ISÄNMAAN JUHLAT

"Gyysaa gääsää!" kimahtaa talvi-ilmassa viluinen pojan ääni, suuren tehdasrakennuksen portilla pääkaupungin reunassa. "Mist' sää hiivit?"

Poika, joka puhuu, on pieni, laiha ja vaivaisen näköinen; jalassa on hänellä puukengät; takki on liian iso ja repaleinen; korville vedettynä on hänellä jonkinlainen karvalakki, josta karvat näkyvät kuluneen paikoitellen pois tai riippuvat siitä irralleen tippumaisillaan kuin karvaansa luovan koiran pinnasta. Nykeröiset nyrkit, joilla hän hierustelee nenäänsä, ovat kylmästä pöhöttyneet ja haavoille halkeilleet. Hän jatkaa:

"Baasaatko, sääkin, tshiikaamaan, kun lahtarit juhlii?"

"Hei, tshali!" vastaa se poika, karkeaääninen ja pitkä, jolle pieni huudahti kysymyksensä. "Baasaan varttomaan gimmaani täältä. Mutshiako tekin vartotte?"

Pikku pojan vieressä seisoo näet tyttönen suunnilleen samanlaisissa tamineissa kuin hänkin, puukengät jalassa, vanha saali hartioilla, huivi pään ympärille käärittynä, villalapaset toki kädessä; pojan sisko, häntä nuorempi, aran näköinen.

"Mutshiamme… ja tshiikaamme lahtareita" vastaa pikku poika. "Kohta ne tänne baasaa."

"Niin määkin", myöntää iso poika, melkein aikamies.

Siinä sitten lapset seisovat vastatusten, katselevat toisiinsa, ja alkavat jutella edelleen asioitaan… Iso muistaa toivottaa iloista uutta vuotta: sillä nyt onkin juuri tammikuu alullaan, eivätkä nämä tuttavat ole sattuneet näkemään toisiaan joulusta saakka. Ja kysyypä hän siinä pikku pojalta ja tytöltä, ovatko he saaneet joululahjoja. Nämä ovat hetken vaiti. Tyttö ei yritäkään koko aikaan puhua mitään; värisee vain viluissaan… ja yskii.

Iso poika kehuu lahjoillaan: hänen äitinsä oli ostanut hänelle uuden paidan ja villasukat.

Silloin vetää pieni poika, joka on vilkuillut hetken neuvottoman nolona ympärilleen, taskustaan harmaat lapaset, kuten yhtäkkiä jotain iloista muistaen. Hän sanoo vilkkaasti, että eivät he oikeastaan olleet lahjoja saaneet; mutta sanomalehdestä oli kaikille lehdenjakajille, joita hänkin siskoineen on, annettu lapaset kullekin, — ja kun hänen ja hänen sisarensa lapaset sattuivat olemaan yhtä suuret, niin jouluaattona siellä patterin kolossa olivat he vaihtaneet lapasia keskenään, veli ja sisar… — ja niin olivat he sittenkin saaneet kumpikin joululahjan. Näitä omia lapasiaan täytyi pojan säästää; niin oli käskenyt äiti… jonka piti nyt aivan juuri tulla ulos tehtaasta, sillä kello oli kohta neljä.

"Onpa teillä kova gimma!" sanoo iso poika.

Pienemmät eivät siihen virka mitään.

Muutakin väkeä on kuljeskellut katukäytävällä pitkin tehdasrakennuksen seinustaa, ken korviaan pidellen, ken jalkojaan kopistellen. Nyt sitä tulee siihen yhä enemmän. Ja sitten alkaa kuulua tontin kulmauksen takaa epäselvää musiikkia… torvisoittoa. Pojat, pikku tyttö kintereillään, lähtevät juoksemaan sinne päin, mistä sävelet yhä selvempinä kylmään ja harmaaseen ilmaan purkautuvat, rämähdellen tehtaan huurteisissa tiiliseinissä ja herättäen kaikuja etäällä, tuolla kaljuilla kallioilla, jotka kohoavat tehtaan edustalla olevan laakson toisella puolella mustina ja viluisina, rinteillään muutama vääristynyt mänty tai joku tölli.

