MATOLAHTI

Siellä, missä ennen oli Matolahden torppa, siellä on nyt saha ja selluloosatehdas.

Kai niin on olevakin, — kai se on kehityksen välttämätön kulku. Kai sellainen tuottaa rikkautta ja voimaa isänmaalle, rakkaalle Suomellemme, ainoalle, mikä on meille kodiksi suotu ja missä voimme elää. Rikkautta ja voimaa, kehityksen siunausta.

Mutta vielä ei tuota siunausta näy muuta kuin osittain, muuta kuin pinnalla. Syvemmällä, ihmisissä, jotka ovat tehtaan koneitten karkeampina rattaina, ei sitä saata huomata. Ehkä se sinnekin syöpyy vähitellen, ehkä Matolahden seudun rahvas siunauksen kerran ymmärtää ja siitä iloitsee. Mitäpä muuta toivoisi! Mutta nyt, — miltä näyttää nyt Matolahden kulma?

Ennen se oli kaunis seutu. Ja se oli myöskin hiljaiseen ja omien peltotilkkujensa hoitoon perustuvaan elämäänsä melkoisen tyytyväinen seutu. Ja lieneehän vanha sananparsi totta, että tyytyväisyys on suurinta rikkautta?

Kaunis seutu. Maisema oli suuren sisäjärven ulapalta katsoen tosin villi ja toivoton: harmaita, korkeita rantakallioita ja louhia, joilla ei kasvanut paljon mitään muuta kuin petäjiä, nekin kituen mullan puutteessa ja keliahdellen keskenkasvuisina maahan kovissa myrskyissä. Villi ja toivoton maisema ulkoa katsoen. Mutta eipä se ole kaunistunut nykyäänkään.

Ennen saattoi hämmästyä ja ihastua, kun pujottausi venheellä ulapalta sisään jostakin salmesta, joka johti Matolahden vanhalle kulmalle. Salmea ei ensin huomannut, — eikä tietysti nykyäänkään: itse kalliot ja niiden maailman luomisen aikoina laaditut solat ja käytävät pysyvät aina koskemattomina, vaikkapa metsä niiden harjalta häviääkin muullakin tavoin kuin myrskyn runtelemana. Salmi oli siis samanmuotoinen kuin se meidänkin päivinämme on, näyttäen lyhyeltä, pieneltä lahdelta. Lahden perukan luulisi olevan jo tuossa aivan edessä. Mutta kun muutaman minuutin soutelemme, aukeaa ja haarautuu lahdesta toinen, pitkä lahti vasemmalle, kilometrejä pitkä, täynnä pieniä saaria ja luotoja, joiden välissä sorsat soutelevat ja kuikat sukeltavat ja joiden käpertyneissä männyissä kalalokki istahtelee ja huutelee ja joskus korppikin uskaltaa koikkua. Niin, erämaan portilla olemme. Tai oi, emme ole, vaan olimme, — sillä nyt ei näillä salmilla vesilintuja kuhise, — joskin mielenmasennuksen korppi koikkuu sille, ken ei oikein jaksa uskoa aikamme kirkastuvaan ja kultia säteilevään aamuun, lieneepä hänen epäuskonsa aiheetonta ja lapsellista taikka ei.

Ennen siellä kyllä runolliset sorsat narahtelivat ja ponnistivat kaislikosta lentoon venheen edestä, kiitivät vaahtoa purskuttavana matalana viivana kohti toista rantaa; mustat kuikat soutelivat rauhallisina kuin ihminenkin, joka niiden hääkulkueita katseli; allit lauloivat määrättöminä parvina kevätretkillään jäähileiden seassa. Kalaa polskahteli ja poukahteli kaikkialla. Jokaisen aironvedon narisuttaessa tullonvitsaa vireili ja hyppi siellä poukamilla. Kelpasi silloin kala- ja metsämiehen näillä main elää; uskomattomia tarinoita kerrotaan onkimiesten saaliista, sadoista hirmuisista ahvenista, jotka ongittaja veti parissa tunnissa kehnolla koukullaan syvyyksistä, merkillisiä jutellaan herkullisista lohiviipaleista ja metsokeitoista.

