DILETTANTTI — TIENHAARASSA

Mies kulki synkässä korvessa. Hän tuli kahden tien haaraan.

Siinä hän seisoi ja katseli neuvottomana.

Toisen tien suuhun ilmestyi olento, jolla oli tunnettu orjanruoskista punottu seppele päässä. Hän virkkoi hiljaa, päätänsä jo alakuloisesti pudistaen:

"Kelpaanko?"

Mutta silloin ilmestyi toiselle tielle nainen, lehahtaen kuin joihinkin kuiviin havuihin juuri sytytetty tuli. Kaunis hän oli, vartalonsa notkui keveänä, hiuksensa olivat kellertävät, vaatteittensa liehuvat harsot siniset. Mies, joka katseli neuvottomana tienhaarassa, tuskin huokasi, ja läksi kulkemaan naista kohti. Nainen väistyi ja huudahti:

"Sanopa, minkälainen olen, niin tavoitat minut… voitat minut."

Nyt alkoi mies kuvailla naista, kuten käsketty oli, ensin arastelevin sanoin, sitten kiihkoon syttyen, satojen kauniiden sanojen valtavalla voimalla… yhäti seuraten ilmestyksen perästä, joka hänen edessään kulki. Siinä kuvailtiin noita tavoiteltavan silmiä, joista veitikka kimalteli, verrattiin hiuksia kultaan, ääntä metsäkyyhkysen yksinäiseen kuherrukseen, olennon vaatteita ruusupensaaseen, josta lauhkea tuuli leijuttaa hiljaista tuoksua.

"Kas sellainen sinä olet!" huudahti mies lopulta riemuiten.

Mutta silloin: nainen, tämä kummallinen muuttui. Taikka ensin hän katosi, jättäen tavoittajansa suruun, ja ilmestyi sitten hänen eteensä uutena. Hän naurahti:

"Huomaat, etten ollut sellainen, miksi minua sanoit. Kuvaile minut uudestaan, jos tahdot saavuttaa minut."

Mies tosiaan huomasi muutoksen. Mahdotonta oli, että hänen äskeinen kuvauksensa olisi tällaiseen olentoon sopinut. Hän naurahti säälivästi taannoiselleen… ja alkoi kertoa, mitä nyt näki.

Hehkuvat olivat ilmestyksen silmät, musta oli hänen tukkansa, musta ja välkkyvä kuin jonkin petolinnun sulkien väri. Ilman verhoa hän väikkyi melkein, huulilla nauru, joka soitti kuin monet kulkuset tähtisenä talviyönä. Tanssahtaen hän luisui miehen käsistä, pitäen väistyessäänkin syliään avoimena. Miehen huulilta ryöppysivät sanat ihailua, rakkautta, epätoivoa täynnä, sillä vieläkään ei olento antautunut hänen valtaansa; ne sanat olivat tulta, pauhasivat ja loimusivat kuin tulipalo pimeässä yössä, ne olivat punaista ja mustaa, ne värisivät kuin veripisarat murhaajan veitsen terällä. Ilmestyksen muodot hän kuvasi rakkaalla huolella, hänen jokaisen suortuvansa tuhannella sanalla, joista yksikin riitti; hänen sielunsa häijyyden ja kauneuden hän luuli lausuvansa.

Tuokio: ilmestys katosi.

Tyrmistyi mies… harhauttavalla tiellä yksinään. Vielä kajahti ääni kaukaa, yhä kauemmaksi häipyen, ikäänkuin väkevän soittimen kielen viimeinen, heikko kajahdus. Mies putosi polvilleen maahan, pettyneenä, tuntien itsekin pettäneensä itseään.

Silloin kosketettiin hänen olkapäähänsä, ja kun hän kohotti kasvojaan, seisoi siinä jalleen… tuo orjantappuralla kruunattuko?

Mies nauroi pilkallisesti. Taaskin oli tämä keiju… mutta samaksi kuin entisen tiesi mies tämänkin olennon, joka nyt lausui:

"Millä sanoilla luulit minut ilmaisevasi, lapsi! Olinko sellainen?"

Nyt uskoi mies hänet sittenkin saavuttavansa, ansaitsevansa… vaikka ennen oli kokenut muuta. Hänen sydämensä järkyttyi halusta nähdä tuo olento oikein, sellaisesta halusta, että hän nöyrtyi niin että tuskin tohti lähteä ilmestyksen jälkeen, joka oli korkea ja majesteettinen. Valkeat olivat sen kasvot, samoin kuin ne kädetkin, jotka viittasivat häntä nousemaan. Hän oli kuin hohtavaa kultaa.