Päättäväisenä kaikuu marssi, ikäänkuin tarkoituksestaan ja kovan kohtalon vaatimuksista tietoisena. Jo pullahtaa juokseva lapsiliuta näkyville kadunkulmauksesta, ja sitten marssii näkyviin soittokunta, rumpupojat kankeissa sinelleissään, torvensoittajat kasvot kylmästä jäykkinä, sotilaita tuimissa riveissä, kiväärit ankarasti olalla, — ja paljon muuta kansaa; ja nyt kiiltävät vaunut, kaksi mustaa hevosta edessä, vaunut, jotka keveine pyörineen nytkähtelevät hankalasti lumessa. Ja jälleen väkeä: kirjavia upseeripukuja, pitkä jono ajurinrattaita, silkkihattuja, osakuntien lippuja, — huminaa, kohinaa.

Tuskin on hälinässä kuulunut tehtaan torven ääntä; työläiset alkavat vieriä tehtaan portista.

Patrunessa, tämän mekaanisen tehtaan omistajatar, viettää näet kuusikymmenvuotiaan juhlaansa, ja sen kunniaksi hän on lahjoittanut vapaudenpatsaan tässä lähellä olevalle huvilayhdyskunnalle… tai ainakin suurimman osan tuon patsaan pystyttämiskustannuksista. Nyt on hän kiitollisine saattojoukkoineen tulossa patsasta paljastamasta. Tehtaan työläiset tietävät asian, jopa eräät heistä senkin, että patrunessaa aiotaan tänään hänen talossaan juhlia vielä siitä, että hän on ilmoittanut määräävänsä testamentissaan melkoisen osan omaisuuttaan ja varsinkin jotkin kalleudet, joita on hänen huoneissaan, yhteiskunnalle. Yhteiskunnalle? Millä tavoin? Sitä joku heistä mielessään mietiskelee, koko juttua liioin ymmärtämättä.

Lähenevään kulkueeseen katsahtamatta, kankein kasvoin, mutta tuikein silmin ja eräillä ivallinen hymykin huulillaan työläisparvi vyöryy tahraisena ja konehallin käryiltä löyhkävänä portista kadulle ja hajoaa kiirehtien eri tahoille.

Virkkaapa joku juhlamarsalkoista hiljaa herralle, jonka kanssa ajaa samoilla rattailla, että tuntuu ikävältä, kun satuttiinkin tänne parhaiksi työväen päästessä tehtaasta; menot sankaripatsaalla olivat sujuneet odottamattoman pian.

Niin, työläiset hajoavat paikalta välinpitämättöminä ja vaiti. Mutta eivät kuitenkaan kaikki. Muutama pysähtyy katselemaan puuhaa syrjästä… tai huutamaan pois lapsiaan, jotka ovat tulleet odottamaan vanhempiaan kotiin työstä ja innostuneet juoksemaan juhlasaaton sivulla. Joku murahtaakin jotain… jopa uskaltaa hampaittensa välistä hiukan viheltääkin. Ja kun sitten saattue tulee portille, aikaa kuulua kimeää, vimmastunutta naisen säkätystä:

"Juhli, juhli, ponsari! Onnellista uutta vuotta… valehtelemaan ihmisille ja sillä keräämään itsellesi kunniaa! Onnea tykö. Minä sanon niin: hänen pitää se kerran saaman kuulla! Mitä rahoja lahjoitit patsaisiisi, Rummin-Jusseihin? Kenenkä työllä olet ne koonnut, — kenen vaivalla? Kyllä sinulla on kellotuspaikkoja kamarissasi, — mutta eipä kelpaa sinun meille mörskiä rakentaa! Teettäisit työläisillesi edes asunnot! Ei pennin-hyrrää meille juhliin; ei kuin paina kaiken päivää työtä, kun rahoja muille lahjoittelet. Minä huudan… huudan kerran niin että taivas repeää! Onnea tykö! Juhli nyt, peilaile itseäsi — kun olet kermaa… nälkäpalkoilla kiusaaja, valehtelija, pöykkäri…"

Akan sanat haipuvat ja vaikenevat yleiseen äänten huminaan, torvien soittoon ja rumpujen pärrytykseen, kun kulkue marssii sisään portista. Poliisejakin näkyy tuolla häärivän akan kimpussa. Hän huitoo käsiään, näyttää yhä huutavan. Ja sitten hän saakin mennä.

