta vastaan, huidottiin kättä, sanottiin: "Onko tämä nyt laitaa? Ei tule mistään mitään! Koko maa menee päin honkia." Ja joku väitti: "Juuri niin, punikiksi tästä pitää ruveta, elleivät verot pienene; maamies tässä loppuun nyljetään ja nilkipinnaksi ketetään." Ja sitten muristiin ja valitettiin työlakkoja, pohdittiin viisaasti kansankasvatusta, tiedusteltiin: "Mitäs mieltä te olette? Onko se oikein… ja onko se väärin sivistyneeltä ihmiseltä tai köyhältä naiselta, jolla on viisi lasta eikä miestä?"

Mutta yhdessä valtavan lavan nurkassa alettiin tarinoida ja järkeillä kieltolaista, onko se ollut siunaukseksi, ja sitten vedettiin pitkin koko miesten ja nuorukaisten ja poikain piiriä nuottaa, jossa oli kaikenlaista kieltolaille rakasta tai vastenmielistä rojua, viinapannuja, pirtupulloja, kanistereita, trokareita, kalliita veroja, raittiita työläisiä, entistä onnellisempia koteja, terveyttä, puhtautta, siveyttä, lahjuksia, juopottelevia hengenhaistajia, vajauksia valtion budgetissa, vaimojen ja morsianten kyyneleitä, tulevaisuuden ihanteita siltä ajalta, jolloin ihmiset eivät pidä ryyppyä tärkeänä, vaan suorastaan unohtavat sen, jos nuoruudessaan tottuvat siitä pois, ahkeria ihmisiä, hermotauteja, puuspriitä, sokeutta, miljonääreiksi nousseita renkejä, — siis ikäänkuin nuotassa ahvenia ja haukia ja särkiä ja kiiskiä, joku siika ja säyne ja kellerväsilmäinen lahnanparkki, mutta enimmät toki muikkuja… vaikkei näitä muikkuja juuri kukaan huomannut, koska ne kuuluivat asiaan, luonnolliseen saaliiseen. Ja riistasta, joka oli täten yleisen innostuksen ja aatteellisuuden apajalla vedetty, riitti sitten jälleen selvittämistä ja eroittelemista, syrjänakkelua ja sättimistä, konttiinpistämistä ja kehaisua, syljeskelyä ja pilkkaa ja naurua… kunnes ensimmäinen mies huusi lavan nurkasta: "Jospa antaisitte vielä viluiselle ja löylypäiselle renkimiehelle raiskauksen löylyä!"

Ja se mies oli kovin keskikokoinen hevosrenki Tahvo.

Sitten lyötiin jälleen löylyä, jo monennen kerran, ja nyt painuivat suut hiljaisiksi, painuivat päätkin kohti permantoa, sillä tulinen löyly tukkesi hengityksen ja pakotti niskat nöyrtymään, sai vastatkin väkivallalla lepäämään. Ja mustalta, nelikulmaiseen piiriin rakennetulta lavalta kuului vain silloin ja tällöin: "Ähhäh!"

Joku meni kolisten lavalta alas, toinen kömpi perästä, kolmas seurasi puhisten edellistä, kiitellen saunaa, isäntää ja löylynlyöjää, meidän Maria, joka päällyshameen helmat vyötäröisille käärittynä teiskaroi mukulaisen kiukaan luona, nakkeli vettä, sekasi toista, naureskeli ja antoi sutkauksen sutkauksesta, mikäli niitä tänä iltana tarvitsi antaa, sillä innostus aatteisiin, eikä älykkyyteen, oli äsken tosiaan ollut kuuma. Ja suuressa saunan eteisessä, missä sitten vilvoiteltiin leveillä penkeillä pitkin seinävieriä, nokkosten ja angervoiden kurkistellessa sisään yhä hämärtyvistä ruuduista, oli pohtiminen ja porina jälleen jatkuva, siitä kohdasta, mihin se oli katkennut kieltolakia tuolla löylyssä vatvottaessa… kunnes muudan mies, laiha ja keltanaamainen, virkkoi penkin päästä, ovensuusta:

"Kuulkaahan, isäntä-kulta ja hyvät herrat, jos kuulla viitsitte tällaisen renkimiehen ja joutavan runtin ropinoita."

