"PUTKINOTKON" EPILOGEJA

Useimmat kysyvät, kun romaania luetaan, miten sitten käy, mitä sitten tulee, mitä kehityksessä sitten tapahtuu. Maailmassa meille tuskin tapahtunee kovinkaan paljon muuta kuin mitä alunpitäen olemme yleensä olleet: ei siis juuri mitään sellaista, jota kannattaisi todella juoneksi sanoa. Miksipä muuten pysyisi maailma aina samanlaisena! "Ei mitään uutta auringon alla", arveli jo ammoin eräs viisaaksi kiitetty kuninkaallinen mies.

Mitä metsissä tapahtuu? Miten käy avuttomalle lapselle, jos hän eksyy metsään?

Mitä ilveksille ja susille, tarpeettomille metsän asukkaille?

Kuin outo, sekaannuttava metsä lapselle on maailma ja yhteiskunta ihmisille, jotka ovat kasvaneet omissa oloissaan, korpien humisevassa kätkössä, kyliä ja pitäjiä toisistaan eroittavien järvien takana, melkein erillään laajasta ympäristöstä, eläneet kaikissa taisteluissaankin kuitenkin leikitellen ja huolettomina kuin salon eläimet, jotka ruuan saatuaan paistattavat kesin päivää ja talvella kellottelevat pesissään; niin nämä ihmisetkin, elätellen, opetusta saamatta, henkeään oman taitonsa ja vaistonsa mukaan.

Ilveksen ja suden poikasten elämä ei ole kehuttava. Metsän villien asukkaiden loppu on aina tavallaan traagillinen, luonnoltaan lauhkeampienkin niistä kuin oikeat, vaaralliset ja vahingolliset metsän lemmikit ovat. Vuosituhansia on kulunut ennenkuin suden suvusta on saatu palveleva ja nöyrä, siis älykäs koira. Hidasta menoa kirjan juoneksi. Silti saattaa metsän avuton ja ahdistettu eläin voimassaan, rohkeudessaan ja rajuudessaan olla tottelevaista koiraakin mielenkiintoisempi, tuumiltaan mutkallisempi, rikkaampi, jopa yleensä sitä kauniimpi.

METSÄN POJAN UNELMA

Villi Juutas Käkriäinen makailee pellon pientarella kaukana korvessa, joka on vielä tuhannen kertaa autiompi kuin hänen kotipaikkakuntansa. Pienen ja kurjan salotöllin perunamaan pientarella hän kellottelee.

Täällä syrjässä on hän oleskellut lähes kolme neljäsosaa vuotta. Piileskellyt poliiseja.

Juutas vietäisiin näet vankilaan viinan poltosta, jos hän ilmestyisi ihmisten maille. Mutta sellaista hän ei vielä suinkaan salli tapahtua; ei vielä.

Keväällä, jäiden alkaessa heikontua, hän tuli tänne. Nyt on lokakuun viimeiset päivät, harmaat ja tuimat. Perunapelto, josta perunat on kauan sitten nostettu, kuumottaa ruskealla ja mustalla mullalla. Ympärillä kaartuu kaikkialla jyrkkiä, harmaita kallioita, joiden rinteillä kasvavista koivuista ja pihlajoista lehdet ovat toista viikkoa sitten varisseet. Ainoastaan noiden kallioiden juurelta kohoavissa raidoissa lepattaa enää muutamia keltaisia lehtiä, harvoina ja kuivina… riippuen ikäänkuin ilmassa, tai niinkuin hyönteiset jossakin hämähäkinverkossa.

Kylmäkin on. Mutta Juutas Käkriäinen on valinnut itselleen tuulelta suojatun köllötyspaikan vieton peltomäen sinisellä kupeella.

Tuolla ylempänä näkyy musta ja kolkko mökki, jonka asukkaina on ainoastaan vanha ukko ja akka, hänen ystäviään, — ja heidän pirtissään majaillen on Juutas koko piileskelyaikansa edelleen keitellyt viinaa ja tislaillut sitä lekkereihin. Näitä hänen keitoksiaan ovat eräät hänen lapsensa käyneet silloin tällöin salaa korvesta noutamassa, kuljettaen ne lähelle kaupunkia ja jaeskellen ne kahisevia seteleitä vastaan kaiken maailman ääriin.

Tässä hän makaa, Juutas. Yksinään, syksyn viimeisiltä päivänsäteiltä lämpöä etsien. Päivä paistaa joskus pilvien repeämistä, pilvien, jotka lepäävät yleensä tasaisena, harmaana laipiona taikka liikkuvat niin sakeana kokonaisuutena, ettei niitä huomaakaan erikoisiksi pilviksi. Mutta välistä tuo pilvilakeus kuitenkin puhkeaa joltakin kohtaa, — ohenee, ja sitten yhtäkkiä puhkeaa. Silloin aukon eli repeämän reunat tuprahtelevat kuin lakeisesta tuulella pöllähtelevä savu, päästäen näkyviin sinisen taivaan ja auringon, joka lämmittää tuokioisen… ja häviää jälleen: pitkäksi aikaa on suuri taivas taas pilvistön hämärtämä.

Niitä tuimia, vetisiä, kylmiä pilviä katselee Juutas, ja odottaa auringon puhkeamista pilvistä, loikoen kupeellaan ja seljällään kostealla pientarella. Ja minkä näköinen hän on!

Ei, onko tämä Käkriäinen? Hän ei ole enää muinainen leveähartiainen ja punakka mies. Ohueksi hän näyttää menneen, melkein niinkuin talikynttilä, ja yhtä kelmeäksi ja keltaiseksi kuin talikynttilä. Niin, yksinpä karvatkin hänen leukapielissään ja poskissaan lähellä silmiä näyttävät miltei kutistuneen ja käpertyneen kokoon.

Ja yhä ja yhäti uudelleen hän alkaa yskiä, ja silloin purskahtaa hänen suustaan tuohon kiven juureen hirvittävä määrä verta. Hän yskii, ja on siihen tukehtua. Sitten hän heitäiksen jälleen seljälleen, pitää luomiaan ummessa ja hengittää väsyneesti ja syvästi. Vihdoin silmät taas aukeavat, ja hän katselee taivaalle… katselee liitäviä, tuprahtelevia pilviä ja odottelee ihanaa aurinkoa. Ja siinä saavat hänen taudin tulesta mustilta ja kammottavan isoilta näyttävät silmänsä välistä omituisen, väkevän hehkun, — lannistamattoman hehkun. Samalla hänen kutistuneiden ja pienentyneiden kasvojensa poskipäät syttyvät sisäiseen paloon.

Juutaksella on keuhkotauti; auttamattomasti kuolemaan, nopeaan kuolemaan vievä keuhkotauti, sen hän tietää hyvin itsekin. Viimeisiä päiviaän hän tässä elää. Tuskin ehtivät häntä enää edes vankilaan raahata… vaikka hän omasta puolestaan alkaakin olla jo taipuvainen sinne lähtemään. Niin, hän aikoo ilmoittaa oleskelupaikkansa nimismiehelle: että nyt hänet saisi täältä noutaa… että nyt hän antautuu. Itse antautuu. Antautuu omana herranaan.

Kuinka on Juutas näin muodoltaan muuttunut? Kuinka on hän näin heikonnäköinen… ikäänkuin nukke entiseensä verraten: rääsynukke leveähartiaisen ja korkearintaisen metsänpeikon rinnalla? Miten sai hän tällaisen taudin?

Kukapa tietää, miten ja mistä taudit oikeastaan tulevat. Mutta joskin Juutas muistaa, että hän on aikoinaan ollut liikkeissään niin raju, että on hyvinkin saattanut reväistä keuhkoihinsa kauhean haavan, kun on milloin nostanut hevosensa yksin avannosta taikka kiskaltanut kokonaisen viisin miehin väännettävän kiven pellolla syliinsä ja kantanut sen yksinään raunioon, niin tämä viimeinen piileskely- ja pakomatka sen taudin on purkanut salasta esille ja päästänyt raivoamaan kaikella voimallaan. Ymmärtäahän sen: melkein lukemattomat yöt on hän näiden koimen vuosineljänneksen aikana maannut metsissä, kinoksissa, lumisohjussa, maan märkyydessä taikka suojattomassa venheessä, väistäessään häntä haeskelevia poliiseja. Sellainen elämä se manasi taudin hänessä purkautumaan, taudin, jonka hän oli tartuttanut kylillä kierrellessään jo kauan ennen sitäkin keuhkoihinsa revenneeseen haavaan.

Siis poliisit ja vallesmanni ja koko maailma ovat syylliset siihen, että hänen tautinsa lopulta pääsi voimaan; siihen, että hän joutui elämään tällä tavalla äärimmäisessä korvessa, kiertelemään kuin oikea, suojaton peto.

