IHME

Ei ole tämä ihme mikään jutelma keksinnöistä eikä uutuuksista, sillä ne eivät liene milloinkaan uutta eivätkä ihmeellistä, koskapa niitä melkein joka päivä tapahtuu; vaan todellisesta harvinaisesta ihmeestä, joka kuitenkin joskus on totta.

Vanha mylläri, joka nyt vaeltaa autuaitten kentillä… käyskentelee ikuisesti vihannoivissa lehdoissa, keskellä koivikoita, joita ei syksy koskaan lakastuta, ja kukkivilla ahoilla, joita ei hanki peitä, astelee vihanta virpi kädessä, korkeana ja kirkastuneena ja loistava hymy huulillaan rakkaitten karitsainsa perästä vieden niitä iankaikkisesti kauniille laitumille… vanha mylläri tarinoi kerran…

Ei ollut joulu, mutta lähellä oli se vielä: oli uudenvuoden aatto. Eivät palaneet myllärin tupasessa joulukynttilät, sillä niiden polttaminen ei ollut hänellä tapana, enemmän kuin muissakaan pienissä asunnoissa sillä seudulla. Mutta valoa oli silti pirtissä, valoa, joka loisti harmaan ja lämpöisen takan liedestä, myllärin kesällä talveksi varaamista pihkaisista ja kuivista petäjäpuista.

Mylläri oli hommaillut jotain kamarissa. Nyt tuli hän tupaan ja istahti rahin päähän lieden ääreen, jossa jo ennestään istui muudan nuorukainen, hänen kummilapsensa. Myllärillä oli sylissä joitakin papereita.

Juhliksi puhdistettu lamppu tuikki iloisesti pöydällä. Uunissa sirisi maukasta tuoksua levittävä paisti, lammasta, silavaa ja raavaslihaa. Myllärin muorin kamarista, joka oli isännän kamarin vieressä, kuului silloin tällöin sirmakansoittoa, raukeaa ja samalla raisua: talon isännällä oli juhlilla luonaan eräs toinenkin vieras, joka oli tullut taloon käsiharmonikkoineen, ja soitteli nyt siellä. Vanha mylläri, lempeä ja naurusuinen herännyt, pietistiksi harvinainen laadultaan, kuunteli maailmallista soittelua alakuloisesti hymyillen.

Milloin hanurinkurahtelu lakkasi, eroitti kamarista muorin juttelua toisen vieraan kanssa… ja ulkoa korkeain mäntyjen pehmoista suhinaa, ikäänkuin raskaita huokauksia.

Mylläri istui siis toisen vieraan kanssa tuvassa, hehkuilevan lieden edessä.

Yhtäkkiä, tai oikeastaan verkalleen ja kuitenkin ikäänkuin tekoaan hieman salaillen pisti vanha mylläri paperitukkusen, joka oli hänen sylissään, palavaan uuniin, humisevien liekkien sekaan. Nuorukainen huomasi hänen työntävän papereita palamaan, ja näki vanhuksen otsan sitten kohoavan miltei ylpeästi pystyyn, ja hänen ohuilla huulillaan väreilevän omituisen, leikkivän hymyn. Kun nuori mies katsahti papereihin, joita iloiset liekit juuri nieleskelivät, oli hän näkevinään niissä sanan: Velkakirja.

"Mitä mylläri tekee?" kysyi nuorukainen. "Poltatteko velkakirjoja?"

"Hyst!" varoitti mylläri, naurahti ja kohotti toisen kätensä etusormia. "Älähän hiisku tästä muorille."

Poika ymmärsi ukon: muori oli tarkka raha-asioissa; varmaankin mylläri poltti toisen velkakirjoja, ja mitäpä hänellä itsellään olisikaan ollut kenellekään maksamista, joka nyt muka olisi ollut maksettu ja jonka paperit hän olisi täten hävittänyt? Sitten mylläri jatkoi:

"Enpä velkakirjoja polta: yhden ainoan vain kadotan… pienen…"

Mylläri mainitsi hiljaa miehen nimen, joka oli ollut hänelle velkaa. Syntyi pitkä hiljaisuus. Vanhuksen kasvot olivat taaksepäin kallistuneet; ne olivat iloiset, kirkkaat, ja kumminkin hänen silmänurkissaan, pietistin punertavissa, itkettyneissä silmissä, kierteli vesi.