"Se on Tahvo, se", sanoi joku.

"Se on se palkinto-orhien kasvattaja!" kiitteli toinen.

Ja mies, joka tahtoi kuulemista, oli taas tuo hevosrenki Tahvo.

"Mitäpäs minusta, rengistä vain, ryökäleestä!" sanoi Tahvo. "Mutta jos orheista tulee puhe, minun orheistani, tai meidän isännän orheista, niin niissä ei olekaan moittimista, siitä pistän pääni vetoon: ne pudottelevat ensimmäisen palkinnon ihan puhtaasti, varastamatta ja voroamatta ja neliloikkaa laskematta. Mutta mitäpäs minun pitikään kertoa? Rengillä se on näet välistä semmoinen halu kertoa… hänkin tahtoo mukamas suunvuoroa, niinkuin hänellä siihen mikä oikeus olisi, runtulla. Haastelkoon vanhoille tammoille ja ikälopuille ruunille; mitäs hän isäntämiesten joukossa? Mutta, tuota, mitäs minun pitikään turpaani pieksää? Kieltolaista! Tuosta mainiosta laista? Etteikö nyt enää, nykyisen kansan ja maailman aikaan, saa edes tohtorilta kelvolleen jotain väkevämpää rohdokseen, jos kipeäksi tulemaan sattuu? En minä tohtoreita viero… en kammo muitakaan herroja… vaikka ovat paljon älykkäämpiä ja korkeampia ja isotuloisempia kuin tällainen renkimies, jonka on tyytyminen neljäänsataan markkaan ja täyteen ylöspitoon kuussa… vaikka hän enemmänkin saisi kulumaan, kun oikein koettaisi. Mutta: mitäs hilkkunaa tämä on: ettei kipeäksi tuleva saa enää rohtoa? Jos sika-parka joutuu yskään tai röhään, jos lehmä punatautiin, tai komea hevonen, sellainen, jolla ajaisi kymmenet ensimmäiset palkinnot, päänkolotukseen, niin millä heitä parantelet? Milläs on ennen parannettu kuin sillä, jonka nimeä ei enää nykyisiltään uskaltane lausua: on niinkuin kiroaisi, alkaisi noitua, tai siunaamalla väärinkäyttäisi taivaisen Isän nimeä. Millä heitä hoitelisit, ellei sillä, joka kuusen juuressa lekkeriin tippua lirputtaa tai jota suuret herrat apteekeissa suurilla taidoillansa valmistavat! Ja nyt — sitä ei saa. Jos ei sitä tahdo saada. Ai, ai. Onko tämä laitaa: että annetaan eläinten kuolla tauteihin, monta kuukautta syötettyjen sikojen, hyvien lypsylehmien ja hevosten! Sellaisten orhien, että täytyy erikoisella nikkarilla teettää länget: niin on leveä kaula, metrin levyinen on meidän Perhollamme! Ja tällaisen nyt annettaisiin mennä hukkaan… viinapisaran tähden, ohhoi!"

"Entäs renkien taudit sitten!" huudahtivat Tahvolle jotkut.

