MAINEETON SANKARI

Keskellä viehkeää Vanajaa on pieni saari, ulkoapäin samannäköinen kuin muutkin tuon järvenseljän enimmäkseen asumattomat pikku saaret: rehevä ja vehmas, rannoilta paikoin matalaa someroa, paikoin harmaina kallioina kohoileva. Lepät, joukossa korkeita ja tummia tervaleppiä, joiden lehdet kiiltävät väkevästi ja rungot ja oksat ovat syksyisin ja talvisin hienosti ruskeat, astuvat jalkansa miltei järven veteen, seisoen rannalla tiheänä vartiostona tai muodostaen verhon, jonka läpi katselijan silmä ei saavuta pienen saaren sisustan salaperäisyyttä. Lepikkoa ylempänä kuumottavat kuuset, koivut ja muutamat vanhat petäjät.

Eräässä kohdassa aivan rannalla näemme venheen, siimeksessä leppien juurella; lähellä sitä verkkoja telineillään kuivamassa, maassa rysiä ja mertoja, ja matalan saunan tuolla louhikkoon avatun ja sannoitetun polun mutkassa.

Ja sitten naukaisee jossain kissa, joka pian ilmestyykin viereemme, häntä pystyssä ison kiven nokkaan. Ellemme sitä peloittele, laskeutuu se luoksemme, hankaamaan kupeitaan jalkoihimme, jopa heitäiksen seljälleen ja anoo siinä naukuen hyväilyjämme.

Asuttu on saari.

Minkälainen kaunis ja omituinen asuinpaikka! Ja millä tavalla asuttu!

Ylenemme hiljaa rannalta polkua myöten, jonka reunoilla näemme milloin akleijoja, sinisiä ja vaaleanpunaisia, milloin tulenvärisinä rehenteleviä keisarikruunuja, ja sitten ilmestyy eteemme asukkaan tupa, vähäinen, harmaa ja savuttunut, mutta rattoisan ja rauhallisen näköinen, jopa somakin: ikkunanpielet ovat maalatut sinisiksi, ja yhdessä mökin kolmesta ikkunasta on puhtaat, maalaiskutoiset uutimet. Ovi on kumminkin lukossa: isäntäväki näyttää olevan jossakin ulkosalla tai ehkä lähtenyt käymään manterella.

No, katseltavaa on kylläkin vieraiden ympärillä.

Erikoista huomiota ei herätä korkea ja rehevä ruis, joka lainehtii saaren keskellä, pyöreällä aukeamalla; eivätkä kukkiva perunapelto taikka kaalismaa tahi tupakkapenkki meitä ihmetytä, joskin ihastuttavat sinisine ja valkeine kukkasineen, rehevine naatteineen tai komeine varsineen. Mutta ainakin minä hämmästyn, kun näen mökin ympärillä pari omenapuuta… ja sitten loitompana, suuren raunion vieressä, kolmannen omenapuun, ja sen jälkeen yhä kauempana samaisia. Seitsemän, kahdeksan omenapuuta näillä pienen pienillä viljelyksillä, kaikki tuuheita, huolellisesti oksittuja, varmasti ja kätevästi tukiseipäihinsä sidottuja.

Kuka on tehnyt yksinäiseen saareen omenatarhan?

Sitä kummastelemme, kun kuljemme ruisvainion piennarta ja ajattelemme, millaiselta tämä jalostettu puistikko mahtaakaan näyttää kukintansa aikaan…

Siinä menee hiljalleen tuokio, omenapuita ja ruista ihaillessa, illansuun hyrrääviä hyttysparvia katsellessa, rantametsiköistä lemahtavista illan suloisista tuoksuista nauttiessa.

Ja vihdoinpa kuuluu salmelta sorsien narskuttavien äänien lisäksi myöskin soutuvenheen airojen vinguntaa. Mies sieltä soutaa, suuntaa päätänsä kääntämättä kohti tuttua valkamaansa, jo kahisevat kaislat venheen laidoissa, ja kokka karahtaa miltei äänettömästi somerikkoon, parin suuren kiven lomaan.

Kissa hyppelee rannalla vesikiveltä toiselle, heitäiksen viimeisellä kupeelleen isäntänsä edessä ja näyttää kellertävän vatsansa, naukaisee tyytyväisesti; on rientänyt tulijaa vastaan.