Kahdesti aikaisemmin oli Juutasta sakoitettu viinaksien myömisestä ja polttamisesta. Nyt olisi viety linnaan samojen tekojen jatkamisesta. Hän ei mennyt. Hän pakeni kotoaan perimmäiseen korpeen. Miksi hän pakeni? Luuliko hän lopultakin välttävänsä kruunun kouran?

Ehei, niin heikkoluuloinen hän ei ollut! Ei kruunua vältä, sen hän melkein uskoi. Kyllä hän jo tiesi, kahdesti sakoitettuna, mikä on kruunu: se osaa aina armotta periä, minkä on osuudekseen määrännyt. Tarkoin hän tunsi jo kruunun mahdin ja ymmärsi, että hänen olisi lopulta kumminkin mentävä vankilaan, koska kruunu oli siihen hänet kerran tuominnut.

Mutta vielä ei hän antautunut!

Ei ennen omaa aikaansa!

Vielä tahtoi hän… pullikoida vastaan, huvikseen!

Kun poliisit viime keväänä tulivat Juutaksen mökille häntä vangitsemaan ja hän pääsi luiskahtamaan heidän käsistään metsään ja lähti sitä tietä sitten tänne korpeen, seisattui hän korkealla kalliolla riihensä takana, huitoi vangitsijoille kättään ja huusi:

"Mitä? Minäkö linnaan… noin tuostaan! Tietäkää se, että minä lähden sinne silloin kun itse tahdon. Nyt en lähde… tietäkää se. Mutta aikanani kyllä tulen omasta tahdostani… en vielä. Odottakaa: tulen kun tahdon!"

Sitten hän lönkytti metsään ja katosi.

Siitä asti Juutas piileskeli poissa mökiltään. Ja piileskellessään, kurjissa oloissa ja huonoissa pukimissa, hän sai lentävän keuhkotaudin.

Mutta nyt hän on miltei valmis antautumaan. Nyt on tarpeeksi uhiteltu. Tarpeeksi pullikoitu.

Niin: kuolemansa hinnalla uskoo hän saaneensa poliisit ja vallesmannit ja koko maailman vakuutetuiksi siitä, että hän tottelee ainoastaan omasta tahdostaan.

Nyt ei hän liiku missään enää täältä piilopirtin pihoilta. Hän lähettää vallesmannille sanan… odottaa vangitsijoita… ja odottaa hiljalleen kuolemaakin.

Voittajana odottaa hän kimppuunsa maailmaa, joka hänet nyt masentaa. Voittajana kuolemaa, joka tekee hänet mullaksi… ja vähemmäksi kuin multa: lahonneeksi tomuksi, tyhjäksi. Voittajana, joka on pöyhkeä ja ilkkuu… niin surkea kuin hän onkin muodoltaan: laihtunut, kasaan kutistunut ja litistynyt.

Kas hänen silmiään! Nyt ne loimuavat jälleen kummallisesti, nuo suuret, mustat silmät — pienissä, keltaisissa kasvoissa. Ne loimuavat riemua: hän on voittaja!

Juutas Käkriäinen ei ajattele, kuinka hänelle sitten käy, kun hän kuolee. Sellaista hän ei ajattele, metsän poika… vaan elämää: miten hän on lopultakin voittanut katkeran ja vihatun elämän… niin katkera kuin se saattaa olla köyhälle ja kovan onnen lapselle.

Sen tietää jokainen, joka hänen nimensä on milloin kuullut, että hänellä on suuri perhe, lapsi toisensa vieressä, yksi uuden huolen tuoja ilmestynyt toisensa jälkeen; eikä hän sitä huolta ole valittanutkaan muuta kuin hyvin harvoin: hän rakastaa lapsiaan ja on ylpeä niiden paljoudesta.

Ei hänellä ole ollut minkäänlaista isänperintöä elättääkseen perhettään, vaan se on ollut tosiaan hänen itsensä elätettävä.

Jotkut sanovat häntä saamattomaksi ja laiskaksi. Jos lieneekin niin… että hän on aina lisääntyvissä elatushuolissaan tuskastunut… ja menettänyt lopulta sisunsa.

Mutta yksi seikka on, josta häntä ei ole voitu koskaan moittia: hän ei ole milloinkaan anellut eikä kerjännyt omilleen ja itselleen ei rikkaiden eikä kunnan apua! Sillä tavalla monet kyllä menettelevät: kun perhe kasvaa, heti ollaan kulkemassa tyhjä säkki kourassa pitäjän pomojen puheilla.

Niin ei ole menetellyt Juutas Käkriäinen. Ei koskaan madellut rikkaiden talollisten edessä… muuta kuin kenties pikku asioissa… ja pilkallaan, ehkä lainatakseen jonkin kapan jyviä tai setelin, jonka on maksanut takaisin… maksanut niin nopeasti kuin lapsiensa ja omalta nälältään on suinkin voinut. Miksi on hän ollut sellainen? Kysypä sitä: sellainen hän on.

Ja kunnaltako hän olisi vaivaisapua anellut? Kuntaa ja maailmaa halveksii hän melkein vielä syvemmin kuin tilallisia, halveksii niin, että sylkäisee nytkin sitä ajatellessaan… sylkäisee verta. Miksi hän halveksii näin tuota kuntaa, hänelle koko maailmaa? Siksi, että se maailma on hänestä, oikein ajateltu kyllä, vielä paljon voimakkaampi kuin yksityiset. Ja voimakasta tekee mieli vastustaa. Sellainen on hänen sielunsa.

Ei hän siis ole kerjännyt, vaan ennen ryysyissä kulkenut ja nähnyt puutetta, hän ja hänen perheensä… eikä hävennyt ryysyjään ja leivättömyyttään, koska on selvinnyt niistä apua keneltäkään anomatta.

Ja niinkin hän olisi tyytynyt elämään, elinikänsä ryysyissä ja leivättä, kun ei parempaa jaksanut tavallisella työllä hankkia. Mutta tulipa tehdyksi yksi keksintö, joka hankki parempaa elantoa. Tuli ruvetuksi kerran myömään ja keittämään viinaa; ja se juuri tekee tälläkin tuokiolla Juutaksen vasta oikeaksi voittajaksi.

Hän siunaa viinaa, jota hän ei itse juo eikä kaipaa, jota hän ei ole myönyt eikä polttanut niin paljon auttamattoman hädän tähden kuin jonkinlaisesta ilosta, sillä kaiken puutteen ja hädän hän olisi lopultakin kestänyt sellaisenaankin ja vaatinut perheensäkin apua anomatta kestämään; ilosta, että hän viinan voimalla ja tenholla on voittanut maailman.

Kuinka? Tämä kurja, köyhä, sairas raukka voittanut suuren maailman?

Niin, sellaista saattaa tapahtua. Juutakselle on tämän kuoleman tuottama voitto valtava voitto.

Ennen hänellä ei ollut omaa karjaa; oli vain pari ruokolle otettua lehmää. Ja hevonen oli huono, miltei halvin, mitä markkinoilta löytyi. Ei lampaita, ei aina sikaa. Niin oli ennen, silloin, kun hän ei käsitellyt viinoja.

Nyt on hänellä, tai hänen omillaan, monta oivallista omaa lehmää. Hyvä hevonen… Kaksi lihavaa sikaa on ollut tappaa aina jouluksi… Ja seitsemäntoista on lammasta, joista lähtee lihaa ja vuotia ja villoja hänen omiensa vaatteiksi. Hänen omiensa: kuten Juutaksen kehnosti hoidetusta puvusta huomaa, ei hän, merkillistä, välitä paljon omasta asustaan. Ei asustaan eikä terveydestään: riekaleissa vuntturoiden on hän pilannut rintansakin. Mutta perheestään ja sen ruuasta ja asusta hän kyllä välittää.

No niin, nyt on Käkriäisillä omaisuutta ja varoja. Ja Juutas tietää, että niitä varoja on salaa karttunut niinkin paljon, että hänen perillisensä saattavat ostaa hänen kuoltuaan itselleen talon.

Se rikkaus, se voitto, sellaisen voiton ajattelu on Käkriäisen ikuisuus. Muuta ei hänen sielunsa tule edes ajatelleeksikaan.

Voittipas hän. Ei pyytänyt liioin rikkailta… muuta kuin pilkallaan. Voitti itse!

Lienee pienenä, kerjäläisenä joskus vakavissaan pyytänyt… ja lienee saanut niellä pyyntönsä tähden monta julkeaa, pöyhkeää sanaa rikkaan suusta!

Sen jälkeen alkoi maailma hänelle olla nuo rikkaat, joilla on valta maailmassa: kunnassa.

Ja eikö hänen veressään salaa kuiski ilkeästi maailmaa vastaan? Maailma on maailma… Ja Juutas on Juutas.