"Renkienkö taudit?" jatkoi Tahvo. "Renkimiehen vammat ja siukkuudet? Rengillä ei saa olla mitään tautia. Ei toki — milloinkaan! Rengillä on terve ruumis; se ruskaa kuin vanha pärekori. Eikä minulla ole koskaan ollut mitään muuta vammaa kuin että välistä on päätä ruvennut pakottelemaan senjälkeen kun taivainen Isä, joka kaikesta huolta pitää, on tipauttanut minulle yläilmoista sellaista, josta muilla on murheensa ja surunsa, mutta jota minulle annetaan aina ilmaiseksi. Annetaan taivaasta! Sellaista tautia minulla on ollut… mitäpä muuta täällä maalla enimmäkseen! Eikä rengillä tosiaan sovikaan olla, eikä sa olla… niinkuin paremmilla ihmisillä. Renki kun olen, en rohtoja tarvitse. Rohdoiksi en minä sitäkään väkevää tahdo silloin, kun rupeaa välistä tuota päätäni pakottamaan. Miksikö sitten tahdon? No, kaikkea nyt ihmettelette. Muuten vain tahdon: kun se on hyvää… makeaakin se on. Herranen aika, kaikkea minun pitää kuulla ja kärsiä: tässäkin äskettäin, olikos se toukokuulla, isäntä-kulta, vai milloin? Olkoonpa nyt ollut milloin tahansa: onhan tätä aikaa tarpeeksemme maailmassa… ja jos ei kenellä ole tarpeeksi, niin eikös vanha sananparsi sano että: sadassa vuodessa on aikaa. Niin justiin melkein: että lainatkoon sen tuosta sadasta vuodesta, jos kenellä on niin tulinen kiire ja ajan-nälkä. No niin, toukokuussa, kun miltei parahin maitolehmä kääntyi kipeäksi, niin tämä isäntä tuli karjakartanolle ja aikoi kaataa sen suuhun sitä… sellaista. Älkää mainitko nimeä! Ei sitä saa turhaan lausua. Kaikkea minun täytyy sietää! Tulee isäntä… ja kaataa sellaisen aineen, sellaisen Jumalan viljan elukan suuhun! Ahhah, sellainen aine! Niin suurella vaivalla nykyään hankittu; eihän näet sitä ihmisellekään enää anneta. Kaataa sellaista lehmän ruohokinaiseen kitaan. Kun minä tallin ovelta sen näin, niin sydäntäni riipaisi; siinä paikassa olisin juossut ja tempaissut putelin isännän kädestä ja holittanut sen sisuksen omaan sisääni, ellen olisi muistanut, että renki minä ainoastaan olen, neljäsataa markkaa kuussa ja vapaan asunnon ja hikoiluttavan lämmön nauttiva; tempaissut sen olisin, jos en lisäksi olisi muistanut, että tässä tapauksessa on lehmä parempi ihmisen lasta… ja että Jumala minulle kuitenkin viinaa tipauttaa milloin tarpeelliseksi näkee. Mutta se kaiveli: mokoma Jumalan vilja lehmän suuhun! Raavaan, lyhytjärkisen lehmän pötsiin, elukan, joka sen ottaa rohtona, äkistellen ja puuskutellen. Rohtona sellaista! Minä en ota sitä milloinkaan rohtona, vaan muuten vain: Jumalan siunauksena. Niin, niin. Ja kuulkaas nyt, jos viitsitte, renki-tolvanan käsitystä, minkä tähden se minusta on Jumalan siunausta. Minkäkö tähden? Sen tähden, että Jumala sitä aina siunaa. Antaa tarvitsevalle yhä kuitenkin. Ilmaiseksi, kuten jo sanottu. Isäntä työntää sellaiset aineet lehmille ja sioille… sillä mitäpäs niistä rengille. Monta kertaa olen tosin teeskennellyt itseni kipeäksi, vaikkei renki voi olla kipeä, ja päänsäryssäni tullut pyytämään isännäitä: Antakaa nyt jotain rohtoa, sillä olen siukka. Antakaa vaikka… sitä sianrohtoa. Se rengille mainiosti kelpaisi! Mutta ei tämä isäntä ole antanut. Tietenkin hän on ymmärtänyt paremmin kuin minä, että on tuo sika kuitenkin renkiä parempi ja ettei sovi ottaa sikojen rohtoa ja heittää renkien eteen. Mutta sitten on Jumala siinä viisaudessaan, jota ihmisjärki ei käsitä, tiputtanut minulle sekä rohdot tautiin joutuakseni että siitä päästäkseni yhtaikaa. Muutaman kerran on niin tapahtunut tämän lain aikana. Ensin antoi kilpa-ajoissa syyspuolella suurten herrain käsien kautta. Sitten, kun olin kaupungista vetämässä sitä, joka