Minkäpä sille voi, että kalat vesistä vähenevät ja jättävät pyydykset tyhjiksi! Ja minkäpä sille, — ettei linnunlihalla nykyään enää eletä? Mutta olipa Matolahden kulmalla ennen muutakin rikkautta paitsi veden ja metsän riista. Ja oliko tämän rikkauden pakko hävitä niinkuin suuret ahvenet ja metsät luonnon pakosta häviävät?

Soudettiin yhä eteenpäin tätä pitkää, välkkyvää lahtea, jota vehmaat koivikot ympäröivät. Ja ken osasi, ei tästä edennytkään äsken nähdyn lahden perukkaan saakka, vaan kääntyi ajallaan oikealle, kahden korkean vuoren välisestä kapeasta salmesta, ikäänkuin oivallisesta veräjästä suurelle pihalle, Matolahden aukeamalle.

Ihana lahti. Alkupuoli jyrkkiä kallioita, joiden mustien pintojen kuvat tekivät ja tekevät veden vielä syvemmän näköiseksi kuin se lieneekään. Sitten alenivat rannat; tuli armaita koivikkoja, hiljaisia ahoja, joilla kaskia oli viljelty ja jotka sen jälkeen lepäsivät pitkiä omia aikojaan, kasvatellen horsmaa ja lepikkoa, sillä välin kuin toisten halmemaiden ja peltojen vuorona oli kasvatella viljaa. Peltojen: sillä peltojakin täällä oli, ja niiden kohtalosta ja niiden tuomasta onnesta ja rikkaudesta tässä oikeastaan onkin kysymys.

Pieniä peltoja tosin, kovalla työllä kivikkoon raivattuja, ainaisilla hikihelmillä iloa tuottamaan siunattuja. Tuolla ne peltoset kuulsivat tämän takimmaisen lahden kätketyimmästä sopukasta. Ja rantapellon rukiin ylitse kurkisteli Matolahden vanhan torpan musta pääty.

Mutta ennenkuin torpan pihalle ennätämme, on toki mainittava nuotta-talas, joka oli rakennettu sileälle kalliolle iki-vanhain ja koskemattomien petäjien varjoon. Riippuipa siellä kotona kudottu nuotta joka kesäksi hyvin paikattuna. Verkkovarppeet olivat nuottakodan vieressä, — ja lähellä niitä pata pyykkipaikalla, kotoisella ja sauhulta tuoksahtavalla.

Sitten, vetäistyämme venheemme leppoisassa rauhassa rannalle, aloimme nousta mökille, ohitse jonkin korsun, hyvin vanhan, pyöreistä hirsistä tekaistun ja koirankaulalle veistetyn; sitten pitkin piennarta, joka kasvoi korkeaa putkea ja heinää, jalanpolkemilla kohdilla ratamonlehtiä ja rapsahtelevaa saunakukkaa. Ruis taikka ohra kaarrutti kesänkulkijain polun poikki kypsyessään yhä raskaammiksi tulevia tähkiään. Ruiskukat ja leppeät aurankukat tervehtivät meitä olkisen laihon sisältä pilkistellen.

Jo tuli ensimmäinen aitta, vanha sekin, pyöreistä hirsistä veistetty, päivän puolelta kesäisessä auringonpaisteessa tervanruskeaksi palanut, somasti vihertynyt siimessivulta. Sitten toinen aitta, äskeistä hienompi, sirompi ja ihmeellisempi: jokainen hirsi kuusikulmainen, jokainen rako siisti ja suora, — oikeaa mietiskelevän taiturin mestarityötä, taiteilijan työrakkaudella suoritettua. Ja tuossa aittojen solasta astelee vastaamme kellertävä-juovainen kissa, — naukaisee, näyttää kaloilla herkutelleen suunsa ja hieroo kuvettaan hyväilynhaluisena jalkaamme.

