MAAILMAN PALKKA

Huone on pieni ja siisti. Ja lämmin: uunissa on ollut äsken tuli, vaikka maaliskuinen päivä valaakin nykyään jo ikkunasta sisään kuivaa ja suloisesti raukaisevaa paahdettaan. Kuin pikku sali on tämä kamari, kivimuurin alimmassa kerroksessa syrjäisen kadun varrella. Tuossa on pyöreä pöytä, ahdettu täyteen ruukkukasveja, pelargonioita, morsiushuntuja, huolekkaasti aurinkoa kohti käännettyjä, joukossa Köyhänilokin. Tuossa keinutuoli, tuolla jonkinmoinen kirjoituspöytä. Seinillä kipsistä valettuja medaljongeja, jotka ovat esittävinään suurmiehiä; piirongilla tunnettu kirjava kipsipoika, jalassa suuret saappaat ja piippu suussa. Sänky puhtaalla päällysverholla peitettynä.

Asukas loikoo vuoteella, koivet varovasti nostettuina sängyn päätylaudalle.

Aurinko laskee. Takassa risahtelee hiillos. Pitsisten ikkunauutimien läpi lankeaa päivän valo kalpeina, värisevinä läikkinä seinäpapereille; vavahtelee hetken, himmenee ja kirkastuu vuorotellen, siirtyy hiljalleen kuviolta toiselle.

Puotikello seinän takana kilahtaa vielä kerran, ja kuuluu kauppiaan sävyisä hyvästely. Kauppa pannaan kiinni.

Olkoonpa kamarin asukas, keski-ikäinen mies, nimeltään vaikka Falk. Hän ajattelee, että pitäisi tästä nousta laiskana tupakoimasta… pitäisi sytyttää lamppu. Olisi muka suomennettava tuota teosta "Taiteen synteesi". Toinen on jo melkein valmis; se on "Ajan henki ekspressionismissa". Mutta vielä on hämärää, vielä väreilee auringon kulta ikkunasta, josta näkyy, tämän syrjäkadun päästä, louhittu kallio ja sen vieritse merensaari, jonka mustan metsän puhki rusko alkaa kiilua.

Vuokraemäntä liikkuu nyt toisessa vierushuoneessa, pikku puodin omistaja. Kahvikupit ja tarjotin rattoisasti kalahtelevat. Ja sitten hän tuokin sisään jo kahvia. Ketterästi ja ääneti laskee hän tarjottimen pöydän kulmalle. Seisoo hetken. Kehoittelee juomaan. Mutta ei vielä poistu kamarista.

Auringon säteet leikkivät kamarissa, raukeat ja haikeat keväisen auringon hyvästelyt. Ollaan hiljaa. Falk on kuulevinaan, miten vesipisarat vielä tippuvat räystäskouruista ikkunan takana… vaikkeivät ne enää tippunekaan, sillä ilta kylmenee pian näihin aikoihin. Mutta kun kävelijät kulkevat ikkunan ohitse, rasahtelevat kulkijain askelet kevättä.

Vanhapiika seisoo yhä oven suussa, nojailee oven pieleen. Vuokralainen, joka ei ole asunut hänen luonaan kuin muutaman viikon eikä ole tullut paljoa puhuneeksi hänen kanssaan, katsahtaa häneen. Ja nousee haukotellen sängystä, juomaan kahvia. Miksi hän yhä siinä seisoo, — vanhapiika? Hän näyttää Laurista koomilliselta… tuntuu vastenmieliseltäkin: on kuivettunut, luiseva; suunsa on leveä ja punainen… toinen olkapäänsä nytkähtelee, ja joskus ihan hypähtää: hermotautia jonkinlaista. Entä silmät sitten! Hän ei katso vuokralaistaan koskaan silmiin. Jos Falk tavoittaa hänen katsettaan, vääntyvät ne silmät ikäänkuin nurin, nyt kattoon, nyt seinille, ja samalla hänen suunsa haukkoo ilmaa kuten kuivalle nostetun kalan… äänettömästi niinkuin häntä tukehduttaisi.

Yhä se seisoo, kuiva ja keltainen vanhapiika. Käsi hapuilee oven pieltä… ikäänkuin hän aikoisi ajatuksissaan jotain sanoa. Ja hän huokaileekin. Olennon rinta on melkoisen pyöreä ja korkea. Mutta tuo lakastunut iho: voi onnetonta! Muussakin ruumiissa on pyöreyttä kyllä. Pieni hän on. Silmät mullistelevat sinne ja tänne, vedenväriset silmät.