on pellolle kultaa, löysin kauppiaan pikkurakennuksesta erään lokeron nurkasta putelin. Minä sitä katselin, nuuskiskelin, ja mitäs: pistinpä sen sitten kuormani pohjalle, kun ensin olin vähän maistanut kokijaisiksi. Tuli puukhollari, kun kuormaa tein, kyseli, enkö ollut nähnyt lokeron nurkassa mitään. Mitä? Enhän minä mitään siellä ollut nähnyt; en mitään. On ne sellaiset näkemiset ennenkin nähty… kuin nuo lokerot. Mitäs hän, meni pois. Minä: kuormineni kotiin päin… ja tämä isäntä-kulta tietää sanoa, että kotiin se kuorma tuli, vaikka sitä kirottua siinä pohjalla… oli ollutkin. Mutta eihän se rengin ruumiille pahaksi: renkimies on aina terve ja luja; tuollainen kuin tupakka tai ryyppy siinä ei ole sen kummempaa kuin söisi tai joisi hyvästi: vain hyvä oli ollakseni. Eikä tässä maailmassa ole hätä elää, kun renkinä elämään tyytyy, eihän toki: tällaisen talon sapuskoilla ja palkoilla! Ei ole hätä näiden lakienkaan aikana. Mitäpä tällaisista laeista? Sanotaan, ettei nyt saa juomisena ottaa ruumiiseensa, mitä kukin ruumiilleen mukavaksi näkee. Miksi ei saisi? Kuka sen estäisi? Ei me toistemme tahdolle mitään voida! Saahan sitä aina. Laista ei ole estettä. — Se on vain hyvä ja mukava laki, tämä tällainen; sillä kun ennen vanhaan piti hakea juomista ja mökäöljyä kaupungista, jonotella anniskelun ovella, niin nyt sitä tulee tänne kyliinkin, ihan äärelleen, puheensiementä, porupillereitä, ilolientä; ei kuin ota; ei ole tarpeen juosta ja ajella ja soutaa, eikä kulkuvehkeitään erehdyksessä säpäleiksi lyödä. Kotinurkillaan vain moikaa, lauleskelee ja rallattelee, antaa eukolleen selkään, jos eukko tuskailee… eikä putkaan mikään poliisi maalta vie. Hyvä laki tämä on, mukava laki. Juomiset tulevat janoiselle suun eteen. Minulle esimerkiksi, köyhälle hevosrengille; joka en ole punikki, joskaan en ihan valkeaksikaan saattane valkaistua, kun en ole palttinaa, vaan ainoastaan karkeaa renkisainetta, Jumala sitten taas hommasi sitä uudemman kerran, sitä, minkä ilkeät ihmiset kieltävät kaikilta paitsi eivät ehkä osaavaisen ja rikkaan älyttömiltä elukoilta… eivätkä siltä, joka sitä tahtoo. Tämä isäntä sen tapauksen tietää, ja tämä Taavettikin, ja tämä herra monttööri kanssa, sekä nämä torpparit ja tolvanatkin. Mutta näille herroille, jotka viisaita asioita ovat tutkineet ja lukeneet, pitäisi oikein se tarinoida: että kuinka ihmeelliset ovat sen Ylhäällä asuvaisen neuvot ja kuinka hän muistaa sitä, joka eläinten tähden unohdetaan. Tämä tapaus sattui nyt jälkeen joulun. Oli ilta, helmikuun ilta. Minä olin Innon-Perhoa ruokkimassa: tiedättehän, herrat, sen nuoren hevosen, jolla niitä tuhansia vielä kerran juostaan. Niin ajaa tuonne kujalle miehiä, mistä minä tiesin, herrojako lienevät olleet vai renkejä: osaavat ne rengitkin yltiöpäällä herroiksi ajaa. Niin nuo, olivatpa sitten herroja tai narreja, pöllyttävät kujalle, siinä sanovat, huutavat: Uu-huu, öö-höö! Uu-huu, öö-höö! Suuria herroja olivat olevinaan… ja ehkä olivatkin, kuka sen tietää. Ja sanoivat eksyneensä lumisilla taipaleilla. Minkä kieli pystyy, juttelevat. Aikoivat tuonne kauas, sinne siihen ja siihen kylään. Kauppamatkustajia: sellaisia kauppamatkustajia niitä nykyään paljon kulkee. Ja sitten tahtovat minua opastamaan, kun olivat eksyneet… kuskaamaan heitä oikealle tielle. En, sanoin minä: olen väsyksissä, ilta on myöhä. Ehkä peloittikin minua pimeässä läpi metsän takaisin kävellä. He kehoittelevat: Huu, höö… saat sata markkaa, jos tulet… Saat viisikymmentä! Öö-höö, uu-huuf me ollaan herroja, saat viisikymmentä markkaa! Minä sanoin: Jos sata! Minua näet ihan totta alkoi peloittaa