Eikä kysymyksessä sittenkään liene ollut pelkästään se, että tuon maailman ja Juutaksen oli nyt kerta kaikkiaan oltava erossa… hänen oltava sitä vastaan!

Kyllä Juutas tosiaan tahtoi olla erossa… niin kauan kuin hän ei ollut sitä voittanut! Erossa… vaieten, tyytyen ryysyihinsä, nälkäänsä. Mutta kun siunattu viina oli poistanut ryysyt ja nälän niiltä, joita hän rakasti, koska ne olivat hänen omiansa, eroako hän silloinkin halusi?

Voi kirkastus, mitä Juutas kuvittelee! Miksi hänen silmissään on kummallinen loiste, kun hän katselee syksyn sauhuna tuprahtelevia pilviä, jotka paljastavat hänelle kenties hänen aurinkonsa viimeisiä säteitä?

Hän kuvittelee seuraavaa:

Nyt on hänen perillisillään varoja.

Ja Juutasta he niistä varoista aikoinaan salaa kiittävät.

Ehkä sepittävät hänestä kerran merkillisen kaskun: kuinka hän oli pystyvä, ahkera, tuo heidän sukunsa kantaisä. Julistavat maailmalle hänen kunniaansa… viinanpolttajan, hehe! Sellaiset ovat muidenkin rikkaiden mahtavuuden juuret: yksi kantaisä on saanut omaisuutensa vaihtamalla nälkävuosina hätään joutuneilta tilat jauhopussiin, toinen jollakin muulla sellaisella kujeella. Nyt heidän sukunsa, mahtavat ja komeat, heitä kehuvat erittäin hyviksi ja viisaiksi. Juutaksen pikku keinottelu on tosiaan varsin vähäistä.

Ja kuitenkin sen sisältö on hänelle tärkeämpi tärkeää, sitäkin, että hän on sillä taannut perillisilleen hyvän alun, jolla he voivat päästä varoihin… jopa ponsarien palkoille, jos tahtovat. Tärkeää ennen kaikkea sen vuoksi, että Juutas on tällä keinottelullaan todistanut itselleen, että varoihin päästään ainoastaan joillakin sellaisilla kolttosilla… mitä muuta maailman rikkaat ja rehentelijät kerskunevatkin!

Ja siksi hän voikin vasta nyt sielussaan oikein pilkata noita rehentelijöitä, noita rikkaita… koko maailmaa. Itse samanlaisena kuin hekin… sukunsa melkein jo heidän rinnalleen nostaneena.

Viinaa on tehty ja myöty paljon… Viina on rahaa… ja muuttuu tulevien polvien hoidossa — kunniaksi.

Köyhä Juutas on mielestään voittanut: ilkkunut valehtelevalle maailmalle.

Ja siihen hän tyytyy.

Hän ajattelee, miten hänen jälkeläisensä ovat suruissaan… miten heitä kunnioitetaan kunnon ihmisinä.

Niin, nyt saattaa Juutaksen puolesta hänen sukunsa astua metsäläisyydestä ihmisten ilmoille. Hän on voittanut.

Mutta voittaja makaa maassa, multana… ja joutavampana multaa, tyhjänä, olemattomana. Pian, hyvin pian. Nyt on hän valmis menemään vankilaankin… kun on tullut aika, jolloin hän tahtoo itse sinne mennä. Mutta ennättänevätkö enää vankilaan viedä? Nopeasti tuppautuvat pilvet taivaan repeämän eteen ja peittävät auringon kuin savu; niin kiitämällä kuluvat nyt hänen tuokionsakin… elämä syöksyy verivirtoina ja -lammikkoina pois hänen väkevistä keuhkoistaan. Mutta voittanut hän on… suvulleen… samoin kuin maan mahtavatkin.

KORVEN HENKI

Niin, sudet ja ilvekset, jopa rauhallisemmatkin korven asukkaat, majavat, näädät, saukot ja peurat hävitetään sukupuuttoon, tai hävittävät ominaisuuksillaan itse itsensä, koskettaessaan kylään ja karjaan ja peltoon. Samoin ihmisolennot, jotka eivät kosketusta monimutkaiseen yhteiskuntaan siedä, vaan melkein vihaavat sitä, kuten metsäneläimet epäluuloisesti irvistelevät kylään päin.

Onhan yhteiskunta kuin mahtava koski, joka kallioisessa putouksessaan jauhaa kaikista paasista ja kivistä kulmat ja särmät pois, — vain aikaa kuluu ennenkuin kaikki vastahakoiset on pyöristetty ja silitetty.

Koskaan ei Rosina Kypenäinen ole ollut kauniimpi kuin näinä aikoina, miehensä kuoleman jälkeen, joskin hän on jo syntymästään kaunis. Hänen tukkansa on vielä sysimusta, vaikka hänellä onkin jo ikää: hän on suuren lapsiparven äiti; mutta niin terve on tuon melkein muinaissuomalaista muistuttavan maalaisnaisen veri, jota lisäksi ponnistukset ovat karaisseet ja puhdistaneet, ettei vanhuus saane hänen hapsiaan huurteeseen milloinkaan. Hänen vartalonsa on yhä notkea ja näyttää niin sitkeältä ja solavuudessaan niin jäntevältä ja väkevältä, ettei uskoisi minkään taudin jaksavan sitä murtaa. Mutta lakastumatonta ruumiillista kauneutta, joka on kuin metsän kohdussa vapaana eläneen ja kaikki kotoisen majan rasitukset yksinään kestäneen intiaanivaimon, lisää tällä kertaa vielä henkinen kauneus… jos karuutta, yksinäisyyttä ja uppiniskaista ylpeyttä voi kauneutena pitää. Rosinan silmät näyttävät vieraasta tyyniltä… ja kuitenkin niissä salaisesti säkenöi. Hänen ohuilla huulillaan liikkuu ylimielinen hymy. Hän on vaitelias, ja jos hän välistä vastaa uteleville muutaman sanan, on kyllä vastaus myöntelevä, aivan kyselijäin mielen mukainen, mutta hänen hiljainen, lyhyt myhähtelynsä, jota toinen tuskin huomaa, hänen silmiensä naurava välke ja asentonsa pystypäisyys osoittavat, ettei hän pohjaltaan muiden mielipiteistä välitä, vaan pysyy omissaan, olkoot ne sitten hyväksi tai pahaksi: ainakaan hän ei tiedä, kuinka hän asioita auttaakaan voisi; täytyy siis alistua, ja antaa kaiken käydä sellaista kulkua kuin — sallima on säätänyt.

Asia on nimittäin niin, että Rosinan lemmikkipoika Ananias, ainoa hänen miehisistä perillisistään, joka on nuorukaisen kauneimmissa, melkeinpä miehen parhaissa voimissa, on pitkät ajat oleskellut poissa Käkriäisten pieneltä tilalta. Äskettäin hän vasta pääsi sotaväestä… notkeana, nopeuteen ja ponnistuksiin kasvatettuna, tukka sieväksi jakaukselle taivutettuna, jalka ketteränä ja tarmokkaana, suussaan sukkeluudet ja hulivilin laulut sekä tarinat seikkailuista rajavartiorykmentissä. Sievoinen aika meni häneltä sotaväessä. Sillä välin oli hänen isänsä kuollut vankilassa. Ja nyt täytyisi ennen kaikkea hänen, perheestä parhaimman, ryhtyä hoitamaan tilaa, joka oli miesväen puutteessa päässyt luisumaan takapajulle. Mutta hänpä ei oleksikaan usein kotona: missä kuljeskellee.

Missä on Ananias? Isänsäkö jäljillä? Kuka sen tietää. Ei tiedä äitikään. Viinahommissa luulevat uteliaat ihmiset hänen olevan, tehden Rosinalle kysymyksiä, joihin Rosina vastaa enimmäkseen vain, että lieneväthän ne nuorukaisilla juoksunsa: tyttölapset hänen Ananiaksensa sydäntä jo alkanevat viehätellä.

Ei, Rosina ei Ananiaksen retkistä tiedä. Sillä hän ei tahdo tietää. Hän kyllä aavistaa, hän miltei tietää jotain, mutta ei halua asiaan parempaa selvyyttä.

Levoton hän on salaisesti, levottomampi kuin milloinkaan ennen, näistä Ananiaksen salaperäisistä retkistä. Mutta samalla, kun hän aavistelee, odottaa jotain onnetonta, joka kohtaa Ananiasta ja hänen tähtensä koko perhettä, julminta nuijaniskua kohtalon kädestä, samalla hän tuntee, ajattelee:

— Se on sallittua, sille ei mitään mahda. Näin on käyvä.

Kuten jonkin uhrin, kuin suuren määrän omaa lihaansa on hän valmis antamaan kohtalolle: omille käsityksilleen, kokemuksilleen elämästä, omalle yksinkertaisuudelleen, kai ammoisista ajoista periytyneelle ja vielä kerran hänessä ilmileimahtavalle vaistolle.