Meni hetki. Sirmakka oli hiljaa, tuuli ulkona huokaili, ja kamarissa muori naurahteli ja jutteli.

Sitten huokasi mylläri syvään ja alkoi tarinoida verkalleen, — opettavasti, hieman saarnaavasti:

"Niin, velkakirjasenhan minä poltin. Pieni velka vain… jollaisesta ei kannata mainita. Mutta tiedätkö, että sittenkin tuntuu hyvältä, kun sillä tavalla tein. Ihmeellistä. Mutta niin on Kristuskin käskenyt… eikä silti juuri käskenyt, koska hän meiltä mitään vastinetta vaatimatta antaa velkamme anteeksi, ottaa ne maksettavikseen.

"Tuntuu hyvältä… ja tuntuu siltä kuin tuvassa nyt palaisivat kirkon joulukynttilät…

"Ja kuitenkin tuntuu siltä kuin jokin olisi ihmistä tällaiseen käskenyt.

"Sanoisinko sinulle… poikani… missä sen käskyn sain?

"Olisinko kovamielinen… veisinkö ehkä sillä tavalla iloa nuorukaiselta? Ajattelen näet, että onhan sinulla, onhan nuorella oikeus ja vapaus iloita maailmasta. Paljon on siinä iloittavaa… kesä, ja Jumalan luomassa maailmassa laiho ja kukkaset, maan hedelmät, nuoruus: kaikki Jumalan antimia ihmisille. Iloita saa, iloita täytyy siitä. Iloita ja ihmetellä.

"Tohtisinko nyt tosiaan kenties riistää sinulta iloa?

"Mutta jokin vaatisi puhelemaan surusta… josta kehkeytyy ja kertyy ilo. Puhumaan, missä ja miksi minulle ikäänkuin annettiin käsky hukata tämä velalliseni paperi.

"Se tapahtui muutama päivä sitten. Hänen mökissään… hänen sairasvuoteensa ääressä. Niinkuin tiedät, hän on hyvin kipeä. Varmaan hän pian kuolee.

"Täytynee puhua näin uudenvuoden aattonakin… iltana, jonka perästä toivotaan kaikkea tulevalta vuodelta… kovaa on nähdä kuolevaa, nähdä kuolevan ihmisen kasvoja…

"Katoavaisuus oli hänen kasvoihinsa sinettinsä painanut; ne olivat keltaiset… niinkuin vanhojen kirjojen paperi. Niin on mennyttä mies; tyhjiin laihtunut… kun on kauan potenut. Ja hänen silmänsä, tuon mies-raukan: ne olivat ikäänkuin tavattomasti suurentuneet. Ne näyttivät ihan mustilta, vaikka hän onkin vaalakkasilmäinen… ja ne olivat pelkkää silmäterää. Isot ja mustat silmäterät kalpeissa kasvoissa… Kuin jotkin ikkunat, joista jokin minua katseli. Mikä?

"Puoli vuotta tätä ennen olin nähnyt saman miehen hartevana, leveänä. Silloin hän nauroi, hommasi työssä. Kiivas hän oli mieheksi… sellainen ettei kai luullut minkään jaksavan hänen voimaansa vastustaa. Ja hän kerskui voimillaan. Nyt, lyhyen ajan kuluttua, hän oli mennyt näin kasaan. Jumala oli lähettänyt taudin… kutsumaan häntä pois. Hänen ruumiinsa muuttui niin heikoksi, ettei hän pysty vuoteesta nousemaan. Kovia sanoja täytyy hänen sietää niiltä, joiden on hoidettava häntä ja joille hänestä on nyt tullut vastus: omaisilleen ja lapsilleen… hänestä, heidän entisestä hoitajastaan. Eikä hänellä ole voimaa eikä halua heidän käytöstään nurkua; ainoastaan vedet virtaavat välistä poskille silmäkuopista. Jumala lohduttakoon häntä… muuttakoon häntä vielä niin, että hänelle on ilo lähteä maailmasta.

"No… hänen silmiensä näkeminen se pakotti minut polttamaan tuon velkakirjan. Oikeastaan minun olisi pitänyt tehdä se hänen nähtensä, tai antaa paperi hänelle. Mutta… ehkäpä sinä tekisit sen hyväntyön minulle, että menisit vakuuttamaan hänelle, etten ryhdy hänen perikuntaansa velkomaan? Menemmekö yhdessä häntä katsomaan?