pimeässä. He löivät rahat kouraan… ja mitäs minä sitten enää: sanasta miestä, sarvesta mullikkaa… ei kuin lähde kyytiin. Nousin kuskipukille. Niin kolmas herroista kun alkaa selittämään, että siinä täytyy varoitellen istua. — Onko sen alla lasia? kysyin minä. — Lasiako; eikö mitä, vaan tärkeitä, ankeleekiä asioita, papereita. — Vai niin, sanoin minä. Mutta minun mielestäni ei kolmannen herran toki passannut istua kuskipukilla rengin vieressä; kylmäkin siinä olisi ollut, ja mahtuihan sitä sovitellen reen peräänkin. No, nuo kaikki kolme herraa, vai renkejäkö lienevät olleet, heittäysivätkin lopulta perään… sovittausivat toistensa lomiin ja syliin. Ajettiin sitten. Ajettiin, hyrytettiin, kellotettiin. Ja reen perästä varoitettiin: Älä nyt potki… älä tuhri tallisaappaillasi… niitä papereita. En toki, en minä. Mutta kun yhä pimeni, tulin uteliaaksi. Teki mieli koetella, haparoitella, millä kohdalla ne paperit oikein olisivat… ettei vain korkoni niihin erehdyksessä sattuisi. Koetin korollani, ja ne paperit kalahtivat. Ja joskus ne pulahtivatkin. Minun kävi niitä sääliksi; en hennonnut olla niitä salaa hiukan kädelläni hoivailematta, silittämättä… pystyyn paremmin asettamatta… jopa erästä pulisevaa oikein jalkaini väliin pystyttämättä… Ajettiin, ajettiin, kelluttiin, kökötettiin. Ja sanoin sitten, että kovin tässä on vilu; hätäkös herroilla siellä perässä, toistensa kainalossa. No, herrat ovat aina hyviä; minä en ole joutunut heidän kanssaan riitaan milloinkaan. Nämä viluani säälimään. Yksi huutaa: Annetaan tälle rengille viluun, tämä on hyvä mies. Annetaan, sanoi toinen. Mutta kolmas, joka sellaista taskumatistaan minulle tarjosi, sanoi: Mutta älä ota kuin sen mikä on tarpeen, öö-höö, uu-huu. — Sen nyt tietää, mikä rengille on tarpeen: vähä ei hänen ruumiissaan ole paljon mitään… kyllä rengin ruumis kestää, ei sitä ruumiin vaarojen vuoksi tarvitse raitistua. Ka, lämpeninhän siinä… ja suuret herratkin sitten ottivat suurten herrain tavalla: Uu-huu, öö-höö! Siinä lauleskeltiin, tarinoitiin, ajeltiin, tarjottiin uutta. Kovasti minä toki tykkäsin näistä herroista! Ja kun ilta yhä vain sitä pimenemistä teki, niin… pudotin erehdyksessä yhden putelin hankeen tienoheen. Ajettiin jälleen, lönköteltiin hiljaa… kovin toisiamme kehuttiin. Enkä liene enää oikein osannut kuskata vikuria ja kai kahdeksanvuotista ruunaa, koska reki oli kaatua… ja siinä kai toinenkin puteli putosi hankeen! Ihan pystyyn se putosi, putkahti somasti. Kahden litran puteleita ne olivat ne kaikki neljä. Ja kun yhä ajettiin, lönkötettiin ja laulettiin, ja herrat perässä mukavasti rötköttivät, niin kas, loputkin putelinperhanoista putosivat pitkin niitä pensaiden juuria. Ajettiin, ketkutettiin. Ja tultiin valtatielle. Siinä minä hyvästelin sitten herrat… kiittelin heitä, kun he olivat niin höyliä ja kohteliaita halvalle rengille, ja annoin ohjakset yhden käteen heistä. Sanoin, että nyt on selvä tie toiseen kylään ja kestikievariin… nyt sopii ruunan juosta: ja sivalsin hevosta piiskalla lautasille. Sekös osasi nyt tien! Herrat hyvästiä huusivat: Öö-höö, uu-huu. Minä kotipolulle, poimin lumesta putelit, korjasin talteen hyvät aineet, mitä sinne oli tippunut. — Ja sitten tämä isäntä kulta tietää… että kotiin minä pääsin… ja tarjosin näille torppareillekin, tolvanoille, sitä hyvää. Ja riitti sitä lauleskelua melkein koko seuraavan päivän… mutta silti en Luojan antimia ihan loppuun hävittänyt yhdellä kertaa: pistinpä niitä talteenkin, joten niistä ei sitten moneen aikaan ollut puutetta. Sellaista Luoja antoi rikkaitten rokarien, pöhöturkkien, ehkä miljonäärien käden kautta. Ohoi!"