Ananias on siis poissa mökiltä tai pikku talosta, jotain salaista ja uhkarohkeaa suunnittelemassa. Kotiväki tekee peltotöitä niinkuin tekee, ja kauppailee pieniä lisärahoja hankkiakseen viinantilkkoja, joita joku kuljeksiva ystävä, pirturokari, sille tuo; ja kuljeksiihan niitä sellaisia ystäviä nykyään melkoisen usein, näin kieltolain aikaan, jolloin viinat tulevat itsestään kyliin.

Äiti ajattelee kotona Ananiaksen retkiä.

Kuollessaan jätti Juutas Käkriäinen perheelleen varallisuutta, jopa rikkauttakin, säilyen ainakin sitkeänä oman pesänsä miehenä lesken kunnioittavassa muistossa. Kaiken pitikin hänen kuoltuaan onnistua perheelle kutakuinkin.

Mutta kuinkas kävi? Yhteiskunta on kirottu: ei anna ihmisille rauhaa! Vaikka kuollut oli kuollut, jatkettiin viina-asioista vainajaa vastaan alettua rettelöimistä hänen jälkeenjääneitänsäkin vastaan. Ja sitten vietiin leskeltä ja hänen lapsiltaan, joillakin syillä, lehmät ja lampaat, vietiin uudet, lämpöiset pukukankaat ja melkein kaikki rahoista. Hyvä, että omaksi lunastettu maatilkku edes jätettiin.

Alota kaikki alusta, jälleen!

Silloin sattui Ananias, joka viime viikkoina oli ollut vaitelias ja mietiskeleväinen ja näyttänyt tuskastuneelta tällaiseen uudestaan alkamiseen, peltojen hoitamiseen ilman karjaa ja vailla melkeinpä ensikevään siemenjyviäkin, silloin sattui Ananias kerran kylältä tullessaan ja hienossa höyryssä ollessaan, — oli näet sotaväessä oppinut hiukan ryyppyihinkin, — ilmaisemaan äidilleeen, että hän aikoi tehdä jotain sellaista, josta lähtisi rahaa. Ja lähtisi yhdellä kertaa runsaasti! Niin puheli Ananias uhaten, innoissaan ja hilpeästi, — vihjaili kautta rantain kodassa, äidin valmistellessa siellä syksy-illan hämärässä suurusvettä heidän ainoalle ryöstöstä säilyneelle lehmälleen. Ananias tuntui levottomalta; hänen poskensa hehkuivat muustakin kuin ryypyistä, jotka hän oli saanut jossakin kylillä. Pojan kaunis ja kirkas otsa oli rypyissä; pehmoista tukkaansa pyyhkäisi hän sivulle… sellaisena tupsuna riippumaan kuin on sällismiehillä. Ja Ananiaksen huulet värähtelivät. Hän sanoi:

"Ei tässä muuta konstia ole… eikä tarvita. Kunhan vain sapuskaa saadaan!"

Sitten Ananias naurahti, ja oli jälleen vaiti, ikäänkuin odottaen… katseli Rosinaan kuten neuvoa kysyen ja apua pyytäen. Mutta Rosinakin — oli vaiti.

Tämä asia kalvaa kyllä yhäkin äidin sydäntä. Olisi silloin ollut tiedusteltava, mitä Ananias tarkoitti. Olisi ollut neuvoteltava; mutta miten? Hillittäväkö poikaa, joka tuntui pyrkivän kodin vaikeista ponnistuksista jollakin tavalla hiukan helpommalle? Rosina ei tiedustellut, ei neuvonut. Hän vastasi pelkästään naurahdellen: "Katsohan vain, katsohan vain!" Ja meni kodasta pois… heitti Ananiaksen omiin tuumiinsa.

Ja niissä tuumissa Ananias yhä on: ei ole käynyt täällä kotona viikkoihin.

On jo syyskuun loppu. Myöhään, miltei pilkkopimeään asti liikkuu leski yksinään kaalimaallaan, muun perheen jo nukkuessa kuumaksi lämmitetyssä pirtissä. Hän nyppii muka lantuista ja kaaleista pois madonsyömiä lehtiä, minkä näkee: hänenkään silmänsä eivät mahdottomia nähne… ja mitä se homma oikein hyödyttäisi enää? Ei, muuta hänellä on mielessä. Välistä ojentautuu hän tuolla Saimaan ulapan kohisevalla rannalla pystyyn… seisoo siinä ja mietiskelee. Katselee järvelle… ja odottaa. Ei tule Ananiasta sieltä.

Ei kuulu soudetun venheen airojen vinguntaa…

Mitähän se Ananias oikein tekee? Mitä aikoo?

Miksi ei Rosina silloin kysynyt!

Jotain erikoista Ananias aikoo… jotain sellaista, mitä sanotaan hurjaksi teoksi. Ja rikolliseksi. Rosina hymähtää pilkallisesti. Mikä on rikos?

Rikoksilla ovat rikkaat suvut täällä rikkautensa perustaneet: puijanneet ennen huonompia. Niin ovat noiden sukujen kantaisät tehneet; nyt ovat suvut vakavaraisia ja rikkaita.

Juutas vähän yritti ja sai viinoilla, ja siitä asiasta vietiin Rosinan karja, jopa hänen lastensa vaivalla saadut pukimetkin. Minkäpä sille voi! Niin on Rosinalle aina käynyt.

Eikö Rosina ole aina tehnyt työtä, ollut ahkera? Sitä ei kenelläkään ole oikeutta kieltää. Ei ole kahteenkymmeneen vuoteen ollut aamua, jolloin hän ei olisi noussut kello neljältä jalkeille, eikä kesäistä iltaa, jona hän olisi laskenut väsyneet luunsa vuoteelle ennen yhtätoista… muun perheen nukkuessa makeaa untansa.

Ihmiset sanovat, että miksi hän yksinään raataa! Miksi ei vaadi tosissaan lapsiaankin työhön, eikä ainoastaan toru ja säti heitä. Kuinka lienee nyt? On, onpa taitanut niistä tällaisella hellyydellä tulla vetelehtijöitä; eikä talo edisty vetelehtimällä! Mutta: Rosina on nuorena tyttönä palvellut kovaa isäntää ja emäntää, sitä aikaa ei hän koskaan unohda, ei unohda silloista liian vähää untaan ja aikuisen töitten teettämistä keskenkasvuisella. Sellaista ilotonta lapsuutta ei hän saata lapsilleen antaa. Nukkukoot makeasti… leikkikööt halunsa mukaan. Ehkä heistä vielä varttuu pystyviä…

Ja jos ei vartu… kun tuo Ananiaskin nyt… niin minkä ihminen mahtaa kohtalolleen! Kohtalo lyö… ja…

Rosina ponnisteli ja pinnisteli työssä, mies makasi ja lapset leikkivät. Ja olipa Rosinalle kunnianasia, että hän piti ponnistuksellaan toisten levosta ja ilosta huolta.

Eihän se elanto sillä tavalla edistynyt… yhden ainoan pinnistelyllä. Silloin odotti hän lasten kasvamista, aikuisiksi pääsevien aikuisten tavoillekin muuttumista. Nyt on aikuisia Ananias… ja mitä hän nyt tekeekään?

Joku naapurin emäntä, joka on sattunut tässä käymään, on säälitellyt, etteivät Rosinan lapset ole saaneet mitään oppia: olisi heitä pitänyt jotenkin hommata kouluun! Koulu: mikä se on? Rosinan kotikylässä ennen elettiin koulua käymättäkin: touot kylvettiin, heinät tehtiin ilman muita opettajia kuin muut ihmiset. Mitä kouluista? Ananiasta Rosina tosiaan käytti kansakoulussa pari kuukautta. Lorulukuja luettivat sen aikaa. Miksi kuluttaa niiden tähden rahoja kenkiin, vaatteisiin ja eväihin? Kotona oli kyllä tarvis pystyvintä lasta. Toisia lapsiaan ei hän enää kouluun yritellytkään; kunhan olisivat vain oppineet työhön täällä kotona… vanhaan tapaan… maailman hyörinästä välittämättä.

Rosina osasi olla siitä välittämättä: tehdä työtä aamusta iltaan, hoitaa asiansa, käymättä milloinkaan missään. Niin, saattoi kulua neljä vuotta ettei hän nähnyt kaupunkia, vaikka se on peninkulman päässä täältä. Ei joutanut näkemään: ei ennättänyt töiltä ja lapsilta. Kunhan ensin lapsensa saisi aikuisiksi, niin tulisi hänelle kerran aikaa kuljeskella, jos haluaisi. Ja nyt olisi Ananias jo mies. Mutta ei kotona. Mitä hän hommailee?