Ei ole puhuttu vielä mitään. Riite rasahtelee ohikulkijain askelissa kadulla. Ja aurinko yhä alenee, levittäen alakuloista hohdetta laajalle jäälle merensaaren edustalle. Taivas sinertyy ja punertuu, kevättaivaan arkaa, tuskallista punaa. Kiire näyttää auringolla olevan alas ilmanrantojen kätköön.

Jotain pitänee vuokralaisen kai kysyä tuolta ikäänkuin odottavalta. Kysäisee kuulumisia.

"Mitäpäs", vastaa nainen, haukkaa sanojaan, katselee permantoon, pujahtaa oikaisemaan sängyn verhoa ja asettuu taas ovenpieleen. Ja sitten nopeasti:

"Mitäpäs. Se on sellaista aina — pientä kiirettä ja touhua… Ja nyt minulla on pulakin… Kun tuo konttoristin rouva ei tahdo maksaa. Pieniähän ne ovat maksettavat; mutta minulla — olisi puodin vuokra hankittava, ja tavaraakin lisää: mistäpä minä saisin, jos eivät muut minulle voi antaa. Niin, eihän tämä asia herraan koske, mutta…"

"Mikä? Se konttoristin rouvako?" kysyy Falk. "Sekö mustasilmäinen, ja likainen?"

"Likainen?" naurahtaa vanhapiika. "Älkää toki niin sanoko! Eihän se niin likainen; ei… ainakaan itse luule olevansa… Ja mitäpä noiden… vaatteiden likaisuudesta! Ja ovathan ne silkkiä, ne vaatteet… ja pitsiä. Ja syylläkin hän sanoi, kun katseli puodissani sukkia ostaakseen, etteivät tällaiset hänelle passaa, koska hän ei voi näytellä niitä herroille, kun ne eivät ole silkkiä. Ihan vakavissaan se puhui."

Vanhapiika naurahti. Ja jatkoi, kun vuokralainen oli hänen jutulleen ikäänkuin suopeasti hymähtänyt:

"Vakavissaan… se niitä tahtoo näytellä. Raitiovaunussa istuu — näytelleekö sukkiaan kaikille? Ja kertoi, että kaikki herrat ovat häneen ihastuneet, kun hän sillä tavalla… Sitä varten hänellä on — pukimet. Niin hän touhuaa; kokouksia on jos jonkinmoisia — ompeluseuroja… Ja milloin ei ole niitä, niin kotiin tuodaan vieraita… tänne ylös, tiedättehän. Siellä se on ilo ja remu. Täytyyhän sitä vieraille tarjota. Mutta sitten — kuluvatkin palkat siihen. Ja lapset kuljeksivat huonoissa vaatteissa, ja rouva sadattelee herralle, käskee hänen ansaitsemaan enemmän, sillä hänelle täytyy hankkia sitä ja sitä, uusia leninkejä, rahaa teattereihin ja taidenäyttelyissä ja ravintoloissa käyntiin. Tosiaan, valehtelematta, hän kiroaa, huutaa. Kukapa uskoisi tuollaisesta koreasilmäisestä… Mitä menoa se pitää vieraillekin ihmisille… ihan korviani särkee! Ja miksi täytyy hänen aina saada niitä uusia pukuja ja ravintoloissa käyntejä? Siksi, sanoo, että herra ei muuten voisi yletä virassa, ei saisi lisää palkkaa, ellei vaimo… pitäisi hänestä huolta: pitäisi hänen puoltaan… kai noilla mustilla silmillään. Ja kuitenkin on herra niin siivo: itkee hänen kirotessaan… ja lupaa yrittää: lupaa kohota arvossa. Rakastaa, raukka, lapsiaan, — ja noita silmiä. Ja kai heillä kovaa onkin. Mutta miksi hän siitä vieraille puhuu… minullekin vihoittelee? Minun oli pakko mainita pienestä summasta, jonka hän oli minulle velkaa. Silloin hän pauhaamaan, ja silmät salamoivat, huutamaan, että konttoristin palkat ovat pienet, herrasmiesten palkat ovat nykyään aina liika pienet: ei voi käydä missään, ei voi pitää perheissä illatsuja, ei voi syödä niinkuin ennen sotaa, ei kannata ostaa muuta kuin pirtua, ei pukeutua komeasti, ei ylentyä, vaikka miehellä muka olisi lahjoja korkeaksi virkamieheksikin eikä vain konttoristiksi. Ja siinä uhkaa, että virkamiehet tekevät lakon, tai eivät lakkoa, vaan eroavat toimistaan… näyttävät, että on kohdeltu pahoin, tahtovat elää kuin ennen…"

"Eikä siis maksanut teille?" kysyi Falk.