Kului hetki ja Tahvo jatkoi:

"Mutta minkäslainen olikaan tuo yksi herroista…! Lieneekö herra ollutkaan! Hiihtää suksilla seuraavan päivän illalla tänne hoviin… ottaa minut kahden kesken puheisille, ja kysyy, enkö minä matkalla kotiin mitä ollut löytänyt. Mitäpäs minä olisin löytänyt! Sanoin että hyvilläni olisin ollut, jos jotain olisin löytänyt, halpa renkimies, joka on kipeäkin, vaikkei rengin sopisi olla: päätä pakottaa, ja isäntä on raittiuden kannattaja, joten hän antaa rohdot sioille ja lehmien köhivään kitaan. Nyt kysyy se sama herra, joka näytti surkealta ja hikoili ja puuskutti hiihdosta, enkö minä tietänyt, oliko reestä mitä pudonnut. Mitä, sanoin minä, mistä minä tiedän, mitä teiltä on voinut matkalla pudota? Olittehan hiukan liian iloisia herroja. Mistä tiedän? Minähän olin täällä… te siellä valtatiellä, matkalla kylään. Niin mutta, sanoi se surkea, ne putosivat silloin, kun yhdessä kanssasi ajelimme. En tiedä, vastasin; semmoista makeaa annoitte minun päähäni, ettei minulla ollut tolkkua mistään ja että vieläkin takaraivossani ryskää, Herra yhä enemmän vapisee, yhä kalvakampi on tallilyhdyn valossa, yhä kovemmin hiihto häntä hikoiluttaa. Sanoo, että se pudonnut oli ollut jotain kallista; tarjoaa minulle viisikymmentä markkaa, jos lupaisin etsiä ja… löytäisin. Mitäs minä: otin tämänkin viisikymmentä markkaa, ja lupasin etsiä, ja viedä tavaran kaupunkiin, jonne se herrakin nyt muka oli menossa. Missä tavattaisiin kaupungissa? Ja mitä se pudonnut oli? No, pirtua, tunnusti kulassi; arvaathan sinä, rakas mies; neljä putelia. Ai, ai, sanoin minä; mitenkä olittekaan niin kovassa humalassa, että annoitte sellaiset kalleudet heilahtaa reestä pois sillä kievarinmatkallanne! Hän jälleen väittämään: Ei, mutta ne ovat voineet pudota tällä alkutaipalella, silloin kun yhdessä kanssasi ajoimme; löytäisit nyt ne… kun löytörahatkin sait. No, sitä en osannut taata; etsiä pitänee, sanoin minä… Hohoi, niinhän taivainen Isä piti huolta rengistä: tiputteli hänelle sitä, kalleinta, koska se kerran on niin nuukasti jo lainpykälillä kiellettyä."