Olisiko sittenkin pitänyt tiedustella hänen aikeitaan?

Varautuuko kohtalo tosiaan jälleen iskemään?

Niitä iskuja on Rosina kyllä saanut kestää. On ollut milloin mitäkin vastuksia. Halloja; lammin suo on niitä välistä höyrynnyt korkeimmillekin pelloille asti. Ihmiset sanovat, että se suo olisi pitänyt kuivata, avata lammista oja järveen asti. Millä varoilla sen suon olisi kuivannut? Ei sitä voinut teettää… eikä tullut yritetyksikään. — Karjaa ovat taudit vihanneet. Melkein joka vuosi on kuollut jokin elukka: nyt lampaita, nyt lehmä, sitten toinen… mihin lienevät kuolleet. Sorkkatautiin eräänä kesänä kahdestatoista lampaasta kahdeksan: lihat suohautaan vain. Mitkään kotiruohoista keitetyt voiteet eivät niihin tauteihin olleet pystyneet… eivätkä edes ne vanhat, voimalliset luvut, joita Juutas-vainaja osasi. Eräänäkin vuonna heinäkuulla meni käärme lehmistä kaikkein parhaimpaan; turhaan Juutas lehmän kuonon edessä räjäytteli kokonaisen puntin tulitikkuja yhtaikaa, lukien lukujaan: ei kuin tapa lehmä ja kaiva lihat suokuoppaan, kuten edellistenkin kuolleitten! Mutta tällaisen pahan olivatkin jotkut väkevät kadehtijat saaneet aikaan silmäyksillään… taikka sitten itse kohtalo. Eräät ihmiset jankkasivat sitä yhtä ja samaa: että eläimille olisi pitänyt tuottaa tohtori tai ainakin rohtoja kaupungista; mutta eikö Rosina tuottanutkin Juutaksen avuksi, ja kaksi kertaa, vielä erään vanhan tohtoriukonkin sieltä salomailta synnyinkylästään? Ei hänkään pystynyt eläimiä parantamaan.

Eikä voida sanoa, ettei Rosina olisi sallimaa vastaan taistellut! Kun hän ei muuten enää jaksanut… kun lapsia tuli yhä lisää eikä leipää tarpeeksi kasvanut, niin hän antautui pahansuopain ihmisten ilkeydellekin, hommaten miehensä kauppaamaan ja keittämään tuottoisaa viinaa. Sillä helpompi on kuitenkin kestää kateellisten ja julkeain pilkka kuin syöstä omat lapsensa köyhäinhoitoon, missä samainen pilkka on vielä suurempi. Jollakin tavoin kunniansakin hän on puraissut poikki etupäässä rakkaittensa vuoksi… kuten sanotaan rautoihin joutuneen ketun purevan poikki vaikka jalkansa.

Mutta minkä sallimalle voi? Nyt on mennyt sitä tietään melkein kaikki, mitä Juutas-vainaja sai haalituksi.

Juuri sallimaa välttääkseen hän ei Ananiasta varoittanutkaan. Köyhyys jälleen ahdisti ja ahdistaa. Kun siis Ananias tuli hänen luokseen ja ilmaisi, että hänellä oli jotain tekeillä, niin ei äiti asettunut vastarintaan… vaikka hän aavisti, että sellainen rahanhankinta on varmaan vaarallista. Mitä se homma on, ei hän tiedä; mutta vaarallista se on.

Hänen sorea, nopeasti mieheksi kasvanut Ananiaksensa, kultatukkainen! Hänen ainoansa!

Kuka tietää, kuinka Ananiakselle käy. Hullusti kävi Juutaksellekin… lopulta.

Niin… mutta: Ananias on toki paljon älykkäämpi, virkumpi… Ehkä hän osaa vaarat karttaa!

Ja jotain sellaista Ananiaksen homma on, jota vihainen maailma vainoaa. Ja kun Rosina ajattelee, että maailma siitä vainoaa, niin on hän ylpeä Ananiaksestaan: se poika ei pelkää… se uskaltaa käydä kimppuun, lyödä kortit peliin; tohtii ja osaa ällistyttää maailman notkeudellaan.

Rosinan sydäntä sykähdyttää ilo, kun hänen mieleensä sattuu johtumaan, miten rohkeana ja notkeana Ananias pari vuotta sitten ratsasti naapurin vihaisella sonnilla. Härkä oli maannut aholla; Ananias lähenee sitä… vitsa kädessä… ja hyppää kujeillaan sen selkään. Äiti seisoi ahon laidassa, kerppuja tekemässä. Härkäkös tömähtää jaloilleen, puskee maata, teutaroi, möyryää, ja alkaa juosta raivon vallassa. Rosinan sydäntä ahdisti: Ananias vihaisen härän seljässä! Mutta poika vain nauroi ja… huiskutteli iloisesti vitsaansa. Härkä täyttä laukkaa sakeaan viidakkoon; äiti ajatteli, että nyt se ruhjoo Ananiaksen puitten kupeisiin kappaleiksi. Mutta Ananiaspa kapsahti kuin lento-orava kiinni petäjän oksaan, joka vilahti hänen päänsä päällä, keikahti oksalle… ja sitten sai härkä mielin määrin vihoitella puun juurella.

Sellainen sonni jos olisi maailma! Ei mahtaisi mitään sorealle pojalle!

Mutta jos se mahtaisikin! Jos pojalle tulisivat kruunun kihlat käteen… ja viimeisetkin tavarat, ehkä talokin, vietäisiin kostoksi ja vahinkojen maksuksi!

Niin saattoi kyllä käydä.

Mutta vaikka kävisikin niin… sitä ylpeämpi Rosina olisi kultaisesta pojastaan. Kuta synkemmin kävisi, sitä hellemmin hän Ananiasta rakastaisi… ja sitä oikeampana pitäisi, että Ananias oli koettanut näyttää ihmisille samanlaista kyytiä kuin tuolle sonnille. Ellei Ananiaksen onnistaisi, olisi syynä Rosinalle jo ennestään tuttu asia: kohtalo. Se oli päättänyt heikäläiset tuhota. Mutta siinä tuhossa oli Rosinasta nautintonsa… tässä nöyryydessä ja alistumisessa lopultakin salliman edessä niinkuin uskollinen koira armottomalle isännälleen.

Kun taas, jos Ananias selviäisi hyvin kaikesta…! Rahat saisi yhdellä kertaa sellaiset että… ei kenties enää hädän päivää… ei jäsenet murtavaa aherrusta, johon Rosina alkaa jo väsyä… Vähää ei Ananias aikonekaan, se hänen puheistaan tuntui.

Niinpä vastaa Rosina vältellen tai kylmästi torjuen, kun naapurit, jotka sattuvat talossa käymään, kyselevät, missä Ananias nykyään oleskelee.

"Savottatöissä", sanoo Rosina. "Niihin sanoi lähtevänsä… vai minne lienee mennyt, työnhakuun… tietääkseni." Jossakin siellä tai siellä on Ananias muka.

Ihmiset pudistelevat päätänsä ja mutisevat jotain siihen suuntaan, että tuossa Ananiaksen pitkässä viivyttelyssä kylillä nyt, kun tarvittaisiin miestä syystöissä, saattaa olla jotain omituista, arveluttavaa.

"Hm… jospa lienee, jospa lienee!" myhähtää Rosina Kypenäinen silloin teeskennellyn vakavana, sallien kumminkin sanoistaan tuntua pilkallisen välinpitämättömyyden. Sitten hän naurahtaa, katsoo naapuria iloisesti silmiin… ja alkaa leppoisella ja makealla äänellä jutella, että onhan ne nuorilla pojilla tyttöreissunsakin: morsiamet katseltavina. Mutta jos vieläkin udellaan, keikauttaa hän ylpeästi päätänsä, ja silmät leimahtavat salaisesti.

Sillä välin on Ananias istunut monta kertaa neuvotteluissa pienessä, miltei maan sisään lahouttaan uponneessa mökissä, joka on kaukana täältä, sisäsaariston korpisimmissa perukoissa. Istunut neuvotteluissa kaikenlaisten renttujen kanssa, joukossa pari ehdolliseen vapauteen päästettyä ja pian vapautensa menettävää punakaartilaista. Mökin tyttö on koko sievä… ja innostaa nuorta sotapoikaa parhaansa mukaan rohkeisiin töihin; mutta taloushommissa ei hän puuhaile, vaan eräs isopäinen ja keltanaamainen kiertolaisakka nimeltä Pötky-Iita se keittää sakille ruuat ja kahvit. Miehet pohtivat tuumaansa; monta lenkkiä siinä ei olekaan enää selvittämättä… pian voidaan sitä ryhtyä toteuttamaan, sillä illat alkavat olla nykyään pilkkoisimman pimeät.

"Kuka sen moottorin ottaa ja sitä käyttää?" kysyy joku.