"Ne pian kuolevan silmät! Mitä puhui Kuolema, joka niistä katseli maailmaa ja minua, sillä Kuolema niistä katseli. Kuolema ja katoavainen. Tuntui kuin ne olisivat sanoneet: Katsokaa, tässä lepää voimakas, yrittävä, paljon toivova mies… muuttui muutamassa kuukaudessa heikoksi kuin lakastuva korsi. Ja Kuolema sanoi: samoin olet sinä itse muuttuva. Sinä olet kuoleva.

"Kuoleva… minäkin. Ja juuri minä. Ennen muita ehkä minä, sillä minulla on jo sellainen ikä. Kuoleva… ja katoava kuin ruoho.

"Miksi niin ollen välittäisin… pikku seikoista? Onhan minulla nyt rahaa tarpeeksi. Ja ilman sitäkin: se, joka muistaa piankin lähtevänsä pois, ei paljoa tarvitse. Muorillekin ja sukulaisille on minulla jättää jotain, heidän elonpäivikseen… — niin on Jumala minua auttanut. Heidän lyhyiksi elonpäivikseen: paljoa eivät he ennätä sillä ajalla tarvita… eivät niin paljoa, ettei minulla olisi oikeus ilahduttaa kuolevaa pyyhkimällä pois hänen perillistensä pienen velan.

"Velanko minulle? Mitä joutavaa! Ei ollutkaan se velka. Sillä ei minulla ollut mitään antaa, ei ole mitään omaa. Ei mitään.

"Sanotaan, että mylläri on rikas. Että hänellä on mylly… että hänellä on maatila… pellot, monta latoa heiniä joka talvi. Ja rahojakin pankissa.

"Se on joutavaa puhetta. Lasten tarinoita. Ei minulla ole mitään. Ei mitään omaa.

"Eikö mitään omaa?

"Ei. Miksikä ei? Siksi… että minun, niinkuin jokaisen, on lähdettävä piankin maailmasta. Se on totta, se on selvää. Ja niin ollen on kaikki, mitä minulla on, mitä olen ehkä itselleni hankkinut, annettu minulle ainoastaan lainaksi. Lainaksi olen saanut itselleni myllyn, tilan, karjan. Lainaksi kaikki; se otetaan näet minulta koska tahansa takaisin, mieltäni kysymättä… tai minä otetaan pois täältä lainatavaroitteni luota. Minun on jätettävä nämä lainatavarat vuorostani muille.

"Lainaa on omaisuuteni, ei omaani. Jumalan omaisuutta se on. Mikä oikeus, mikä ilo minulla olisi velkoa muilta semmoista, joka ei olekaan oikeastaan minun? Eikö minun ole oltava sitä velkomatta… jos oikean omistajan ääni siten minua käskee?

"Ei, minä en velo. Ja siksi olen iloinen, kun poltin edes tämän pienen velkakirjan… taisteltuani kyllä sen pahan kanssa, mikä minussa itsessäni piilee ja kuvittelee minulle, että minulla olisi maailmassa jotakin omaa ja että minun olisi sitä vartioitava niin etteivät lähimmäiseni sitä saisi. Lähimmäiseni, kanssavelalliseni… maailmasta katoavat.

"Mieleni on nyt tästä teosta iloinen! Tuntuu kuin ympärilläni palaisivat joulukynttilät… kauniimmat itse näkyväisen Jumalan temppelin joulukynttilöitä!"

Meni hetki. Myllärin muori tuli tupaan, katsomaan paistoksiaan ja järjestämään pöydälle juhlaruokia. Hänen mukanaan reuhtoili tuo toinen vieraskin, harmonikkoineen, nähtävästi maistelleena miestä väkevämpiä tuolla muorin kamarissa… toverinaan samainen — muori. Sirmakka alkoi nyt räikyä tuvassa. Muori touhusi ja tirskahteli: sen nyt arvaa, pullo oli hänellekin varsin mieleinen. Vanha mylläri iski veitikkamaisesti silmää sille, joka oli hänen sanojaan äsken kuunnellut, kai merkiksi, ettei äskeisistä jutuista pitäisi todellakaan hiiskahtaa.