Mietteissään soutava mies on huomannut vieraat, kääntyessään nostamaan airojansa tulloista venheeseen. Hänen päänsä tekee nopean liikkeen, ja lyhyesti, puolittain jurosti, mutta silti ystävällisesti hän nyt lausuu hyvän-ehtoonsa, ja me selitämme olleemme huvisoudulla. Eipä hänellä mitä kyläilyämme vastaan. Jotakin hän nyt puhelee kissastaan, ainoasta kotieläimestä, mikä hänellä täällä on, ammatiltaan kalamiehellä, sekä vaimostaan, joka on jäänyt yöksi kylään, manterelle; mutta kuitenkin tarjoaisi hän meille kupposen kahvia taikka lasin teetä, pieneksi virkistykseksi soutelusta, miehen keittely jos meille sopisi. Lähdemme kaikin kartanolle. Ilmaisemme matkalla ihastuksemme rukiiseen, jonka varren korkeudelle ei vertaa, tuuheaan perunaan, voimakkaasti kiiluviin tupakanlehtiin, ja näihin moniin, komeihin omenapuihin. Saaren asukas ja isäntä ainoastaan hymähtää tyytyväisesti jotakin sanatonta vastaukseksi kiittelyihimme.

Mies, vanha ja hieman kumarainen, ruskeaksi päivettynyt ja ahavoitunut, yksinpä jo äänestä päättäen luonnon helmassa miltei murtumattomaksi karaistunut, aukaisee pirttinsä oven, köykistää päätänsä ja painuu kissa edellään sisään, kutsuu vieraita perästään majaansa. Se on hämärä, pienen pieni, mutta siisti. Tuossa suuri kiuas, josta varmaan talvella, tammikuunkin pakkasilla riittää lämpöä yhdellä lämmityksellä pariksi päiväksi. Ja takan kupeella sänky, punertavaksi maalattu, nyt haavanlehdillä pehmustettu. Ikkunan edessä pöytä tyhjänä; kupit, ja lautaset sievästi pestyinä tuossa hyllyllä taikka vanhassa kaapissa, joka täyttää sisemmästä päätyseinästä niin paljon, että parhaiksi kamarin ovi mahtuu sen ja takan väliin.

Isäntä aukaisee kamarin oven ja kehoittaa meitä lepuuttamaan ruumistamme niillä istuimilla, mitä saatavissa on: pinnasohvalla ja parilla puunjuurista punotulla nojatuolilla. Näiden istuimien keskellä on ristikkojalkainen pöytä. Vielä näemme kamarissa raamatun ja muutamia muita hartauskirjoja; siinäpä onkin sitten koko huoneen sisustus.

Pohditaanpa siinä isännän kanssa, mitä joisimme, teetä vai kahvia, sitten vieraat istuvat ja odottelevat, kuka tupakoiden, kuka ilman vain, ja vaihtavat kamarin avatun oven kautta pakinoita isännän kanssa, joka sytyttelee tulta lieden tervaksiin, ottaa esille kupit ja lasit ja puhelee siinä ohella vierailleen ja kissalleenkin, ja nyt kissastaan:

"Se on merkillinen mies… tämä Narri. Aika herkkusuu se on: sille ei kelpaa ruuaksi paljon mikään muu kuin kala. Joskus jonkin lintusen metsästä nappaa, Narri syö sen, tulee höyhensuisena tupaan. Mutta hiiriä ja rottia: jopahan Narri niitä maistaisi, vaikka onhan niitäkin täällä. Ehei, ei edes tassullaan niitä lyö, ei hammastaan niissä tuhraa: ystävä on hiirille, parasta pataa vanhan rotan kanssa… Kerran tässä… levolla oltiin illalla jo eukkoni ja minä, oli pimeä, syksyaikaa… lamppu sammutettu… Niin, annas olla, alkoi kuulua täällä rapinaa ruokakaapin ovelta. Minä heräsin, puolin olin jo unessa, ajattelin: Narri kai siellä raapustelee; sillä on sellainen tapa ja taito availla itse kaapin, niin, aivanpa kamarinkin ovi, jos se on jäänyt vähänkin raolleen. Ajattelin Narrin koettavan aukaista kaapin ovea ja ottaa sieltä itselleen joitakin herkkujaan… kalaa… tai oli sillä kertaa teirikin paistettuna. Mutta sitten katsoin, ja näin Narrin silmät varsin sänkymme vieressä, ei kaapin ovella. Kaappaisin tulta, ja eikös pehkana: rotta istui kaapin ovella, oli sitä jyrsinyt… ja Narri melkein tuossa sen rinnalla: katsoi rauhassa, kuinka rotta veikkonen yritteli kaappiin. Ei tassullaan lyönyt, ei hampaallaan uhannut; katseli ja kummasteli. Sellainen merkillinen mies se on Narri, hehe."

Niin tarinoi isäntämme tällaisen jutun ja kuvauksen… ja kaikenmoista muutakin, vakavaa ja hauskaa sekaisin. Ja sillä välin kiehahti nopeasti tee, jonka vanhus kantoi nyt pöydälle.