Ukko, jonka nenä kääntyy kiveränä koukkuna ilkeitä ja salaperäisesti hymyileviä huulia kohti, rypistelee kovin otsaansa ja pirisee jotain epäselvää. Häntä kutsutaan kunnia- ja haukkumanimellä Kulassi. Hän raaviskelee poskiaan, ja kurisee, narisee:

"Se on paha manifesti… persoonallinen manifesti… Sitä eivät ihmiset saa sanoa, että moottori on varastettu. Varastettuja rukiita ja ohria en minä osta, en. Minä olen… se oikea manifesti. Mutta jos teillä on omilta pelloiltanne viljaa myödä, niin kyllä minä… sopuisilla hinnoilla. Paljonkos te nyt niistä tahtoisitte? Se on… persoonallinen manifesti…

"Tämä Ananiashan se on näppärä mies… käyttänyt meriväessä sotalaivoja", sanoo Kierosilmä-Esa, iskien reilukatseisen Ananiaksen takaa silmää toisille miehille.

"Kyllä Ananias osaa", kehaisee mökin nuori tyttö, laivaneitinä ollut, paperossia polttava.

Ananiaksen poskille syttyy tulinen hohde; hän kohottaa pystyyn päätänsä, hänen sinertävissä silmissään samenee.

"Tämäkin on yksi keino porvarillista yhteiskuntaa vastaan: varastaa ja hävittää työläisten tekemää rikkautta!" jatkaa eräs entisistä punakaartilaisista, joka on käynyt salaa Venäjällä. "Niin on tehty neuvostovallassa, ja annettu tavarat köyhille. Se on opittava täälläkin. Ja sen minä sanon, että mies, joka Venäjällä on palvellut meriväessä, saa pitää univormunsa palvelusajan jälkeen itse. Takki on punainen… napit paistavat… lakissa tuollainen töyhtö! Hm, mitä näistä Suomen, vaivaisen, köyhän maan sotamiehistä."

"Ja siellä pääsee tavallinen työmies vaikka kenraaliksi!" huudahtaa tyttö; tosiaan hän kuvittelee Ananiasta sellaisessa asussa.

"Pääsee, jos pystyy remmiin", vahvistaa Venäjällä ollut. "Ja se aika koittaa pian, jolloin tänne tulee neuvostovalta… Ja silloin muistetaan, kuka on ollut mies."

Kiveränokkainen ukko kurisee ja kitisee:

"Varkainko, häh? En… en niinä… Minä karkaan pois… en osta rukiita enkä ohria ollenkaan teiltä. Se on paha manifesti…"

Kuitenkaan ei hän mene enemmän kuin muutkaan pois tuosta neuvottelusta, jossa lopulta päätetään, että asian kunniakkain tehtävä, erään moottorivenheen ryöstäminen ja kuljettaminen kaupungista tänne toiseen kuntaan, jää sakin rohkeimman ja näppärimmän, taitavimman ja väkevimmän miehen, Ananiaksen toimitettavaksi. Ukko, jolla on lisänimenä Kulassi, sopii toisten kanssa, mistä hinnasta hän saa niin ja niin monta kymmentä hehtoa viljasta, joka aiotaan ottaa tämän pitäjän kunnanmakasiinista.

Joulummalla tulee ilmi, että kunnanmakasiini, jossa oli suunnattomasti jyviä, hätäaikojen varalta ja etenkin köyhien auttamiseksi koottua, on ryöstetty tyhjäksi, aivan puti-puhtaaksi: jopa on makasiinin alla oleva kalliokin tarkoin luudilla lakaistu, niiden permantoon kaivettujen reikien kohdalta, joiden kautta vilja oli säkkeihin valutettu.

Rosvojen jäljille päästään vähitellen; kaupungista varastettu moottorikin, jolla vilja on kuljetettu korpeen, löytyy; kaikki lurjukset joutuvat kiinni, paitsi Kulassi ja Venäjällä ollut punakaartilainen eivät. Punakaartilainen pakeni, ja Kulassi osasi oikeudessa pestä itsensä puhtaaksi: hän ei muka tiennyt, mitä viljoja hänelle kaupattiin, roistot sanoivat hänelle niiden olleen heidän omilla pelloillaan kasvaneita.

Ananias istuu käräjätuvan penkillä kilistellen käsissään kruununkihloja… nuori ja kaunis Ananias. Istuu ja naurahtelee muka iloisesti… mutta katselee välistä mietteissään maahan. Kaksi vuotta hän saa linnaa.

"Ainoastaan kaksi vuotta", huudahtaisi nyt joku, jonka mielestä Tanskan suosima raipparangaistus olisi pystyvämpi suomalaiseen kuin linnassa istuminen. "Kaksi vuotta meikäläisessä vankilassa: hyvä ruoka, hyvä juoma; eivätkö vorot sinne mielellään pyrkisi… töllien köyhyydestä!"

Toinen vastaa:

"No, ei sillä hyvä; ainakin saavat he maksaa omaisuudellaan tekemänsä vahingon… mikäli siihen pystyvät. Mökit ja tavarat kurikan alle."

"Kuri olisi mielestäni parempi", väittää edellinen, "niin ei heidän vaivaisia töllejään tarvitseisi myödä: nekö muka heidän tihutyönsä korvaisivatkaan…!"

Mutta, kaiken kaikkiaan: kun Ananias, joka on edistynyt rosvoksi, pääsee linnasta, tapaa hän äitinsä ja sisaruksensa kodittomina; heidän pikku talonsa on myöty.

"Minkäpä sallimalle voi?" huokaa Rosina Kypenäinen… alistuen kuin koira, jota sen isäntä armottomasti pieksää.

ANANIAKSEN KOLME LÄHTÖÄ KOTOA

Ananias Käkriäinen on tullut vankilasta.

Kauan ei hän nyt kuitenkaan pysy kotonaan, joka ei koti enää olekaan: talo on myöty, perhe asuu siinä loisina.

Ananias aikoo Venäjälle, — tiukan tullen mennä vaikkapa neuvostoarmeijaan. Ja hän toteuttaa aikomuksensa, hän lähtee!

Kuinka toisenlainen on hänen lähtönsä nyt kuin ennen omiensa luota! Pari kertaa ennenkin on hän sieltä lähtenyt.

Nyt ei hän ilmoita siellä kenellekään, mikä hänellä on mielessä. Hän katoaa sieltä kuin karkaamalla.

Toista oli tosiaan ennen. Silloin, kun hän joutui sotaväkeen. Putkinotkossa oli hän ollut yhdenkolmatta ikäiseksi, metsien helmassa, paljon missään sieltä käymättä… ei ainakaan kaupunkia pitemmällä. Sitten tuli asevelvollisuuskutsunta. Hänet, terve, notkea ja komea poika, hyväksyttiin.

Suuri ja outo oli hänelle silloin maailma, jonne hänen täytyi. Silloin Ananias itki… painaen päänsä emonsa laihalle povelle, kotitöllin hämärässä eteisessä, kun sisarukset jo kantoivat venheelle hänen vähäisiä matkakapineitaan: pientä vaatekoria ja eväsnyyttiä, joita varustellessa Ananias sitä ennen oli saanut surunsa sotkeutumaan muihin asioihin. Hän itki miltei ääneen, mitään sanomatta. Äitikään ei puhunut mitään; taputteli vain häntä olalle ja pyyhki kädellään kyyneleitä silmistään. Sotaväkeen meno olikin perheessä jo juteltu selväksi: että sellainen on maailman laki, ei auttane vastustella väkivaltaa, jota kruunu harjoittaa… mikä lienee, herrat; poliisilla haettaisivat karkurin kuitenkin kynsiinsä, niinkuin olivat kerran kaapanneet eräänkin pojan, joka oli Putkinotkossa piileskellyt sotamieheksi joutumista. — Tässä oli nyt kodin eteinen, tuossa tupa, josta Ananias lähtisi kenties viimeistä kertaa: siltä hänestä silloin tuntui. Mikä tulisi maailmassa häntä kohtaamaan? Mikä olisi maailma? Nyt se alkoi se olo maailmalla.

Ananias sanoi äidilleen hiljaa kiitokset, pyyhki silmänsä, ja sitten hän päättävästi aleni jyrkkää pihatöyryä rantaan ja asettui venheen perään; muut sisarukset soutivat hänet kaupunkiin.

Sellaista oli silloin hänen eronsa kotoa: lapsellisen liikuttavaa, pelokasta ja avutonta. Kuinka toisenlainen nyt!