"Niin, enhän minä häntä kovasti ahdistanutkaan", vastasi vanhapiika yksinkertaisesti. "Sillä hänen miehellään onkin kovaa… entä sitten lapsi-raukoilla…"

Falk hymähti… eikä ajatellut oikein mitään. Viimein hän sanoi:

"Niin… te taidatte olla… liian siivo ihminen…"

Naisen kasvot alkoivat hohtaa, — pelkkää ilta-auringon valaistusta ei se ollut. Hänen pieni päänsä, ruosteenvärisen, harvan tukan peittämä, kohosi pystympään, suunsa meni nauruun, silmät pyörähtelivät. Hän huokasi, äännähti:

"En tiedä… en tiedä. Eihän sitä nyt siivo…! Mitäpäs puhua. Koettaisihan sitä olla… mutta kun ei voi! Kun ei aina jaksa… kun on köyhä. Minua ahdistetaan… paljon vuokraa puodista ja huoneista. Minkä tästä jää… tällaisesta liikkeestä? Tuskin saa itse ruokansa… ja vähän vaatteita. Se on ihan tosi."

"Sen kyllä uskon", myönsi vuokralainen.

"En, en minä aivan pian häneltä uudestaan pyydäkään", jatkoi nainen. "Sitä… tiedättekös… ei ylpeytenikään sallisi!"

Falk tähän:

"Ylpeytenne?"

"Niin, ylpeyteni!" toisti nainen ja kohotti pystympään päätänsä. "Kyllähän tuon nyt kestää. Menköön — iltaseuroihinsa, näyttelyihinsä, komiteoihinsa. Mutta lapsia on sääli. Ja miestäkin…"

"Kauniisti tehty: autatte heitä ylemmäksi arvossa — muutamalla sukkaparilla", pisteli Falk.

"Sukkaparillako? Eihän rouva huoli — harmaita sukkia. Mutta, mielellänihän minä auttaisin, jos voisin. Mitäpäs minusta. Turhaahan minun on puhuakaan… että haluaisin jokaiselle menestystä; nyt tuntuu kuin itseäni kehuisin. Mutta en minä ketään kadehdi, sen voinee sanoa, en, en! Ylentykööt, menestykööt. Lienee se pahaa, — mutta jokaisella ihmisellä on pahansa, ja minä olen ylpeä: se ikäänkuin antaa elämää, — se, ettei tiedä tahtoneensa kenellekään pahaa. Ja kyllä ihmisten kanssa olen tullut toimeen. Ei ole ollut riitaa — kuin harvoin. Kuka heidän asiansa ja vaikeutensa tietää? On tässä asunut ylioppilaita — nimiä ei sovi sanoa, sitä minä en tee, — jotka ovat, niin… jättäneet maksamatta huoneen, kahvit, kaikki. Ylpeä olen, kun näin kerron. On ollut rikkaiden isien poikia maalta; ovat sanoneet lähettävänsä rahat, kun pääsevät kotiinsa. Mutta — kai ovat unohtaneet… vai mikä lienee syynä, etteivät ole lähettäneet. Ja minulla on ollut pula odotellessa rahoja…"

"Ettekö ole perinyt velkoja laillista tietä?"

"Laillistako? Herra siunatkoon! Noilta pojilta?" huudahti nainen. "Muutama kielsikin, ettei saa isälle tai äidille kirjoittaa. Mitäs kotona arvelisivat, jos saisivat vihiä, että pojat ovat täällä rahoja niin käyttäneet… tahtovathan nuorukaiset joskus pitää hauskaa. En, en toki minä peri… Siihen minä olen… sitä kuin kehaisin. Ja eräiltä olen sitten tosiaan saanut takaisin… kuukausien tai vuosienkin päästä… ja oikein lahjat lisäksi: milloin kauniin kukan, milloin muuta. Nuo kipsikuvatkin sain kerran. Sellainen ilahduttaa. Ja jos ei kuka maksa, niin… olkoon: ei kai ole maksaa. Onhan niitä köyhiä. Kahdelle olen vähän lainannut, milloin satuin kasaan saamaan. Yhdelle toista tuhatta…"

"Toista tuhatta!" huudahti Falk. "Tehän olette miljonääri!"

