"AUTUAITA OVAT RAUHANTEKIJÄT"

Yksinkertaisille ja hiljaisille tahtoisin sanojeni kuuluvan, antavan heille lohdutusta ja iloa.

Niille, joiden elämä ehkä useimpien mielestä on köyhää ja yksitoikkoista, vähäpätöisyyttä ja työtä.

Sellaisille, joiden silmistä kuitenkin puhuu omatunto. Sillä heitäkin löytää toki vielä maailmasta, Jumalan kiitos: ilman heitä olisi elämä minusta kuin talvinen päivä. Niin, nämä vähäpätöiset ja hiljaiset ovat mielestäni maan hedelmällinen multa, josta aurinko loihtii viljaa ja kukkia. Maan suola he ovat minusta.

Mitä merkinnee lopultakin mahtavien ja kuuluisien parhainkin inhimillinen äly, ja mihinkä pääsevät he kaikilla suurteoillaan? Paljon he vaivaavat itseään… mutta jotain mahtanee heidän ponnistuksistaan puuttua, koskapa tulos… joka on aina oleva samanlainen… on alinomaa veriset vaatteet, taistelut, joiden kintereillä kulkevat puute ja henkinen hätä, katkeruus ja raivo.

Yhtä tyhjän arvoiselta, naurettavalta tuntuu niinikään sellaisten ponnistelu, jotka eivät hyväksy noiden suurten, kuuluisain ja loistavien puuhia ja neron välkähtelyitä, vaan ryhtyvät puolestaan sotaan heidän aatteitaan ja heitä itseään vastaan, sanoilla ja väkivallalla. Nämä toiset suuret, johtohenkilöt! Kelpaapa heidän viedä laumoja entisiä johtajiaan vastaan… koston ajatusten ja tekojen tuloksena jälleen kiihko, verenvuodatuskin, jälleen puute ja ahdistus. Samaa kuin entisiltä puuttuu näiltä uusiltakin, joiden mahti on nyt vuorostaan väkevä ja nimi kuuluisa… näiltä teräviltä ja päättäväisiltä ja tekeviltä, vastaisuuden miehiltä.

Eikö hiljainen, vaatimatonta askarrusta rakastava mieli ole maailman olemassaolossa paljoa tärkeämpi kuin kaikki suuruus? Mitä — sankarit ovat?

Jonkin vuosisadan, jonkin vuosikymmenen mainittavat miehet, ne, joiden nimeä pasuunat kuuluttavat, ovat verrattomalla isänmaanrakkaudellaan, korkeilla ajatuksillaan, ponnistuksillaan ja voimallaan pyrkineet kauneimpaansa. Hyvä. Mitä he ovat saaneet aikaan? Hyvää kyllä, — muutamia aikakausien tuokioita kestävää… elleivät useammat heistä sittenkin ole vain haudanneet maailmaa raunioihin.

Kas niin, silloin nousevat mielestään paremmat, kavahtavat aseihin maailmanparantajat, iskevät armotta entisten aatteiden suonta… ja voittavatkin jotain hetkeksi, aikakausien lyhyeksi tuokioksi; taikka sortavat maahan loputkin poltetuista raunioista.

Sellaistako on ajattelun huippujen, sellaistako maineeseen pyrkivien ja sitä saavuttamaan pystyvien korkeus ja kunnia? Lohduton kuva! Kuinka jaksavat sitä ajatellen elää ne, jotka ajattelevat… eivätkä ole sankareita?

Miten kävisi, jos ainoastaan kunniaan ja valtaan pyrkiviä olisi maailmassa? Milloinka kohoaisivat silloin hävitetyt palatsit ja majat uudestaan pystyyn, milloinka vihannoisi uusina keväinä enää oras kesannoiksi unohdetuilla pelloilla, milloinka kukkisivat silloin enää kauneuden hiljaiset, aina hiljaiset, kukatkaan pientareilla ja polkujen varsilla?