Ei, toden totta ei tämä sittenkään ollut se entinen, päätteli nyt mies. Niin, hän häpesi entistä opastaan. Jos hän olisi ollut kuvanveistäjä ja ne äskeiset sanat hänen tekemiänsä kuvia, olisi hän kuvan sirpaleiksi murskannut; jos hän olisi ollut tuli… ja nuo sanat jotain tulelle altista, olisi hän ne polttanut, heittänyt keveän, mustan tuhkankin tuuleen, ikuiseen häviöön. Nyt lausui olento:

"Sano, minkälainen olen, minkälainen minun sieluni, niin johdan sinut tien päähän… ihanaan onneen."

Miehen myrtynyt sydän pehmeni, se alkoi elää ja hedelmöida, jälleen… kuten mehevä multa, johon keväinen aurinko paistaa. Sanoja, kuvia, uutta kauneutta se iti, vihersi, alkoi versota. Jokainen korsi, punertava silmu, jokainen lehti, tuuhea lehvä ja kukka siinä kuvaili tuon ilmestyksen ylhäistä korkeutta, hänen sielunsa puhtautta, sydämensä loppumatonta hyvyyttä…

Mutta ilmestys väistyi. Hän pudisti yhä päätänsä, virkkoi:

"Et saavuta minua. Et ole kuvannut minua."

Ja yhtäkkiä hän katosi. Minne?

"Entinen hän oli sittenkin", mies katkerana itsekseen sanoi.

Ja hän jatkoi:

"Tiettävästi se ilmestyy taas… uutena, uudestaan."

Se olikin totta. Se ilmestyi. Kymmenesti. Sadasti. Milloin kuin olento, joka itkee köyhyyttänsä ja tarvitsee suojaa, milloin kuin kaunis, nuori tyttö, jota suudellaan kesän kukkivien syreenipuiden alla, tahi niinkuin kypsä renessansin nainen, jonka povi kaartuu korkeana ja hampaat kiiltävät viinin mehua, taikka kuin tanssijatar, jonka voimakkaiden jalkain poljento hukkuu viulujen tahtiin, tai ilonaisena, silmien alla tummat juovat, epätoivo, joka ei puhu koskaan yhtään ainoaa sanaa, sitten sellaisena, sitten tällaisena: yhä, aina, lakkaamatta uutena: nyt jonakin hämäränä haltiattarena, jonka siivet humisevat kuolemalle vihkiytyneen ja kuoleman janosta sekautuneen sankarin pään yläpuolella, nyt pyhimysnaisen tapaisena, kiharainsa ympärillä säteikkö, nyt madonnan kaltaisena, nyt rakastajattarena, sitten viileänä, sointuvana, vaiti, pelkkänä muotona, nyt palavina aisteina… Aina väistyen edestä ja kadoten.

Mies seisoi synkässä korvessa. Viimeinen ihana näky oli kadonnut; sanat olivat vuotaneet hänen huuliltaan, sanat, jotka taas tuntuivat hänestä olevan tyhjät niinkuin hänen sydämensäkin.

Tyhjäkö tuo sydän? Jotain siinä oli. Ei enää katkeruutta: se oli hänelle jo liiaksi kulunutta, koettua; ei pettymystä, sillä pettynyt hän oli jo tuhannen kertaa; vaan siinä versoi nyt jotain vielä syvempää kuin viha itseäänkin kohtaan siitä, ettei hän ollut pystynyt voittamaan ainaiseksi sitä, mitä hän tahtoi. Tämä vihaa syvempi tunne, sellainen voimakas, että se, itsensä hävittämisen halun ja katoamisen kaipuun partaalla, kidutti ja kalvoi hänen sydäntään.

Vieläkö tulisi uusi ilmestys… jota hänen täytyisi tavoitella… täytyisi!

Hän ei jaksaisi enää! Hän kaipasi kääntyä takaisin… tältä kirotulta kidutuksen tieltä. Ja hän kääntyi.

Luuli kauaksi joutuneensa. Kulki tuokion: näki itsensä äskeisessä kahden tien haarassa!

Mutta aikaa oli silti kai runsaasti mennyt, sillä hän tunsi itsensä väsyneeksi.

Silloin näki hän sen tien alussa, jota hän ei ollut kulkenut, jälleen sen kalpean olennon, jolla oli orjanruoskista punottu seppele päässä. Olento ei vaikuttanut enää hänestä ankaralta, joskin oli alakuloinen kuin ennenkin. Hiljaa ja lempeästi virkkoi hän miehelle nyt uudestaan:

"Kaikki on kanssani… niin yksinkertaista. Ja — se on kaunista, onnellista. Etkö tulisi?"

Mies oli vaipunut maahan. Hän tiesi, mitä tuo toinen tahtoi.

Sitten käänsi hän kasvonsa olennosta murheellisena pois. Hän huokasi. Ja huumautui, sillä toisella tiellä viittoi, säteili jälleen uusi ilmestys, uusi harha.

"Hänellä oli paljon rikkautta: liian paljon kauneutta", huudahti se olento, jolla oli orjanruoskista punottu seppele päässä.

"Liian vähän, liian vähän!" vastasi mies.