"Mikä… miljonääri! Paljonko toista tuhatta riittää nykyaikaan? Mutta sitä ilman oli minun vaikea tulla toimeen. Täytyi paljon juosta ja touhuta. Mutta lopulta selvisin… Ja kai hän sen lähettää, kun aika joutuu. Karvaampaa on, kun eivät edes vastaa kirjeisiin… Heidän vanhemmilleen en kirjoita, vaan heille itselleen. Vaikeaa, kun ovat sellaisia, joiden luulisin olevan varakkaita eivätkä ole sairaitakaan. Toista on sairaiden… Oi… sairautta! Sattui tähän kerran toimittaja, sanomalehtimies… mikä lienee ollut. Joi niin kauheasti: ei moneen päivään syönyt, jos olisi toinen hänelle ruokaa tarjonnutkin; ei hänellä ollut paikkaa: oli virasta eroitettu; joi vain, ja valvoi juopotellen yöt. Koetin häntä torua: mitä se tuollainen yksinään juominen ja valvominen! Hän sanoi, että hänen täytyy: hän näet aikoo nyt toteuttaa vanhan tuumansa: ruveta runoilijaksi; siksi täytyy valvoa, juoda… tehdä runoja. Niin se voikin olla, että ne runot sillä tavalla syntyvät… en ymmärrä. Mutta sääli oli häntä nähdä: laiha, surkea, silmät kummallisina päässä… Ja yöllä kuulla hänen yksinään nauravan. Joi kuin hullu — yksinään. Kysyin häneltä, eikö hän voisi elää muulla kuin runoilemalla; eikö olisi mitään helpompaa, mukavampaa. Sanoi että ei… Ja sanoi nousevansa siten suuruuteen. Asuntoaan ja muuta siihen kuuluvaa ei jaksanutkaan maksaa. Lähti pois… karkaamalla, veitikka, kirjoineen, kaikkineen: luuli kai, että minä hänen kapineitaan riistäisin. — Mutta kuinkas sattuikaan: meni pari kuukautta, oli vielä talvi, niin hän ilmestyi takaisin eräänä iltana myöhällä. Naputti keittiön oveen. Avasin. Voi kurjuutta! Sanoi olleensa sairashuoneessa, ja se olikin totta: vaatteita ei hänellä ollut kuin sairaalan alusvaatteet, ja viltti hartioilla; paljasjaloin, paljaspäin. Ja sellainen kylmä yö! Hän rukoilee päästä luokse. Sairaalaan hän ei tahdo enää: hän on muka terve. No, mikäs… Minulla oli kyllä jo pari ylioppilasta asukkaina, mutta eihän kurjuuteen kuolevaa saa ajaa kadulle. Ja pelkäsin, että hän menee vaikka mereen. Täytyi tehdä hänelle tilaa keittiöön. Nukuinpa itse puodissa, ja täällä hän rauhoittui jälleen… joi kahvia, alkoi syödäkin vähän, ostatti tupakkaa. Hankin hänelle sairaalasta vaatteet takaisin, ja hommasin ylioppilaat muuttamaan pois, että hän sai entisen kamarinsa. Hän lupasi tapojaan parantaa. Ja ihme: hän paransikin. Lihosi, ja muutti pois. Jätti nyt tavaransa muka pantiksi; sanoi tulevansa maksamaan, silloin tavarat ottavansa. Siitä lienee parisen vuotta. On tämä maailma hauskaa. Kerran tapasin hänet kadulla; silloin kehui hän olevansa taas kunnossa, jossakin sanomalehdessä. Hän mahtaa olla nyt suuri; sanoi, että olivat julkaisseet hänen runojaan. Hyvähän tuo, että saavutti, mitä niin vaivalla tavoitti. Pyysin, että hän nyt tulisi ottamaan tavaransa. Lupasi… mutta — eipäs vain ole tullut. Enkähän minä niitä myödä saata, en niistä hyötyä, toisen tavaroista. Mikä hänellä lienee? Hyvinvoivalta se silloin näytti… mutta hänellä lienee varmaan niin paljon töitä ja huolia, runoilijaksi kun on tullut, että… Ja mitäpä hän minusta… meikäläisistä…"

Falk kiitteli emäntänsä hyväsydämisyyttä.