Saunan seurakunta nauroi makeasti kamarin penkeillä, kynnyksellä ja kuistilla istuen ja huuruten.

"Ai, ai sitä Tahvoa", sanoi isäntä.

"Mutta entäs sitten, Talli-Tahvo?" huudahtivat jotkut.

"Sitten tapahtui vallan merkillistä", jatkoi Tahvo. "Enpä ollut uskonut niin hävyttömiä ihmisiä olevankaan! Eikä se sellainen voinut ollakaan herra: kyllä minä aina elelen sovinnoissa oikeain herrojen kanssa! Mutta tämä! Minä tapasin hänet kaupungissa… sen hiihtäjän. Tapasin kauppatorilla, kuten keskenämme olimme sopineet. No, minä kun en ollut löytänyt niitä puteleita: kukas niitä loppuja enää eukon kätköistä… se kun on niin viisas eukko, että säästää ja piiloittelee minulta pahemman päivän varalta, jos näet meillekin jostain tulisi porsas tai lammas ja se saisi päätaudin. Niin, enhän minä siis mitenkään enää niitä aineita löytänyt, ja silloin tämä herra, vai mikä retkale lienee ollut, kovistamaan minua! Sanomaan — varkaaksi! Ka: ihan siltä se tuntui, vaikkei hän suoraan sanonut. Mutta silloin minä: kaikkea minun pitäisi kärsiä! Onko tämä nyt laitaa: viittailla, että minä muka varastaisin! Jos minä nyt jotain kehveltäisin, niin tunnustaakin sen tohtisin: pieni varastelu, mitä pahaa siinä olisi, kun sen kerran hennoisi myöntääkin? Mutta vikuustella varkaaksi, ei pienten kehveltäjäksi, naskalien ja neulain, vaan lainkieltämien ja myrkyllisten lienten rosvoksi. Sellaisesta suuttuu renki-tolvanakin, mokoman ymmärtää. Minä kun pöyhistäysin oikein ja sanoin: Häh? Mitäs sinä mies juttelet? Töhräätkö sinä minun kunniaani? Tuhraatko sinä minun papinkirjaani? Ai, hai. Voi, voi! — Oltiin vaiti. Taas sanoin, huusin oikein: — Vai tuhraat! Hyvä sitten: lähdetäänpäs poliisikamariin, tuossa se on ihan äärellään, ei sinne paljon lapikkaan pohjia kuluteta. Tule pois… niin selvitetään siellä sitten asia: kerro kaluunaniekoille, mitä sinulta olen varastanut, ja millä reissuilla. Tuletko? Minä tahdon sitä nyt, sillä ei sitä renkikään anna kunniaansa tahria!"

Saunakamarissa kajahti naurunpurskahdus.

"Entäs sitten? Entäs sitten?" huudettiin.

"Mitäs se", selitti Tahvo. "Supattelemaan rupesi. Sanoi, että olehan hiljaa: enhän minä mitä; ihmisetkin torilla kuuntelevat! Ja… niine hyvineen lähti. Lähti hävytön retkale, mötkäle!… Ja, no niin: sillä tavalla se taivainen Isä jätti rengin omaksi sitä, jota ei renki rohdokseen tarvitse, vaan siat, lehmät ja köhätautiset hevoset. Jätti riunaakaan kenellekään maksattamatta, ihan ilmaiseksi."

Eikä Tahvon tarina sen pitempi ollutkaan. Sille naurettiin, ja keskusteltiinpa nyt tuokio, mitä pirtutrokari muutakaan olisi voinut tehdä… kunnes tallirenki Tahvo, herra monttööriltä saamastaan paperossista makeita saunahaikuja vedellen, riensi virkkamaan:

"Jotenka ei minulla mitään vastaan eikä moittimisen aiheutusta ole tässä kieltolaissa. Äkäisimmin tehoavat kielletyt aineet se on antanut minulle milloin missäkin paikoissa… sellaisissa, joissa ei ennen olisi luullut niitä olevankaan. Ei ole tarvinnut kaupunkiin varta vasten ajella, soutaa tai pestikenkiään maantien sorassa kuluttaa. Ilmaiseksi on sen kiellon aikana minulle annettu… kuin kadonneen löytäjälle. Kotiin on tuotu, käsille minut etsitty: ota nyt, et siitä pääse! Ja sellaista olen mieltä muissakin seikkasissa: ettei liene niin hankalia oloja, joissa ei ainakin tuhma renkimies voisi olla, jos tahtoo asioita käännellä ja kaikilta puolilta katsoa. Mitäpä tässä Jumalan valmiissa maailmassa: ei kuin elä! Kyllä siellä yläilmoissa kaikki määräillään ja järjestetään; rengin ei tarvitse muuta kuin totella, rötkäleen, sujuttautua pakon mukaan, mätkäleen, niin on parempi kuin ennen on ollutkaan."