Hänen perästään tallustelevat säikähtyneinä ja avuttomina nuo kaksi pikku lasta, jotka olivat äsken seisoneet portilla ja sitten juosseet juhlakulkuetta katsomaan. Kun eukko kuulee heidän jotain hänelle sanovan, huudahtaa hän heille, takaisin pyörähtäen:

"Tulkaa, penikat! Ei kannata häneen katsoa… vaikkapa sitten työstä pois potkisi. Mutta kunniansapa sai kuulla… ja jos potkii pois, ei meikäläisen olo täälläkään parane. Mennään koloomme vaan!"

Akka on laiha, solakkavartaloinen, mutta kumara; hänen hikisistä kasvoistaan kiiluvat synkät silmät, ja hän puree hampaitaan. Hetken hän kulkee kumarassa, sanattomana. Ja sitten hän alkaa kiukkuisesti nyyhkiä. Poliisit ovat jääneet kauemmaksi… katselevat sieltä häneen, joku hymyillen ja huomauttaen jotain tuosta hullusta ja riivatusta. Kadun kulmassa hän pysähtyy hiljaa itkeskelemään, ja odottamaan jotain tuttavaansa, sillä nyt hän yhtyykin erään toisen tehtaannaisen seuraan, joka siitä kulkee ohitse. Toinen ei ole ensin häntä näkevinäänkään: supisee vain sille isolle lehtipojalle, joka taannoin jutteli noiden pikku sisarusten kanssa:

"Tule pois, Jali… hävyttömän seurasta…"

Tällä naisella on punainen, pöhöinen naama, vetiset silmät ja väsyneinä roikkuvat käsivarret. Toinen työntyy torjumisesta välittämättä kuitenkin hänen rinnalleen, harppaa siinä hetken sanattomana, mutta aukoillen jo puuskuttavasti suutansa, ikäänkuin tahtoen selittää, pyytää toiselta oikeutusta… vaatia itselleen tunnustusta rohkeasta teosta. Ja sitten hän alkaakin uudestaan saarnata, kulkien yhä tuon lihavamman naisen rinnalla, joka ei suvaitse häneen silmäänsäkään luoda. Hän tiuskii:

"Sanokoot mitä sanovat! Potkikoot pois tehtaasta, jos tahtovat: siitä ei elämä parane. Mutta niin se vaan on kuin sanoin: se on tosi! Jos tietäisit… ja olet sen nähnyt: ei ole herkkua asua siellä patterinkolossa! Ihmisten kuolemaksiko ryssät lienevät niitä pattereita rakentaneet! Menihän tykkivajassa vielä kesällä, meni syksylläkin… vaikka lattia vettä lainehti ja seinät olivat kylmät kuin kivi: arvaahan sen, sementti! Mutta näin talvella! Kolmattakymmentä raatia kuului olleen toissa päivänä pakkasta… eikä peltiuunissa säily lämmin, vaikka saisikin tuskalla risuja kuusikosta itselleen väännetyksi. Eikä ole ryysyjä tarpeeksi, — ja jopahan nekään edes auttaisivat. Jumalan päälle sen vannon: luita se pakottaa, vilu… pään se halkaisee, ytimet siinä hyytyy kuin rasva kylmässä. Ja keuhkot tursuvat ulos. Jos itse rykisinkin! Mutta nyt alkaa tuo tyttökin aina rykiä: kuoleman taudin se saa. Niin, niin, se on totta… Jumalan päälle: silloin, kun oli kolmattakymmentä raatia, ei voinut olla sisällä patterin kellarissa: täytyi keskellä yötä lähteä metsätielle kävelemään ja viedä pennut mukaansa, muuten olisi joka kynsi paleltunut! Sellaisia ne ovat meidän asumukset… Mutta Rummin-Jusseihin piisaa rahoja! Eikö niitä alkanekin jo olla jokaisella pihalla ja kalliolla! Niihin riittää rahoja… mutta me: mitäs meistä… eipä meistä koreutta kenellekään… Ja paremmin tottelemme, kun siihen paikkaan tikahdumme… paremmin teemme työtä, me punikkien kirotut lesket. Ah, mutta… mutta…"