Nyt olemme keskellä pihaa, somien, tummuneiden rakennusten piirissä, suuren koivun alla. Tuossa on tupa portaineen; tuossa portaiden vieressä pientä ylellisyyttäkin: kukkapenkki, jossa kasvaa minttua ja keltaista kehräkukkaa ja kauniimpana muita kurjenmiekka, joka on tänne lahden mutaisesta perukasta siirretty, kohottaen aurinkoa kohti kullanvärisiä teriään.

Jo tulee emäntä, mistä tullee, — aittojensa, saunansa ja pienen navettansa välisiltä kujilta. Jotain hän kantaa: maitohulikkaa, kerppuja, vastaksia, joista hän ryhtyy sitomaan vastoja talvi-iltain rattoa, kotoisen saunan kylpyjä varten. Hiljaisena, mutta hymyillen, arkana, mutta vilpittömänä ja kaikkia epäluuloja vailla hän vieraita tervehtää, pyytää käymään sisälle. Niin menemme pieneen eteiseen; siellä pimennoissa luulisi ystävällisten ja kotia suojelevien tonttujen talvipakkasillakin viihtyvän, ja tulemme tupaan, missä emäntä heti alkaa asetella kahvipannua karstaisen lieden tulisijalle.

Permannolla on haavanlehtiä, hyvän tuoksun ja kesäisen näön antajina, leposijoina ja kuivumassa rehuksi maidonantajille. Tuossa punertava, puhtaaksi pyyhitty pöytä kahden peräikkunan kulmauksessa. Ikkunoilla palsameita. Kotitekoisen kaapin nurkalla rehevä Annansilmä. Tuolla sänky kirjavine, mutta silti somilla juovilla koristettuine ryijyineen. Tuossa seinäkello. Ja tuossa punaiseksi maalattu kehto, jossa pienokainen alkaa heräellä.

Lastaan poikkeaa emäntä siinä välillä, kahvia puuhatessaan, hoitelemassa, — sille livertelemässä, tulevaa kyntömiestä vaalimassa: kyntäjän sanoo hänestä kasvattavansa, jos se nyt olisi kasvaakseen, jos sille Luoja aikaa antaisi. Ja sitten ryhtyy vähitellen kyselemään, mistä vieraat ovat, minne menossa, kuuntelemaan maailman uutisia, merkillisiä tapahtumia, kuulemaan niitä ilman kiihkoa tai vihaa, — ja omiaan kertomaan, kotinsa hyviä ja vaivaloisia puolia. Ja nämä viimeiset asiat, omat lehmät ja lampaat, omat pellavat ja liinat, omat pellot ja oma tupa ja sen asukkaat ovat hänelle kaikkein rakkaimmat. Siinä juodaan kahvit; kuulustellaan leppoisasti toisiaan, kerrotaan ja kummastellaan kahden puolen, kunnes muu väki tömähtää kotiin. Tömähtää kuka pellolta, kuka niityltä, kuka saaresta, kuka niemestä, eräillä mukana koira, uskollinen ja vieraita karsova, jollakulla kirves olalla, toisilla metsän tai veden tuomisia, marjoja tahi kaloja. Väsyneitä ovat toiset tulijoista, etenkin isäntä ja vanhimmat lapset, jotka ovat olleet ankarassa työssä, mutta kuitenkin on heillä silmissä rauhallinen hohde ja katseessa tervetulleeksi kutsuva hymy. — Aikovatpa siinä vieraat jo jatkaa kulkuaan tai kääntyä takaisin entisille salmilleen, sillä iltaan on ennättänyt painua päivä. Silloin ei annettaisi heidän vielä mennä, ei syömättä ainakaan; onhan matalaisen kurkihirren alla toki leipää, omassa pellossa kasvatettua, onpa voitakin ja maitoa, jos vieraille soveltuisi, onpa kalaakin ja marjoja näin kesällä, ja on vuoteita, pirtissäkö sitten levätä tahtoisivat tai aitoissa: illastettaisiin, tarinoitaisiin, kun harvoin täällä vieraitakin käy, pantaisiin sauna röyhyämään, nukuttaisiin, ja aamulla sitten lähdettäisiin: onhan sitä aikaa aina. Ja jos vieraat viipymiseen suostuvatkin, niin sitten joko istutaan portailla jutellen isännän ja vanhempien lasten kanssa kaikenlaisista maailman ihmeistä, nuorimpien vilkuessa arkoina, mutta jo veitikkamaisina eteisestä taikka aittojen tai töllin nurkan takaa, taikka kävellään pitkin peltojen pientareita katselemassa isännän kasvumaita. Ja se on aina hänelle rakkainta hommaa ja antaa hänelle enimmin puheenaihetta: minkälainen korpi, kivikko tai suo oli tuossa, jossa nyt ruista, ohraa tai kauraa kasvaa, ja kuinka hän voitti kannot, kivet ja rahkan. Ja ennen kaikkea: minkälainen paikka tästä vielä on tuleva, kun hän ennättää kaikki aikomuksensa toteuttaa: mitä tulee tuohon kummulle ja tuohon lehtoon, miten monta henkeä hänen ja hänen lastensa raivaamista alueista vielä saa leipänsä, ja miten hän katsoo tehtävänsä tehneensä, kun hän on vielä sen ja sen työn täällä tehnyt. Kuulutaan laadittavan sellainen laki, että mökin voi valtion avulla lunastaa talosta irti omaksi tilaksi. Onko se totta? Kyllä se on totta. Se on hyvä laki, — ja omakseen aikoo tämäkin mökin isäntä paikkansa lunastaa. Siitä laista ja lunastamisesta nyt puhellaan, ja paljosta muusta: kaikesta, mikä koskee omaa maata, omaa, ominaista kotia. Ja kaikista maanmiehen puheista ilmenee, että joskin tuollainen omillaan tai omilleen päästäkseen ponnistaminen on huolekasta ja raskasta, niin jokainen ponnistus samalla kiihoittaa uusiin samanlaisiin ja tyydyttää ihmisen kaipuuta toteuttaa omia tuumiaan, ellei juuri lupaakaan ylenpalttisesti palkita mukavuuden haluja.