Virisi siinä isäntämmekin suuhun tupakka… ja jälleen melkoisen lyhyt, mutta silti mielenkiintoinen tarina, jota vieraat kuuntelivat ääneti, ihmetellen ja keskeyttäen vanhuksen innokasta ja harrasta puhelua ainoastaan jotakin erikoista, vielä selittämätöntä seikkaa kysäistäkseen. Eikä isäntämmekään katkaissut juttuaan muuta kuin kehoitellakseen nauttimaan virkistävää teetä taikka ollakseen häveliäisyydestä hiiskumatta jotakin asiata, joka olisi hänen kunniaansa kenties omalla kiitoksella kohottanut. Niin hän kertoi, verkkaan ja hiljaisin äänin. Narri-kissaansa oli hän leikillä merkilliseksi mieheksi sanonut; mutta hänpä itse se oli mies, kumma ja ihailtava, mielestäni harvinainen laji oikeaa ihmistä, lähellä parasta.

Neljätoista pitkää vuotta oli hän asunut tällä saarella, asunut tätä saarta. Neljätoista vuotta, jotka nopeasti solahtavat.

Kalastaja oli hän ammatiltaan, ja laadultaan hyvä kalastaja, joka tunsi Vanajan kaikki kalahaudat paremmin kuin kukaan, jopa etäisten sivujärvienkin.

Sillä ammatilla hän eli. Lapsia ei ollut.

Mutta kalastuksen lisäksi oli hänellä toinenkin elinkeino, oikeastaan vielä tasaisemmasti varma kuin kalastus. Elinkeino ja huvi. Se oli viljellä tätä pientä saarta. Saari oli hänellä vuokralla. Niin, viljellä ja kaunistaa sitä. Kaunistaa: sitä merkitsivät nuo vaatimattomat puutarhakukkasetkin, jotka olimme nähneet saunapolun varrella, ja omenapuut.

Mutta mikä vaiva viljellä tällaista saarta! Mikä suunnaton työ ja ponnistus. Neljäntoista vuoden työ… ja nyt saaren louhet ja miltei kalliotkin vihannoivat ja kukkivat.

Kun hän tähän saareen asettui ja sommitteli siihen kalasaunansa, oli se todellinen kalastajan saari: metsää, muutamia kallioita ja niiden ympärillä kiviä. Pieniä ja suuria kiviä… aivan toistensa vieressä. Sellaiseen kivikkoon mahtui perunamaa. Niin, oikeastaan ensin ainoastaan tupakkapelto ja sitten perunamaa. Sen jälkeen alaa kaaleille ja lantuille. Ja viimein raivasi uudisasukas melkoisen oikean pellon, jossa kasvoi vuoroin ruis, ohra taikka peruna, jopa vähän vehnääkin.

Mutta millä tavalla hän teki peltonsa tällaiseen pohjaan! Ei uskoisi se, joka louhikon silloin näki: pelkästään kangella ja lapiolla. Vaimo apunaan.

Kangella ja lapiolla ja aurasella, jota mies veti ja vaimo painoi kirkuvaan kivisoraan.

Mutta jos pienet kivet saatiin käsinkin heitetyksi raunioihin, ja niistä isommat kangella irti, niin sanoihan vanhus olleen suuriakin kiviä. Niitä oli niinkin suuria kuin tuo tuvan leivinuuni. Nyt ei niitä ole. Ei yhtään monistakin kymmenistä. Eräihin niiden jättämiin syviin hautoihin juuri ovat nuo omenapuut istutetut.

Kuinka saatiin isoimmat kivet hävitetyksi? Kangilla ja lapiolla taas… ja tulella! Mies kaivoi kiven viereen syviä kuoppia ja upotti kivet niihin. Peitti ne mullalla lähes metrin paksuudelta. Tahi sytytti kivien päälle ja ympärille suuria rovioita; kun tuli kuumensi kivet ja vettä kiville kaatoi, lähti niistä ensi poltolla päällyskerros hauraina paasina irti. Sitten taas uusi tuli. Irroitetut liuskat raunioon, tai salaojan katteeksi. Monta roviota siinä sai polttaa. Niin rikottiin, hävitettiin kukin kivi kerros kerrokselta, kunnes siitä ei ollut kantaakaan jäljellä… kymmenet pienen mökin kokoiset kivet kymmenen pitkän ja nopean vuoden kuluessa.

Ei ruudilla, ei dynamiitilla… vaan melkein käsillä… hiljaa ja sitkeästi. Miten olisi köyhä käyttänyt kalliita räjähdysaineita tällaiseen… ja miksi olisi saaren mies niitä käyttänyt!

Kivien lomissa ja alla oli vähän multaa. Nyt sitä on pellossa paksulta: sen näkee jo viljoistakin. Mutta saarelaisilla ei ole ollut koskaan muuta karjaa kuin kissansa: kolme neljä niitä on jo täällä elänyt vanhuuteensa. Silti heidän peltonsa, joka täyttää koko saaren keskustan, kasvaa ihmeellisesti.