Kimmastunut nuorempi nainen haukkoili ilmaa, ikäänkuin tietämättä, miten jatkaa; ja siihen hänen juttunsa loppuikin, puuskaisevaan huokaukseen. Toinenkin nainen huokasi nyt… ja katsahti pitkään tuohon tuttavaansa; oli kai jo tullut lauhkeammaksi. Huokasi… ja sanoi:

"Niinhän se on… mutta minkäpä sille voi? Mitä me… typerät voimme? Eikä minun mielestäni ole oikeinkaan noin kiroilla… ja häväistä Jumalaa ja kaikkea… kapinoida sellaisia vastaan, joille ei mahda mitään. Ei se auta: hylkäävät, eroittavat työstä: mikäs sitten edessä. Täytyy alistua… kestää. Ja kyllä sitä… sentään elää. Veroina menee kyllä puolet palkasta, puolet kaikesta… mutta minkä sille? Työhän minulla ei ole kovin vaikeaa… sitä on jo tottunut, koneenosia kirkastamaan. Mutta ne verot… ja kun ihmiset muuallakin ovat niin ilkeitä! Paha se on minunkin asua… joskaan ei toki niin kuin sinun. Tiedäthän sen roskakonttorin siellä seinän takana. Ihan äskettäin se seinä, lautaseinä, puhkesi, ja koko tunkio kaatui minun mörskäni lattialle. Ymmärtäähän sen: sellainen lautaseinä lahoo, kun aina kojuun likavesiä ja ämpäreitä kaadetaan. Kamala haju ja siivo: koko tunkio… melkein pöydälleni. Valitin talon omistajalle: ei lähettänyt korjaajaa. Enhän voinut elää: kutsuin kirvesmiehen, aioin itse kustantaa. Mutta kun isäntä sai sen kuulla, hän tulee minua haukkumaan: en olisi saanut korjauttaa seinää ilman hänen lupaansa… Seinä on hänen! Ja nyt uhkaa häätää minut… sen korjauksen tähden. Minne minä menen? Puolet palkasta veroihin… Asuntoa ei saa, jos ei ole maksaa painonsa kultaa. Mistä meikäläinen rahat? Pahaksi on maailma tullut…"

"Mutta paranee!" kiljahti nuorempi nainen. "Paranee, kun saadaan miehet, jotka antavat meille asuntoja… ajavat patruunat ja kulassit vuorostaan patterikellareihin ja lautaputkiin."

Mutta vanhempi nainen huudahti suuttuneena niin että oli tummanpunainen:

"Tuota puhetta minä en siedä! Mitä se auttaa… pahalla kostaa. Verta teikäläiset tahtovat. Minkäslaista nyt pitäisi olla? Sellaistako kuin Venäjällä? Kyllä ne meidän johtajatkin osaavat sortaa… Työväestäkin löytyvät kelvottomat, jotka nylkevät ja kiusaavat meitä… ja monin verroin pahemmin kuin porvarit. Ei, tuota en siedä. En tahdo kuulla. Täytyy kestää… uskoa Jumalaan… Rakentakoot muistomerkkejään…"

Toinen eukko nauroi pilkallisesti. Väiteltiin hetki: seisatuttiin, filosofoitiin kauan kuten suomalaisen työläisen on tapana: aina ja yhtämittaa, perinjuurin kaikkia asioita pohtia. Suututtiin, erottiin.

"Jali, tule pois kotiin!" huudahti vanhempi nainen kiukuissaan pojalleen.

"Täytyy hiivata himaan", sanoi iso poika pienemmille lapsille. "Rookaamaan, tshali."

"Hyvästi", inahti pikku poika hiljaa.

Sisko yski. Sitten pikku lapset lähtivät hiljaa kapsuttelemaan äitinsä perästä, joka erosi työtoveristaan omalle suunnalleen, tuonne alastomille patterikallioille päin, hirvittävään asumukseensa.