Katsellaanpa vielä karja, silitellään lampaat, joiden villoista mökin väki kutoo itse vaatteensa, kuunnellaan emännän jälleen kiittelevän lehmiään ja valittavan jonkin entisen, merkilliseen tautiin kuolleen menetystä; nautitaan sitten yksinkertainen illallinen, kylvetään mehuisassa saunassa, jonka lapset ovat tuotapikaa valmistaneet, ja painutaan lepoon, toiset pirttiin ja toiset taas aittoihin, jotka ovat tuossa korkean ja surumielisesti suhisevan kotikoivun alla.

Kun herätään ja kahvit on juotu, jopa ehkä vieraat saatu istahtamaan aamiaisellekin, alkavat he vihdoinkin lähteä; lyödään hyvästiksi lämpöisesti kättä, toivotellaan uudestaan toisiansa nähtävän, ja pian Matolahden mökin väki katselee tanhualtaan rauhallisin silmin ja huulilla hymy, kuinka retkeilijät loittonevat venheellään lahtea pitkin — soutelevat pois, pyrkien kenties toisiin samanlaisiin mökkeihin tai pieniin taloihin kuin Matolahti: samanlaisia kauneuksia ja ihmisiä ihastelemaan kuin he siellä tapasivat, ja ehkäpä he sellaisia tapaavatkin, — tapasivat siihen aikaan. Matolahden kulmalla, suuren sisäjärven reiteiltä salatuissa perukoissa, oli silloin kylläkin noita asumuksia.

Kuinka on nyt?

Miltä Matolahti näyttää?