Nainen kummastui hiukan, ja oli iloissaan, aprikoi: "Olisinko hyväsydäminen… en tiedä, en usko." Hän oli hetken vaiti. Sitten tuli tuskallisena, kuin hiljainen huudahdus: "Mutta sen minä ainakin tiedän, millaista on olla huonosti kohdeltu! Siksi minä… Sen muistan aina!"

Hänen äänensä värähti syvää katkeruutta, kun hän nämä sanat lausui.

Oli hämärä, melkein pimeä. Ikkunasta, louhitun kallion ja kaukaisen metsän takaa kiilui rusko, ja kivimuurien varjot näyttivät ikäänkuin painuvan yhä alemmaksi… pyrkivän yhtymään toisiinsa… niinkuin pelossa ja vilussa pusertuen vastatusten. Hämärästä kuului nyt naisen vavahteleva ääni, nykäyksittäin, katkeillen:

"Minä olen kärsinyt, oi… tietäkää se! En tahtoisi kenellekään pahaa. Minä tiedän, miltä se tuntuu. Kun ihminen on kiusattu, ruhjottu… Lapsuudesta asti. Tai jo lapsena. Voi, miten olen kärsinyt. Ikävä teidän on tätä kuulla… Ehkä häiritsen nyt herraa. Mutta niin vain on, että jos kerron… en tiedä, miten alkaisin. Kuulkaas… minulla oli lapsena äitipuoli. Ja oli kyllä hellä isä… mutta luonnoltaan liian pehmeä. Työläinen hän oli… poissa kotoa kaiket päivät. Silloin äitipuoli, varsinkin kun hänelle itselleen tuli lapsia, rääkkäsi minua. Aivan totta: kannatti kaikki vedet, halot… olin vasta kahdeksanvuotias ja heikkokin. Omiaan hellitteli. Ah, miten sain itkeä yksin salassa. Muita ymmärrettiin, hemmoiteltiin. Toivoin usein isää kotiin. Mutta kun hän tuli: enpä kannellut. Olisi hänen itsensä pitänyt nähdä! Ja hän näkikin, koska kysyi, olinko saanut ruokaa, juomaa. Äitipuoli makeili ja sanoi, että olin saanut, mutta väitti minua tottelemattomaksi ja viekkaaksi. Isä, mitäs hän? Näki varmaan kaikki, koska joskus ihan itki; kyseltyään muutaman sanan käänsi päänsä pois… Minä en rukoillut, en kannellut! Seuraavana päivänä kahta kovempi työ, ja vähemmän ruokaa… Vitsaa yhä enemmän. Lopulta keppiä, nyrkkiä. Sellaisia saattavat ihmiset olla! Ilkeitä, tunnottomia. — Niin elin neljä vuotta. En kannellut. Mutta: minut pieksettiin, kidutettiin vaivaiseksi! Siitä asti ovat hermoni olleet… tällaiset: eivät rauhoitu millään… Ainaiseksi on minut hävitetty."

Falkin silmien editse kulki nopeasti kauheita elämänkuvia: ensin umpimielinen, hellyyttä kaipaava orpolapsi… kidutettu yli voimiensa, kivut sisäänsä sulkeva; sitten katoamattomat arvet sieluunsa, jopa vammat ruumiiseensakin saanut nuori nainen; ja nyt yksinäinen, kuihtunut, köyristynyt vanhapiika… ja ahkera, köyhä hyväntekijä, ei laisinkaan vähäinen.

"Lopulta en kestänyt", jatkoi kortteeriemäntä. "Minä karkasin! Menin pitkän matkan päähän kartanoon, jonka emäntä oli sattunut käymään meillä ja oli näyttänyt ystävälliseltä. Tarjouduin piiaksi, minä pieni! Sanoin, etten lähtisi takaisin kotiin, vaikka mitä tehtäisiin. Syytä en ilmaissut… Eikä minua takaisin haettukaan: sain jäädä, tein työtä… ja sain syödä. Mutta isä tuli kuitenkin katsomaan. Kysyi, oliko minulle oltu kotona pahoja. Silloin minä en… en voinut olla sanomatta, että oli oltu! Minä sanoin, että olin ollut orpo… Isä itki… ja lähti pois. Mutta — ei tullut takaisin. Ei hiiskunut vuosikausiin itsestään minulle mitään. Ja sitten hän kuolikin."