Sotaväestä hän palasi reippaana ja iloisena. Oli punakka ja syötetty; ryhtinsä aivan kuin toiseksi muuttunut: milloin hänen oli lähdettävä työhön, kapsahti hän pystyyn siinä paikassa… ei ojennellut selkäänsä niinkuin ennen. Kirveensä ja viikatteensa piti hän terävinä; vaatteensa kunnossa… ja kasvonsa hän pesi joka aamu. Kummastellen katseli äiti häntä: sellaistako sotaväessä oli ollutkin? Ja lukea Ananias nyt osasi, jopa kirjoittaakin, milloin tarvitsi: usein se sieltä Laatokanmeren saarilta oli kotiin kirjoittanut… Ensin surukirjeitä: huonoksi moitti kruunun ruokaa, vielä kurjemmiksi vaatteita. Ja vapautta, sitä ei siellä annettu! Oli pidetty ihmistä kuin mitäkin vankia. — Mutta sitten ilmestyi kirjeisiin iloisia juttuja sotapoikien kujeista, ja rallatuksen pätkiä… sanoja, joita hän kotimaille palattuaankin pian lauleli tanssipaikoissa… ja kertoili näkemiään ihmeitä kylän pojille tai korvat hörössä kuunteleville sisaruksilleen. Oli se vasta veitikka, se Ananias! Kyllä nousi jalka ketterästi tanssissa, ja hullutukset juoksivat hänen suustansa kuin kevätpuro, joka tulvii äsken sulaneitten lumien antamaa runsautta.

Yksi vain oli Rosinasta ikävää: Ananias oli oppinut sotaväessä ryyppimään.

Vai olisikohan jo jossakin täällä sitä oppinut… ennen maailmalle menoa? Ei Rosina sitä usko. Isä-vainaja ei ryypännyt; malttoi se niitä aineksia valmistaakin melkeinpä maistamatta, ja ryyppäämisestä poikiaan varoitti. Pari kertaa lienee äidin veli antanut Ananiaksen täällä maistaa. Mutta… sotaväessä ne tietysti varsinaisesti hänet juomaan opettivat.

Silti ei Ananiaksella koskaan kestänyt kauan ryyppimistä: ainoastaan tanssi-illan kerrallaan; kotona teki seuraavana päivänä hyvin työtä.

Näin oli silloin. Mutta sitten tuli se Ananiaksen toinen lähtö kotoa.

Hän meni kerran käymään erään asevelvollistuttavansa luona tuolla Saimaan takalistolla, metsäkulmilla.

Ja siellä se onnettomuus Ananiakselle alkoi.

Nähtävästi hän siellä joutui tyttöpuuhiin, tuonikäisten poikain tapaan. Sillä sotamiestoverilla oli sisaria… ja muitakin tyttäriä oli sikäläisissä taloissa, sen tiesi äiti. Itse ei Ananias hänelle mitään kertonut. Mutta kun hän siltä kyläilyltä palasi, niin muuttunut hän oli.

Ei ollut hänestä enää työhön. Oli heinänteon aika; poika jäi usein istumaan niityn reunaan, mitään virkkamatta, suoraan eteensä katsellen. Ja pian hän lähti sitten taas kyläilylle, sanoen menevänsä tuonne äskeiseen paikkaan. Ei tullut kotiin pariin viikkoon, vaikka oli kiire ja huoli heinästä. Syytä pojan muutokseen ei äiti tarkoin tiennyt, joskin aavisteli jonkinlaisia rakkausasioita. Äiti muisti, millainen Ananias oli ollut sotaväkeen lähtiessään. Eipäs nyt itkenyt: oli jo vähän muuallakin liikkunut!

Niin, Ananiaksesta ei maailma ollut enää peloittava. Se oli houkutteleva, se oli hauska. Kuka muisti nyt kotia, kuka oli haikea, kun sen jätti? Koti tuntui nyt tukehduttavalta, ahtaalta. Äitiään ja sisaruksiaan hän ei ajatellut. Maailma säteili kuin heinäkuinen aurinko: se häikäisi silmät, huumasi päätä… se kutsui niin että sisua poltti. Ananiaksella oli tiedossa tyttö siellä syrjäkulmilla.

Välillä käväisi Ananias kotona ja ilmaisi äidilleen, että hänellä on nainen tiedossa. Se olikin äidistä hyvä asia. Ja sitten poika jälleen lähti… jätti kotinsa. Sekin oli äidistä tavallaan hyvä: kulkekoon nyt aikansa.

Mutta olipa siellä salolla muitakin hurmaajia. Oli kokonainen saki rohkeita ja iloisia miehiä: pikku rosvoja ja salantajia, jotka häntä kilvalla imartelivat. Ikäänkuin odottivat häneltä jotain mainetekoa. Vaativat pian sitä. Ivailivat häntä, jos hän tuntui arastelevan. Ja tyttö oli joukossa parhain arastelun pilkkaaja, pantti, joka oli sellaisilla teoilla lunastettava.

Ananiaksen päätä pyörrytti muukin kuin salaneuvotteluissa juotu kotiviina. Hän ei tietänyt, mitä hän siihen aikaan teki, mitä ajatteli. Viinankeittohommissa hän yhtä mittaa ajatteli ja tavoitteli vain tuota tyttöä. Elämä oli hänelle sielun juopumusta: milloin huikaisevan kirkasta, kun hän sai tytöltä suosiota, milloin synkkää, tuskallista, kun tyttö uskalsi kiusoitella häntä.

Niin meni viikkoja.

Sitten loppui vilja, josta saki keitti viinaa. Mutta joku ehdotti, että otettaisiin tarvittavat jyvät pitäjän makasiinista. Se oli tytöstäkin rohkea ja ovela teko.

Ananias kävi kotona… ja hiiskui tuosta aikomuksesta äidilleen hämärästi jotain… Äitikin näytti suostuvan…

Niin joutui Ananias rosvoksi. Ja esivalta rankaisi häntä.

Vankilassa hän vasta heräsi. Mutta minkälaiseksi? Muuttuiko hän? Vain uudet, salatut puolet hänen luonteestaan nousivat näkyville, niinkuin idut, taimet ja vesat puhkeilevat näkyviimme mullasta, johon outo kylväjä on siroitellut monenmoista.

Ananias pääsi linnasta. Hän istui nyt usein alakuloisena, maahan katsellen. Tai naurahteli kuivasti, tylysti. Ennen oli ollut toisin: silloin oli hän enimmäkseen katsellut ylös… silmissään kaunis, ylpeä, hieman yksinkertainen ilme. Vain harvoin hän oli tuijottanut eteensä, matalahko otsa rypyssä. Mutta nykyään näytti hän istuessaan jännittävän leukapieliään ikäänkuin hän olisi purrut hiljaa hampaitaan. Ja hänen suunsakin oli tullut ihan kuin hieman vinoksi.

Millaisella ilolla hän olisikaan mennyt vankeuteen, jos… hänen toverinsa eivät olisi häntä pettäneet!

Äidiltä ja isältäkin oli hän täällä kuullut lapsena muutamia tarinoita jostakin vallesmannista tai jostakin rovastista, joka ärhenteli rahvaalle ja kyni, kiskoi ja petkutti sitä itse pulskia päiviä viettäen; kuullut kaupungin herroista, jotka joivat aamusta iltaan vuodet päästänsä ja elivät hyvin viroillaan, puodeillaan, metsäkaupoilla taikka viinan ja oluen valmistuksella. Sotaväessä ollessaan oli hän sitten nähnyt hiukan lisää maailman menoa, jopa huipun siitä: oli nähnyt parissa rajakahakassa ammuttavan ihmisiä kuin rottia. Yöllä sen päivän jälkeen, jolloin hän oli saanut katsella taistelukenttää, jolla makasi ryssiä, kiinalaisia ja kirgiisejä, keneltä rinta pistimellä raadeltuna, kenellä päässä mustanpuhuva ja ammottava haava, ei hän ollut tosiaan paljon nukkunut, vaikka oli marssista väsynyt. Hänen sydäntään vavisti ja äitelöi: suu maistui kuin pilaantuneelta lihalta ja vereltä, ja milloin hän nukahti, näki hän unta tapetuista sioista. — Mutta pian hän siihen tottui; niin, sellainen tuntui hänestä sitten hyvältäkin, — mutta samalla oli hänessä tapahtunut jokin muutos; jokin uusi voima kimposi hänen sielustaan esille.

Mitä haittaisi sota ja kapina, mitä tuhannetkaan ruumiit, jos ihmisten elämä saataisiin sellaisilla keinoilla paremmaksi?

Ja nyt oli hän osaltaan koettanut parantaa tuota elämää: ryhtymällä kunnan elomakasiinin ryöstöön!

Mikä oli hänestä tuollainen makasiini? Varakkaiden rakennuttama laitos, josta he jakoivat apua kapoittain, jos köyhemmälle väelle oikein kova hätä tuli… sellainen hätä, että he olisivat ottaneet omalla kädellään, elleivät olisi muuten hengenpitimiksi saaneet. Mutta kun porvari antoi heille vähänkin, niin tyytyivät siihen vähään… kuin nälkäiset koirat luuhun.