Sinne on perustettu tuo saha ja selluloosatehdas. Kaukaa sen jo huomaa, — ei pelkästään rantakallioista, jotka ovat menettäneet metsäturkkinsa niin tarkkaan kuin huolellisesti keritty lammas villansa ja törröttävät kaksi vertaa surullisempina ja kolkompina kuin ennen. Sen huomaa jo savupilvestä, joka luikertaa pitkin taivaanrantaa noiden kallioiden takana, sekä joskus kuuluvasta lankkujen ja lautojen paukkeesta ja selluloosan äitelästä hajusta. No niin, sellainen metsien katoaminen lienee kova välttämättömyys, ja selluloosan hajusta ei kannata miehisen miehen puhua; metsä kasvaa toki ennalleen näille karuille kallioille sadassa vuodessa, jopa seitsemässäkymmenessä, kun sitä opitaan kylvämään ja hyvästi hoitamaan, kun taas selluloosa antaa rakkaalle Suomellemme, joka on ainoa, missä voimme elää, rahaa, siis voimaa ja siunausta. Paukkakoot lankut ja laudat, iloitkaamme siitä paukkeesta, liikkeestä ja työntarmosta! Suvaitkaamme yli pitäjän ulottuva haju: se on nykyisen ajan ja vaurastumisen henkäystä. Nähkäämme tukkilauttojen soluvan hinaajien vetäminä salmen suusta, josta ennen soutelimme venheellämme kauniiseen Matolahden kätköön, soluvan yhä ohuempina otettuja petäjiä, koivuja ja haapoja vieden, — riukuja, joita ei oikeastaan enää sanotakaan tukeiksi, vaan parruiksi ja pinneiksi ja seipäiksi ja jos miksi. Mitäpä siitä. Kuikkiako näkisimme mielellämme, uneksijat? Älkäämme luulko niiden uskaltavan höyryproomujen kupeille, jotka nyt näillä solukoilla komeina ja vastatervattuina köllivät. Niin, älkäämme pian odottako kuulevamme suunnattoman alliparven haikean kaunista laulua, — sillä sirkkelisahain vinkuna ja viuhina, etäälle kimeänä kirkaisuna kajahtava, sen laulun helposti vaimentaisi, jos alleja täällä liikkuisi.

Mutta, vielä kerran, mitäpä kuikista ja alleista välitellä: tämä seudun muutos on todellakin välttämätöntä.

Ja välttämätöntä lienee myöskin, että Matolahti katoaa tai on jo kadonnut. Matolahden kauneimman mökin paikalla on nyt saha ja tehdas. Itse tölli on jäänyt korkeain lankkutapulien keskelle, ikäänkuin suunnattomaan hautaan. Osa sen rakennuksista on purettu; melkeinpä ainoastaan tupa on vielä pelastunut, mökin isännän, emännän ja lasten vuokra-asunnoksi, — sillä itse maa on myöty yhtiölle.

Näin on käynyt monille Matolahden kulman muillekin torpille.

Juuri äsken niistä joku lunastausi itsenäiseksi tilaksi, — samoin se, jota olemme ihastelleet ja jossa uskoimme kenties viihtyvämme useammankin kuin yhden yön. Oikein omintakeisen elämän maaemon povella piti niissä alkaa. Mutta kuinkas kävi? Sillä tavoin kuin meidänkin mökissämme.

Tuli tehdas. Tehtaan tuntipalkat, joskin välistä vaatimattomia, ovat toki aivan toista kuin minkä turpeenpuskija kaivaa itselleen maan mullasta. Ne ovat sellaista varmaa satoa, jota kevättulvat, kesän poudat tai liialliset sateet, ruosteet tai hallat, maakirput, niitty- tai lehtimadot eivät uhkaa. Kukapa jaksaisi vastustaa sellaista kiusausta? Kaikki ne äsken itsenäiseksi tilaksi päässeen Matolahden talon lapset, jotka kynnelle kykenivät, menivät sahaan ja selluloosatehtaaseen, tuohon aivan rajan taakse perustettuun. Niin tekivät kymmenet muidenkin mökkien ja talojen lapset.

Tehtaan perustamisesta oli kulunut vuoden aika. Matolahden kulman kaunistusta, tässä kuvattua pikku taloa, ei silloin vielä oltu myöty. Vanhimmat lapset kulkivat tehtaassa työssä. Isä, äiti ja pienokaiset jäivät kotiin.

Väsyä alkoivat vanhemmat omista uurastuksistaan. Monta virkkua jalkaa ja lujaa kättä vaille jäi uusi pikku tila. Tehdas vei niiden voiman omiin tarpeisiinsa. Kauniin ja jo siunattuja satoja lupaavan talosen uusi suoviljelys, joka oli hyvällä alulla, sai tyytyä olemaan kunnolleen kyntämättä, pian sitten kylvämättäkin. Kohta riensivät paatsamat ja koiranheidet valloittamaan sitä takaisin metsälle ja rämeelle. Ja jaksoiko tai välittikö isäntä jatkaa niityn ojittamista? Kesantoa karttui sinä kesänä enemmän kuin tarpeeksi.