* * * * *

Mutta jokaisella ihmisellä on omat huolensa. Sanotaan, että köyhän on turhaa rikkaampia kadehtia! Patrunessallakin voi olla surunsa.

Nyt on juhlittu patrunessaa, ja hän on yksin suuressa talossaan tehdasalueen takana, jäätyneen puiston keskellä. Juhlat, jotka hänelle on pidetty hänen lahjoitustensa ja samalla hänen kuusikymmenvuotispäivänsä johdosta, ovat lopussa. Mitä lahjoituksia! Paljon hyväntekeväisyysseuroille… ja koko asuinrakennus hänen kuolemansa jälkeen hienoine taideaarteineen säädetty taideyhdistyksille. Ja sitä paitsi erinäisiä pienempiä, mutta silti sievoisia rahamääriä testamentilla kaikenlaisiin todella hyviin tarkoituksiin.

Onnellinen ihminen, joka voi antaa! Mitkä taideaarteet! Tänään on suuri yleisö saanut niitä nähdä. Siellä on kierrelty ja katseltu, salit ja vielä lukuisammat kamarit ovat tungeksineet täynnä yleisöä, joukossa paljon asiantuntijoita, yleensä kaikki valittua kansanluokkaa. Juhlavalaistus joka huoneessa, kruunut ovat säteilleet, lamput hohtaneet. Mitä aarteita siellä onkaan! Oi tuota kullattua, valtavaa pöytää… ja tuota, ja tuota! Seassa jotain tyylitöntäkin, mautonta: niinpä oli patrunessa kuulevinaan jonkun kuiskaavan. Mutta mitäpä siitä! Ainakin kehuttiin enemmän. Paljon täällä on aitoa, arvokasta. Tuokin kuuluisa… kuvanveistos… melkein antiikkia. Se on sieltä etelän maista raunioista kaivettu. Se on maksanut niin ja niin monta sataa tuhatta, lausui omistajatar lopuksi hiljaisella äänellä, kulkiessaan vieraille oppaana. Se on tosiaan jotain verratonta. Sen joutuminen tähän maahan on maalle kunniaksi. Entä nuo taulut!… Ja nämä matot… nämä arvokkaat nojatuolit… nuo porsliinikoristukset uunin reunalla. Miniatyyrit: niin suunnaton määrä arvokasta, hienon hienoa työtä. Entä valikoima erilaisia vanhoja maljakoita: yksi sali täynnä, hylly toisensa päällä kattoon asti. Ja täällä on kaappeja Ranskan vanhoista linnoista, sänkyjä Espanjasta, helmiäisellä koristettuja piironkeja Italiasta ja Levantista. Tämähän on ilmeinen museo! Mutta kaikkein arvokkainta ovat sittenkin vanhat taulut, joissa on muutamia suurimpien maalauksen mestarien nimiä. Niiden luovuttaminen yleisölle on suurtyö.

Tosiasiassa isänmaalliset juhlat. On pidetty puheita, puhuttu kauniisti, jopa liikuttavasti ja hellästi; on ylistetty, kohotettu sielu korkeaan lentoonkin. On laulettu, on seurusteltu, soitettu, naurettu, loistettukin ja poistuttu.

Nyt on talo tyhjä, tuo rakennus lähellä hedelmättömiä ja talviyössä yksinäisinä kuumottavia kallioita. Ainoastaan vanha patrunessa siellä liikkuu… ja pari palvelijaa.

Kruunut palavat vieläkin. Nyt ne sammutetaan, ja palvelijat päästetään levolle.

Ja nyt siis ne juhlat ovat olleet! Nyt se on täytetty.

Patrunessa on antanut kaikkensa yhteiskunnalle ja maailmalle, — paitsi sitä osuutta, jonka hän on velvollisuudesta ja tietysti mielelläänkin määrännyt ainoalle, naimisissa olevalle tyttärelleen.

Juhlat on pidetty… Kai melkein viimeiset juhlat.

On niin hiljaista. Jokaisen kellon tikutus kuuluu… monilukuisten kellojen, joita patrunessalla on runsas kokoelma.

Tuntuu tyhjältä, tyhjältä. Ja miltei itkettävän haikealta. Nekin juhlat… ovat menneet.