Mutta niin pystyssä oli vanhan miehen ylhäinen otsa, sellaista järkkymätöntä tahtoa, sellaista itsensä kurissapitämistä ilmaiseva sen otsan rauhallinen sävy, niin lempeä hänen hieno hymyilynsä, niin syvä, alakuloinen sääli hänen tyynissä silmissään välkehtivän kujeellisuuden alla, että nuorukaisen pää painui ikäänkuin vaistomaisesti hänen edessään kunnioituksesta kumaraan. Kuolemaa hän ajatteli… ja ajatteli, että tämäkin ystävä pian voisi siirtyä sinne, mistä ainoakaan ei palaa. Sitä hän mietti… kuulematta harmonikan remua ja muorin hoppuamista ja ainaista juttelua. Mutta ihme; surulliset eivät hänen mietteensä ja tunteensa kuitenkaan olleet. Ei, jokin kummallinen ikäänkuin nosti, tempoi, kantoi hänet iloon… Yli koko matalan maailman olevaan hengen ihmeelliseen valtakuntaan.

Hengen valtakuntaan? Sellaista hän ei liioin uskonut olevan olemassakaan: liian paljon hän oli nähnyt jo harjoitettavan omaa hyväänsä tavoittelevaa petosta hengellä, aatteilla, korkeilla ihanteilla. Mutta tässä oli tosi näyte siitä, että aatteen puolesta voitiin jotain antaa, — ja antaa vaieten. Siispä saattoi olla kätkössä, jossain, muitakin totisia hengenpalvelijoita. Miten oli mahdollista, että tämä sivistymätön, yksinkertainen maalainen iloitsi näin uhrautumisesta?

Poika näki taivaan valtakunnan! Ja — tuon myllärin näki hän siellä huulilla hymy, silmissä lempeä loiste.

Nyt alkaa se poika olla vuorostaan vanha mies. Vuodet ovat menneet pian: menneet autereiset keväät, mustat syksyt ja karut talvet, ja vielä joutuisammin kultaiset kesät. Vanha mylläri on siirtynyt maan multaan, kaiken elollisen lakia totellen… taikka siirtynyt noille autuaitten ihanille kentille. Ja seurannut on häntä hänen rattoisa muorinsakin.

Mutta aina, milloin tuolla entisellä nuorukaisella on edessään jokin ilkeä pulma, tai jos suru häntä ahdistaa, taikka pettymys saattaa hänet painamaan otsansa käteensä… johtuu hänelle mieleen tuo maalaisukko, ja uudenvuodenaatto tuolla myllytuvassa, alakuloisessa, talvisessa laaksossa; hän näkee myllärin leikilliset silmät, hänen itsepintaisesti ylhäisen otsansa. Ja sitten hän naurahtaa itsekseen:

"Mitäpä hätää tässä! Tavaroistako? Ei omani ole minun: se on laina. Lyhytaikainen laina… melkein kuin yhdeksi päiväksi annettu.

"Ja jos kuka minua mielestäni halventaa ja kalvaa, saadakseen, luuloni mukaan, itselleen sitä pientä kunniaa tai pikku valtaa, mikä tuntui jo ikäänkuin minulle lainatulta, niin… halventakoon! Naurettava hän oikeastaan on: kuinka voi toinen toivoa niin vähäistä itselleen? Nähdä harmia ja vaivaa sellaisesta, joka on vähempi turhaa, joka tuokiossa unohdetaan!

"Joku tekee ihmisen narriksi, naurunalaiseksi… hyötyäkseen sillä muka jotakin. Mitä se minuun kuuluu? Ja eikö olekin aina narrillista kaikki, mikä takertuu johonkin, kiivailee, puskee, innostelee? Jopa kannatti!

"Olisinpa aseeton, hiljainen. Antaisinpa… itseäni sortaa! Niin, nauttia siitä, että on vähäinen, lyöty ja poljettu! Siitäkin saattaa nauttia. Sillä miksi riidellä sellaisesta, mikä ei meidän ole tai on tuokion vaiva?"

Myllärin muistaa hän aina, tuon ihmeen talonpoikain itsekkäässä ja rähisevässä joukossa. Ukko nyökäyttää päätänsä hänelle, kujeellisesti, hymähtää jotain, ikäänkuin sanoen:

"Mitäpäs! Ei hätää. Kyllähän tästä maailmasta aina pääsee… liiankin pian. Kuolema se on sellainen ulosottomies…"