Ja kuitenkin elettiin. Hätäkös, kun tehdas työnsi aina kahden viikon päästä rahoja taskut melkeinpä pullolleen: tällaista rahantuloa ei omillaan eläneessä ja vaatimattomassa mökissä oltu ennen koettu. Nyt oli Matolahden punaisessa pöydässä kahvia aina, ei vain juhlina, — ja oli tuota sokeria ja valkoista leipää ja riisisuurimo-puuroa. Nyt ilmestyi pojille tehtaankengät jalkoihin — ja kenkäharjat ja kiilloitusmusteet töllin nurkkaan! Kaulukset kaulaan pyhinä, ja punaiset kaulaliinatkin! Tytöille vaaleat leningit, — uusia joka toinen kuukausi, — ja kas vaan: jalkaan kiiltonahkaisilla remmeillä varustetut tanssikengät ja pienet, somat kalossit, joilla voi varpaitaan kastelematta kulkea luhtaniityn poikki sahalle. Eräälle salon kaunottarelle silloin tällöin paperossikin suuhun.

Hätää ei pikku tilalla ollut. Mutta masentunut oli silti isä, kun tehtaassa työskentelevät lapset alkoivat hänen kummakseen puhua, ettei hänen puurtamisensa pelloilla tosiaan lyönyt leiville. Sen hän huoaten nyt huomasikin ja myönsi: mitäpä hänen ansionsa tehtaan palkkojen rinnalla. Ja saman huomasi omasta aherruksestaan myöskin äiti.

Niin, kykenevät lapset kävivät tehtaassa ja voivat hyvin. Tosin heidän täytyi joka toinen viikko valvoa koko yö: olla siellä yötöissä. Aamuhämärässä he kompuroivat kotiin, — rupesivat nukkumaan ja nousivat jalkeille vasta kello kaksitoista päivällä. Söivät ääneti aterian, istuivat, haukottelivat; nököttivät hiljaa, pää kämmenien varassa. Heidän silmänsä olivat sameat, toisenlaiset kuin kotona juoksevien lasten, vanhintenkin näistä. Heidän suustaan ei kuulunut juuri leikinlaskuja: eivät he puhuneet töllin vanhan koiran metsästysretkistä, eivät kissasta ja pässistä viitsineet enää rupatella, eivät juttuja kalastuksesta, marjamatkoista, heinänteosta.

Mutta he voivat hyvin, ja perunamaakin voi jäädä kitkemättä, melkeinpä multaamatta.

Niin kului vielä aikaa. Matolahden parhaiten elävä pikku tilakin myötiin tehtaalle. Mitäpä omistaja siitä pitämään, kun hänen rakkaimmistakaan lapsistaan ei tuntunut olevan hänen ponnistustensa jatkajaa! Tehdas laajeni, tarvitsi lisää aluetta. Sinne hommattiin lisää työväkeä kaikkialta, pitkin Suomea. Entisen mökkimme isäntäkin meni vaimonsa kanssa tehtaaseen. Vuokralaisena tai jonkinlaisena loisena asuu hän nyt perheineen vanhassa, mustuneessa pirtissään, jonka piha on täynnä kaarnaa, rimoja ja lastunsälpää. Saunan paikalle on kaivettu juotti, jota myöten selluloosatehtaan kitkerät vedet valuvat Matolahteen.

Mutta voivathan Matolahden lupaavimman paikan entiset mökkiläiset ja talokkaat hyvin. Ja Suomelle karttuu tehtaasta rikkautta, se on kieltämätön totuus.

Kun vain itse nuo mökkiläiset ja pikku talojen omistajat ymmärtäisivät olla tyytyväisiä hyvinvointiinsa!