Oli jo pimeä. Nainen sytytti sähkön, ja kertoili:

"Sellainen se nyt on ollut — elämäni. Pysyin talossa; olin työhön tottunut: se hyvä tuosta kurista ja kiusaamisesta kuitenkin lienee ollut. Ja yksinäni olin tottunut olemaan: niinpä sain jotain vähäistä kokoon palkoistani. Sitten isäntäväkeni toimitti minulle palveluspaikan täällä… oikein hyvän, ja siinä olin kauan. Perhe hajosi: toiset siitä kasvoivat aikuisiksi, toiset… kuolivat. Minulla oli niitä pikku säästöjä, ja kun kerran tarjoutui tämä puodintapainen kaupaksi… se omistaja perusti laajemman liikkeen… niin ostinpa tämän. Ja siinä… nyt on mennyt aikani toistakymmentä vuotta… pienessä touhussa. Mutta, mitä tarkoitinkaan sanoa: koskaan en unohda lapsuuttani… ja minä tiedän, miltä tuntuu, kun saa kärsiä ja kitua! — Ja nytkin minä olen ollut kunnoton ja paha!" hymähti nainen lopuksi.

"Mitenkä niin?" kysyi Falk.

"Mitenkä? Olen lörpötellyt… kuluttanut kallista aikaanne. Nuo paperityöt… ne ovat niin vaikeita. Ja… miten minun piti unohtaa… lienettekö juonut edes kahviannekaan? Se on jäähtynyt, minä keitän sen ylös. Ei mitään vastaanpanemista: minä keitän sen ylös!"

Ja nainen meni. Falk katseli tummaan ikkunaan, mietti jotain, ja katseli töitään, surkutellen. Tuli keittiön hellassa kuului alkavan tohista. Hän oli näkevinään tuon kunniansairaan konttoristinrouvan, jonka hän tunsikin ulkomuodolta. Oli näkevinään varattomuuttaan valittavia virkamiehiä. Sitten tuon sanomalehtimiehen, joka uhrasi kaikkensa, jopa melkein henkensä runojen ja — kutsumuksensa pyhän kunnian vuoksi; hassulta, kituvalta raukalta hän tuntui. Mutta kituihan tämäkin nainen? Niin… mutta… Näistä henkilöistä johtui hän jollakin merkillisellä tavalla ajattelemaan muita, ja muisti yhtäkkiä erään, joka olisi antanut melkeinpä mitä hyvänsä, jos edes kerran elämässään olisi päässyt mukaan oikein ylhäisiin kemuihin… kenraalien tai muiden kuulujen seuraan. Falk nauroi, vapautuneena, iloisesti. Kenraaleista jälleen siirtyi vallaton ajatus kummallisesti suuriin valtiomiehiin, jotka parhaansa mukaan koettivat rakentaa rauhaa Saksan ja Ranskan välille ja jotka saivat aikaan toinen toistaan komeampia sotia; heistä juhliin, joita ulkomaitten kauneissa kaupungeissa tai täällä pienessä pohjolassa heidän kunniakseen vietettiin… varoilla, jotka otettiin: mistä? Pian yhtyi häilyvien näkyjen joukkoon kirjoja, tauluja, kiistoja, pohdintaa taiteesta ja sen suunnista, kysymyksiä tyyleistä, oikeakielisyydestä, kielivirheistä, kirjankansista, kaikenlaisista. Falk nauroi nyt aivan ääneensä. Kannattipa! Jotain oli kuitenkin entistä mieluisempaakin. Entistä mieluisempaako? Kai niin. Ainakin olivat ne nyt hänestä parasta: — nuo kipsimedaljongit tuossa seinillä, tuo kipsipoika, joka kiiltävällä liimavärillä maalattuna seisoi piirongilla. Ne olivat — kaunista.

Niin hän silloin ajatteli.

Se ei kuitenkaan estänyt Falkia jättäytymästä emännälleen pieneen velkaan, jopa ainaiseksi, kun kesä tuli ja hän muutti. Sattuivat rahat kulumaan keväämmällä… kirjoihin ja jos johonkin. Joskus muisti Lauri velkansa, ja ajatteli silloin:

"Tuo hyvyys, kunniallisuus, sielullinen kauneus on ikäänkuin magneetti. Niinkuin magneetilla on voima vetää puoleensa terästä, niin on hyvyydelläkin erinomainen taito houkutella ympärilleen kiittämättömyyttä. Sääliksi minun häntä käy… mutta mitäs voin? En saata hänelle rahaa lähettää: esteettisistä kirjoituksista maksetaan minulle niin surkean vähän; ne eivät ihmisille kelpaa, ovat arvotonta tavaraa… tässä maailmassa."