Viimeinen pyyde on täyttynyt: antaa kaikki jälkimaailmalle, ikäänkuin itse siirtyen kaikesta pois.

Kaikki pyyteitten täyttymisjuhlat ovat täten loppuneet.

Kaikki, mitä hän on toivonut, on toteutunut. Hänellä on ollut kunnon mies, järkevä ja lujatahtoinen; hän se oikeastaan kokosi ja jätti rouvalle tämän perinnön. Sen kartuttaminen kävi häneltä sitten, miehen kuoltua, miltei itsestään.

… Tosin on aina ollut hieman selkkausta työväen kanssa. Varsinkin punakapinan aikana. Mutta onnellisesti hän on selvinnyt: pelastanut itsensä, omaisuutensa… kalliilla ostetut taideaarteensa, kaikki.

Mutta mitä nyt, kun on täyttynyt viimeinenkin toive, se, ettei hänen nimensäkään ole maailmasta koskaan katoava? Sillä totisesti ihminen, joka lahjoittaa maalle kalliita kulttuuriarvoja, saa maalta aikanaan myöskin oman muistokivensä. Mutta mitä nyt tehdä?

Rikkautta ei hän enää kaipaa. Mitä hän sillä? Sitä on tarpeeksi, — sitä on ylellisesti.

Ei syki sydänkään enää, — mitä vanhuksen sydämestä! Rakkaus, ohhoh, se on vaipunut unhon hautaan, kipua tuottamatta, tuskin muistoja jättäen. Vain ylimalkainen haikeus on jäljellä: että sydän, joka joskus oli sykkinyt, ei voi sykähtää enää.

Viimeinen juhla. Ja sekin… on mennyt. Vain arkku kiinni, ja kaikki hyvä!

Mitä tämä sitten oli — tämä elämä, joka oli pelkkää nousua melkein palvelijattaresta ylimykseksi?

Niin, mitä enää tehdä? Jotain pitäisi: sydämessä sanoo kaivertava ja ahdistava tunne, että jotain täytyisi keksiä tämän viimeisenkin jälkeen… aikansa ratoksi… loppuun asti, kunnes pää on aivan lumivalkea.

Jotain johtuu mieleen. Juuri näissä verrattomissa juhlissa, joissa häntä oli ylistetty pilviin, ja syyllä kylläkin, oli portilla tapahtunut… ainoa häiriö koko erinomaisen kirkkaassa, iloisessa, lämpöisessä tunnelmassa. Siellä portilla oli jokin eukko kirkunut. Kai hänen työläisiään; sitä ei hän varmaan tiedä, eikä se hänen asiansa olekaan, vaan työnjohtajien; — mutta hän aavistaa ikäänkuin osapuilleen, miksi hän oli kirkunutkin: ainahan ne varakasta luokkaa vastaan kirkuvat. Kateus… viha… Avuttomien, typerien raivoa.

Se oli siis tämän illan pikku häiriö; mutta ei se suinkaan hänen mieltänsä masenna. Hän vain hymähtää itsekseen. Sellaiseen hän on niin tottunut… yhä lisääntyviin vaatimuksiin, tulkkaamiseen… Ei hän kuullut eukon sanoja, eikä ole moneen aikaan sellaisia tahtonut kuulla: viime aikoina on hän antautunut kokonaan keräämään taideaarteita, luomaan itselleen nimeä, joka ei katoaisi… Ja nyt se on tehty. Nyt se on… mennyttä.

Mutta uusi vaatimus ilmestyi taas. Mitä alkaa tehdä? Mihin ryhtyä?

Minne matkustaa? Mitä maita olisi vielä näkemättä, — sellaisia, jossa voisi olla hänelle jotain uutta? Kaikki on nähty, — maapallon joka kulmalta on hän kerännyt itselleen muistoja, jotka ovat nyt tässä ympärillä… ja joista on nyt — luovuttu.

Niin, on todellakin kummallista, tuskallista, kun ei enää tiedä mitä tekisi. Se on vasta sielunahdistusta, jota ei kannata kadehtia. Olisipa köyhä ja onneton eukko tämän aavistanut!