Kunpa he sen ymmärtäisivät, nämä meidän tuttavamme ja ne muut heidän kulmakuntalaisensa, jotka ovat nyt tehtaan työväkeä! Jospa he laulaisivat iloisesti, kun he työntävät sahan terien viillettäväksi kaiken päivää tukkia, aina samanlaista tukkia, aamusta iltaan tai sähkölamppujen säkenöivässä valossa keskellä yötä, yhtämittaa kuin yhtä ja samaa tukkia. Laulaisivat iloisesti — kuten sirkkelisahan vinkuva ja helisevä terä, kun se silmänräpäyksessä katkaisee paksuimman puun, — ja kädenkin tuhmalta ja kömpelöltä. Laulaisivat iloisesti sahajauhojen pölyssä ja tulistuneen rasvan hajun tunkeutuessa ylös alhaalta konehuoneesta. Olisivat onnellisia siitä, että hekin ovat rattaita Suomen kokonaisonnessa.

Mutta he eivät ole koskaan onnellisia ja tyytyväisiä, nuo poloiset! Ruokaa ei heiltä suinkaan puutu, se täytyy myöntää, — ja moni mökinukko ajattelee, ettei itse Salomoni-kuningas liene ollut aikoinaan paremmin vaatetettu kuin jotkut näistä rusettileuoista ja leveälahkeisista. Mutta kuitenkaan he eivät ole tyytyväisiä. Työväen talon ovat he jo saaneet rakennetuksi Matolahden kulmakunnalle, rappeutuvien mökkien ja uusien työläiskasarmien välimaille, seudun korkeimmalle kukkulalle. Mutta sekään ei heille vielä riitä. Tarvitaan lisäksi jokin nuorisoseuran talo. Eikä se nuorisoseura kuulu olevan mikään sellainen, joita maalaiset ennen muka uvat jossakin perustaneet, vaan aivan muuta. Niin, tämän uuden seuran nimikin on oikeastaan nuorisoliitto: kommunistinen liitto kuuluu se olevan. Sille liitolle ja sen seuratalon rakentamista varten nykyään kerätään työläisiltä Matolahden sahalla ja selluloosatehtaalla veroa ja kolehtia. Täytyyhän siihen yksinkertaisimmankin antaa vähäisen kolehtinsa; Matolahden töllin ukkokin antaa; eihän liitto muutoin saa omaa kattoa päänsä päälle, kun sen jäsenet ovat köyhälistöä, itse katottomia.

Kommunistinen liitto. Mutta kylläpä ovat Matolahden kulman työläiset yksinkertaisia ja typeriä! Milloinka he ymmärtävät oman etunsa? Ja joutavanpäiväisiä he ovat: tytöt tehtaalaiskoreuksissaan kuljeksivat kaikenlaisten vinosuisten ja hävyttömien sällien kainalossa, naureskellen näiden seuralaistensa rivoille lauluille ja pitäen varsin luonnollisena asiana, että Matolahden kylässä kaupataan salaa pirtua ja juodaan silloin tällöin sitä julkisestikin, vihataan poliiseja ja tapellaan browningeilla.

Näin häviää vanha Matolahti, tai on jo hävinnyt, jotta rakas Suomi saisi maailmalta rahaa ja sen mukana voimaa, mahtia ja siunausta. Sillä rahalla voimme ostaa ulkoa paljon viljaa, niin ettei nälkä meitä ahdista, ja kaikenlaista muuta hyvää. Matolahden pikku peltojen metsittyminen on pieni uhri asialle, joka on kieltämättä välttämättömyys, kehityksen ja edistyksen luonnollinen kulku. Mutta milloin Matolahden entiset mökkiläiset tämän ymmärtävät, — eivätkä aina ole tyytymättömiä, aina liehuta punaista lippua ja pidä itseäänkin jonkinlaisina uhreina? Milloin he ovat sellaisiksi kehittyneitä, että ojentavat porvarinnäköiselle kättä muutenkin kuin väkisin, sillä väkisin he nykyään sen tekevät? Milloin he lakkaavat uneksimasta sellaista siunausta, että isänmaa, jonka povea he eivät auralla ole tunnustelleet, olisi väännettävä nurin pommeilla? Milloinka?