Kuka se pitää pystyssä maailman? Kuka sen kaikessa salaisuudessa, itsekään teostaan tietämättä, rakentaa, viljelee, kuka kastelee puhtaimmat kukat elomme puutarhoissa?

Mielestäni nuo vähäpätöiset, ne, joiden nimeä ei milloinkaan mainita, ne, jotka ahertavat yhteiskunnan kätketyimpinä, tummissa pimennoissa. Jumalan kiitos, heitä on toki vielä! Ketä he ovat? Ovatpahan vain jotain: heidän nimistään ei ole lukua eikä väliä. Luulenpa, että moni suuri heille nauraisikin.

Mutta sen tiedän, kuinka he käyttäytyvät kovien aikojen kohdatessa, nuo harvat, joiden voima ja siunaus on kumminkin niin suuri, että joskus ainoastaan se tehnee maailman siedettäväksi ja asuttavaksi; nuo yksinkertaiset, vähäpätöiset, typerätkin, nuo nimettömät ja nöyrät.

He ovat merkillistä väkeä. Eivät he todellakaan paljoa ymmärrä. Kaikkein vähimmin omaa, selvää etuaan. Kun maailmaa kohtaavat hirvittävät rangaistukset, kun kansakunnat huutavat vihaa toisiaan vastaan ja veri virtaa koskina tanterilla, kun kiristetään, juonitellaan, raiskataan, kerskutaan, — niin he kummastelevat, surevat, pelkäävät, rukoilevat Kristuksensa kuvan edessä ja tekevät työtä, pieniä, hiljaisia askareitaan, joilla he tuskin saavat jokapäiväisen leipänsä. Sen saadessaan he ovat kiitollisia: enempää tavoittamatta, usein onnellisempia kadehtimattakin. Niin, jopa he ihailevatkin onnellisempia: heidän mahtiaan, älyään, loistoaan, katselevat heihin kuin taivaan auringon säteilyyn; mutta heidän oma leipänsä ja leponsa riittää heille, onpa monesti melkein heidän ainoa elämänsä runous: niin köyhiä he oikeastaan ovat, ja kuitenkin ovat he luullakseni kaikkemme perusta.

Luonnon sietämätön ylivalta, historian ikuinen kierros, jatkuu, puute ja ahdinko astuvat sisään miekkojen halkaisemista ovista. Nämä vähäpätöiset, nöyrät ja alhaiset, joita tahtoisin rakastaa ja joiden kaltainen kaipaisin sisimmästäni olla, he ihmettelevät, kun eivät asioita käsitä. Ja onko ihmistä, joka käsittäisi olemisen! Mutta katso: he tyytyvät, he eivät kysy; he ovat, eivät kapinoi: ovat kummallisia ja harvinaisia poikkeuksia raa'asta luonnosta; he vähentävät vaatimuksiaan, heidän leipäpalasensa tulee yhäti lyhyemmäksi, ja yhäti edelleen he tekevät pientä ja maineetonta työtänsä, joskin heidän yönsä ovat maailmanmenosta tulleet levottomiksi.

Toiset heidän lähimmäisistään, ja ne, joita on enemmistö, katkeroituvat taisteluista ja hädästä, joiden tarkoitusta heidän on turha koettaa ymmärtää; heidän kaikkensa luhistuu raunioiksi, niinkuin hävitetyt kaupungit ja vainiotkin, ja he muuttuvat raunioiden pedoiksi, hyeenoiksi ja susiksi, jotka iskevät heikompiensa kimppuun joko hädässään tai paatuen ottamaan esimerkikseen vertaisensa. Sellaisia eivät nämä halvat ja silti tärkeät vähäpätöiset ole, hiljaiset ja todella köyhät. Saattaa uskoa, että he tohtivat katsella ketä kanssaihmistään hyvänsä levollisesti silmiin.