No, kalastaja keräili retkillään rannoilta kaislan tähteitä ja veden hylkäämää muraa peltoonsa ja hedelmäpuilleen. Aina hänellä oli matkoillaan venheessä mukana keskulaisen kokoinen pärekori. Siihen hän sulloi hietikoilta muraa… ja metsistä lakastuneita lehtiä. Kotiin palatessaan toi hän maihin aina korillisen erinomaista höystettä… roskia, lehtiä tai mutaa, jotka vähitellen hiekkaan sekoitettuna ovat muuttuneet mustaksi mullaksi.

Niin neljätoista vuotta. Neljätoista vuotta hän kantoi ja souti multaa saareensa.

Kuulijat valtasi tätä vaatimatonta ja kuitenkin innostunutta pakinaa seuratessa ihmettely. Polttaa kalliot tulella hiekaksi! Kantaa pelto saareen manterelta! Muuttaa mullaksi louhi ja kivikko… saattaa se lainehtimaan viljaa ja kukoistamaan omenapuina.

Sillä tavoin neljätoista vuotta…

Ja nyt on saari kaunis, kivikko hyödyllinen.

Kaikki ylistämme kumarahartiaisen, mutta vankan ukon sitkeyttä, hämäläistä, hiljaista, koskaan horjumatonta sitkeyttä ja rakkautta maahan.

Saaren isäntä oli vieraiden silmissä kasvanut vähän kuin jättiläiseksi… miltei muuttunut jonkinlaiseksi noidaksi: tehdäpä tällaiseen autiuteen pieni kodikas paratiisi…

Ja nuo kukkaset sitten, rakkaasti vaalitut… sievästi hiekoitetun saunapolun varrella.

Pakisimme sieltä soutaessamme kuka mitenkin:

"Siinäpä mies…"

"Siinäpä mies, voimansa ja rakkautensa vuoksi ihailtava kaikessa avuttomuudessaan. Ja eikö rakkaus ole maailmassa arvokkaampaa kuin kaikkein ylpeimmät kyvyt ja loisteliaimmat lahjat?"

"Uuden torpparilain nojalla hän on toki saarensa saanut omakseen, tosin tuskalla ja työllä, jopa käräjöimällä, mutta saanut kuitenkin… maksamalla siitä lunastusta. Hyvä sekin."

"Totisesti hän saarensa ja sen pellon ja vihannesmaat ja hedelmäpuut ansaitsee… neljäntoista vuoden lakkaamattomalla ponnistuksella."

"Nyt hän voi hiukan levätä. Syödä oman peltonsa leipää. Tosiaan oman peltonsa."

"Omenapuittensa kukkien koreudesta hän puhui. Kukkasia hän oli polkujensa varsille kylvänyt."

"Ja entäs se", huudahti eräs, "että ukko on saanut kaiken aikaan itse: ilman sanottavaa apua oman ruumiinsa ja tahtonsa voimalla… oman intonsa alati kiihoittamana."

Joku sanoi: "Eivät ole nuo kaksi ammattia hullumpia, näin kesähuvittelijan silmällä katsottuina ainakaan: aaltojen oikullinen vapaus ja kauan tyly, mutta voitettuna sitä turvallisempi maa."

"Hyvä on, että omillaan tulee toimeen, vaikkapa vain ilman poria ja dynamiittia. Mikä monesti muutenkaan perisi — täällä maallakaan? Ihmistenkö apu, rikkaiden. Toden totta: me ihmiset olemme toisillemme melkoisen petollisia. Melkein aina… miltei ihan aina."

"Luo itsellesi turva… luo vaikka kalliosta, ellet parempaa voi hankkia. Niin olet kuin linnoituksessa, — ja edes kesin kuin pikku paratiisissa: punertavana kukkiva omenatarha ympärillä saaren rantaleppien kätkössä. Siellä elät; töistäsi iloitset. Mitä välität tylyistä ihmisistä, kunhan et itse ole kenellekään tyly: ken tulee vieraaksi, sille annat leipääsi."

Ja joku lopetti:

"Hätäpä kasvattaa satoa vanhasta vainiosta! Hätäpä muokata pelloiksi ja puutarhoiksi savipohjia ja mullalla täytettyjä. Käy kiinni karuimpaan, kovimpaan. Puhalla henki kiveen. Luo tyhjästä: olet pieni kuva siitä, joka teki tyhjästä maailman, maan ja auringon, kuun ja ihania unelmia sytyttävät tähdet."

"On paljon oikeita paraatiiseja aidattu, muokattu ja istutettu hedelmällisille ja aurinkoisille maille. Mutta olisipa Suomen jokaisella pienellä kivikkosaarella sellainen hiljainen unelmiensa toteuttaja kuin se vanhus, josta nyt näimme vilahduksen!"