XIII. Rukous.
Reading edition
"Ah' mik' ompi maallinen elomme! — Tuska tuskan, vaiva vaivan päällä, Kyyneleitä kyllin, ei iloa, Ei lepoa, vaan levottomuutta, Ei siis ihme', ett' erille muista Mont' on mennyt luostarin lepohon, Mennyt metsihin ja erämaille, Paennut pahasta maailmasta. Minullakin maailman menosta Kyll' on kärsimistä kätten täysi: Aamulla jos kuinka aikaisehen Noustua rupeen rukouksille, Jo sepät pajoissa pauhoavat, Takovat ja kolkkivat kovasti Vasaroilla vaskilautojansa, Jottapa minulta miesrukalta Mokomassa pauhussa pahassa, Seppien kovassa kolkkehessa, Hairahtapi hartahin rukous, Ajatus alemma lankiaapi". Niin muka valitti miesi muinen; Toisin arveli luja Lutherus, Lausui vastaten valittajalle: "Miksi mietit niin sä mielessäsi, Sekauhut seppihin ja muihin? — Olisipa paljoa parempi, Lopettua yötisen unesi, Ajatella: oh kun aina kauan Makoan unehen uupuneena! Jo ovat taasen toisissa taloissa Ennättänehet minua ennen Nousta, ruveta' rukouksille. — Sillä toen totta työ ja toimi Ompi juuri julkinen rukous, Jonka meille määräsi Jumala; Ja taonnan kalke taivahasen Kuuluva on seppien pajasta Aina rinnalla rukoustemme, Ennättävä ehkä ennemminki".