Massat kukistavat johtajansa ja turvautuvat uusiin, jotka saattavat niitä pettää tai erehtyä jumalallisen neronsa arvosta yhtä hyvin kuin entisetkin. Mutta nuo oikeat: heillä ei ole pohjaltaan johtajia eikä massoja, he eivät kaipaa muuta kuin saada aherrella hiljaisuudessa, saada ravintonsa vaikkapa kuinka niukkana; eikä heidän ravintonsa ole koskaan niin niukka, että he riistäisivät lisää sellaisen taskusta, joka ei heille sitä tahdo antaa, olipa hän sitten vaikka äveriäskin.

Massojen johtajien kosto niiden entisille kostajille on näille hurskaille kauhistus. Ja kuitenkaan he, poloiset, eivät kykene vastustamaan kostajia useinkaan muulla kuin esimerkillään, hiljaisella kärsivällisyydellään ja aherruksellaan.

Naurettavia he lienevät väkevistä ja päättäväisistä, nämä tällaiset rauhanrakentajat. Mutta lieneekö maailma oikeastaan koskaan taisteluilla rakentunut? Taisteluilla, ja suurilla aatteilla, joista taistelujen muka sanotaan johtuvan? En oikein tiedä. Eivätkö aatteilijat vain hävitä toisiaan, ja polje jalkoihinsa nämäkin yksinkertaiset ja typeriksi sanotut, jotka ovat niin heikkoja, ettei heillä ole voimaa estää itseänsä taisteluihin sekautumasta, taisteluihin, joita he itkevät, kun eivät niitä käsitä. Oi, taisteluissa heitä lohduttaa ajatus, että he saavat ryhtyä jälleen rauhan töihin, ikäänkuin pieniä puutarhojaan vaalimaan, jos jaksavat olla kärsivällisiä. Ja sitä he jaksavat! Taistelijat hävittävät toki toisensa; ja kun se on tapahtunut, rakentavat vähäpätöiset, mykät muurahaiset jälleen keon; yksinkertaiset ihmiset muokkaavat pellon, somistavat puutarhan, nämä nöyrät ja alhaiset pienissä toimissaan; kuka tosiaan pellolla, toiset lukukammioissa tai konttoreissa taikka koneiden ääressä, itse niiden koneiden yhtenä ainoana pienenä rattaana tai vipuna. Kaikki rattaina ja vipuina. Mutta kuinka tärkeinä!

Tällaisille tahtoisin sanojeni ylettävän. Niin yksinkertaisesti pitäisi laulaa, paremminkin puhella kuin laulaa, että he sen ymmärtäisivät. Että he näkisivät, mitä jumalallista heissä on, ja saisivat siten lohdutuksen aikanamme, joka juuri heille tuottaa niin paljon lohduttomuutta, ihmettelyä ja tuskaa. Jos he — lohdutusta kaipaavat: heillähän on ylhäisin lohduttaja, heidän sydämensä rauhoittava ääni, heidän omatuntonsa. Milloinkaan ei Vapahtajan nimi kuulu tosiaan puhtaana muiden kuin tällaisten todella köyhäin huulilta.

Jos he kaipaisivat lohdutusta, heitä lohduttaa tahtoisin. Antaa heille iloa, saada heidät… nauramaankin muiden toivottomalle touhulle! Mutta: nauruhan on aina ivaa; siihen he eivät pysty: he eivät ole älyihmisiä!

He ovat vain maan suola.

Vai olisiko suuri erehdys tai paha solvaus uskoa, että sydän on maailman rakenteessa tuhannet kerrat tärkeämpi tekijä kuin kaikki loisto, kaikki oman tahi aatteiden etujen valvonta, kaikki valta-asemat, nerous, taito, kaiken maailman kunnia?

Taivas vastaa näihin hiljaisten ja nöyrien työntekijäin vakavien ja avoimien silmien kautta.

Kylväkää, te hyväsydämiset. Ei sovi ajatella, tulevatko suuret hallat tai toukat ja kato!