Se makasiini oli ovela keksintö, jolla porvarit estivät köyhiä tahtomasta enemmän: jakamasta keskenään suuria maatiloja, lopettamasta veronmaksua vallesmannien ja pappien hyväksi. Se oli jyviä… avun muruja… eikä oikeaa leipää. Lupauksia… petkutusta.

Niin puhui sekin Venäjällä upseerikoulussa ollut mies, joka puuhasi samassa ryöstösakissa kuin Ananias ja sitten ajoissa ymmärsi paeta Venäjälle. Puhui, että varastaminen oli tepsivä keino uudenlaisen järjestyksen valmistamiseksi: se oli vanhan mädättämistä.

Sellaisen asian hyväksi olisi Ananias istunut ilolla linnassa. Mutta muut hänen toverinsa: tahtoivatko he asian niin menevän?

Hän ei tosiaan yhtynyt puuhaan pelkästään saadakseen hyötyä omaisilleen, saati sitten itselleen. Ei ihastellakseen ryöstetyistä jyvistä paisunutta kukkaroaan… kuten tuo Kulassi, jolle saki oli myönyt osan jyviä ja joka pelasti nahkansa. Penniäkään ei Ananias ollut ajatellut itselleen vaivojensa palkaksi.

Eikä hän olisi riidellyt osuuksien suuruudesta silloin, kun karhu tuskin oli kaadettu: toiset jo riitelivät! Hän ei ollut kieltäytynyt rupeamasta yrityksessä melkeinpä vaarallisimpaan hommaan: sieppaamaan tuon kaupunkilaisherran moottoria. Mutta miksi toiset niin kovalla halulla juuri häntä siihen tahtoivat? Miksei kukaan pyrkinyt edes toveriksi? Miksi hänen yksin se piti tehdä? Senkö vuoksi, että hän osasi käyttää konetta? Olisi joku edes tullut mukaan! Mutta ei: yksinään hänen oli anastettava moottori.

Entä oikeudessa sitten. Koko saki koetti vierittää kaiken syyn hänen ja yhden ainoan toisen niskoille. Työssä olivat muut vetelehtineet minkä olivat voineet; jaossa olivat kaapanneet itselleen niinkuin kerkisivät… ja kovan tullen livistivät! Eräät, jotka juuri Ananias olisi voinut antaa ilmi, pääsivät rangaistuksettakin, — Kulassikin. Ananias tuomittiin kovimmalla mitalla, vaikkei hän vielä ollut ottanut ainoaakaan jyvää, paitsi nyt yhtä humalaa viinasta, jota oli ryöstetyistä jyvistä keitetty.

Ja se tyttökin, jonka kunniaksi enemmän kuin mistään muusta syystä Ananias rupesi rosvoksi, — hän ei odottanut Ananiaksen vankilasta pääsemistä: muille maille oli lähtenyt… eronnut koko sakin miehistä; jopa kuului pilkanneenkin heitä, etenkin Ananiasta, joka oli muka typerä: antaapa itsensä ilmi sillä tavalla. Sellaisten haljujen kanssa ei se tyttö tahtonut olla yksissä.

Tällaista ajatteli Ananias, kun palasi pää kerittynä kotiin. Ajatteli monet hetket, maahan katsellen, hammasta purren.

Ei ollutkaan se sakki miehiä; ei kenessäkään heistä oikeaa rohkeutta, ei älyä, joka olisi saanut heidät kaikki toisiaan puolustamaan, olemaan tunnustamatta.

Eivät ymmärtäneet tärkeintä — paitsi ehkä se yksi, joka oli ajoissa paennut Venäjälle.

Nuorukainen halveksi tovereitaan, joista toiset olivat suorastaan koettaneet toimittaa häntä kiinni.

Hän häpesi itseänsä, kun tuota tyttöä muisteli, — häpesi.

Ja hänen teki mieli kostaa petturitovereilleenkin!

Miten kostaa?

Kukapa tietää, mitä vielä olisi tulossa!

Kuka tietää, missä he vielä toisensa tapaisivat!

Vain hetken oli Ananias hieman katunut tekoaan. Pian se tunne haihtui. Kostaa hänen teki mielensä.

Kotikin oli hävitetty. Nyt olisi Ananiaksen täytynyt lähteä palvelemaan vieraita… paikkakunnan talollisia, sahanomistajia… Sietää heidän katseitaan. Taipua heidän käskyihinsä! Ehkä kärsiä heidän pilkkaansa!

Oli niitä, jotka sellaiseen tyytyivät: viinanpolttajia tai verkonvarkaita, jotka tulivat vankilassa istuttuaan takaisin kotiin ja elivät niinkuin ei olisi mitään tapahtunut: sietivät ihmisten pistelyt ja naureskelut. No niin: he olivat menneet vankilaan mielellään, — kun siellä hyvin syötettiin! Vankila oli heidän vaivaishoitolansa.

Pois Ananias tahtoi täältä. Eikä vain toisille seuduille Suomessa, työnhakuun, vaan kauemmaksi; vapaaseen seikkailuun, — ja koston haaveellinen halukin häntä kauas yllytti.

Sanoivat ihmiset, — porvarit, — että Venäjällä oli nälkä ja kurjuus, että siellä odotti tulijoita sorto, orjuus ja piiska, — sielläkin! Ananias ei voinut sellaista uskoa. Paitsi työläisten lehti oli tuo Pietarissa upseerikoulussa ollutkin kuvaillut ihan toista. Ainakin oli hän kertonut, että jos vain Venäjällä osaa pitää puolensa, ei hänellä ole nälkää, ei huolta; päinvastoin: rahaa ja komeutta… ja iloinen elämä ettei vertaa. Siellä on maailmaa, siellä!

Niinpä Ananias lähti. Sanoi vähän kaupungissa joillakin asioilla käyvänsä, ja sille tielle jäi. Oli varannut jo ennen pienen eväskäärön töllistä vähän matkan päähän tiepuoleen, josta sen mennessään ottaisi. Lähti hätäisesti, sisaruksilleen kättä antamatta. Tuskin äitiinsä katsahtaen. Mieltä niin järkytti: ei voinut katsahtaa. Mitäpä hänellä olisi ollut äidille lupaamista… mitä varmaa, vaikka hän jotain Venäjällä tehdä aikoikin? Sitten, kun hän palaisi, ehkä pian, olisi hänellä äidille puhumista. Mutta nyt täytyi hänen täältä päästä… häväistyn, vankilassa istuneen, petetyn. Hän ei voinut täällä elää. Ihmemaille hän tahtoi. Matka vei junalla lähemmäksi Venäjän rajaa, ja sieltä punaisten etappimiesten opastuksella rajan poikki.

Junassa tulee hänen mielensä haikeaksi; hän ajattelee, että kenties ei hän sittenkään kotiseuduilleen enää koskaan palaa, — seuduille, jossa hän lapsena hietaisten lahtien perukoissa leikki ja uiskenteli; ei näe enää noita kaislikoita, joissa hän onki, kallioisia mäkiä, joiden notkoissa hän paimensi tai kulki pyssy kädessä; ei näitä hiiskumattomia korpia, jossa oli saanut olla niin rauhassa maailmalta, suuria ulapoita, joita oli soudellut kesäisinä iltoina tai syksyn pauhaavissa myrskyissä taikka hiihdellyt kevättalven lumilla illan uinuttavassa hämärässä. Mutta samalla ovatkin nuo seudut tulleet hänelle vihattaviksi; hän vihaa nyt täkäläisiä ihmisiä… vihaa alempiakin heistä… ja kallioiset kotirannat tuntuvat silloin tyhjiltä, autioilta, kolkoilta, joita hullu ajatelkoon, mieletön viljelemään pyrkiköön, louhia ja kiviä.

On parempia maita, — on rukiin ja vehnän Venäjä.

Ja sieltä kun hän kerran tulee takaisin! Tulee Suomeen laumojen mukana, jotka ovat kuin meri: työntävät kaarnat ja lastut tieltään, entisen yhteiskunnan! Silloin ei hänelle mitään voida! Silloin on hänellä vihollisilta temmattuja rikkauksia, jotka hän tahtoo jakaa köyhille, ennen muita omaisilleen, ketä heistä silloin elää. Elleivät elä… niin — koston pisara ovat hänenkin tekonsa heidän puolestaan.

Kuinka? Jakaako köyhille? Kenelle? Ananias myhahtää itsekseen pilkallisesti: köyhiäpä olivat nuo toveritkin, jotka hänet pettivät! Mutta loimutkoot kartanot tulessa, paukkukoot kiväärit, — kävi miten kävi: äitiään ja sisaruksiaan hän ainakin on muistava hyvällä.

Sellainen oli Ananiaksen viimeinen lähtö kotoa.