TUTKIMUS GUSTAF FRÖDINGISTÄ.

Ruotsalaisen tri John Landquistin "sielutieteellinen ja kirjallishistoriallinen tutkimus" Gustaf Frödingistä, viimeisten vuosikymmenien enimmän luetusta lyyrikosta pohjoismaissa, kuuluu sisältönsä puolesta kaikkein painavimpiin teoksiin mitä joulun aikoihin saapui kirjakauppoihimme Pohjanlahden takaa. [John Landquist: Gustaf Fröding. Albert Bonnier, Stockholm, 1916.] Kirja on omiaan herättämään meilläkin mielenkiintoa, ei ainoastaan Frödingin takia, joka kuten tunnettu on saavuttanut Suomessa niin suuren suosion että jo kaksi valikoimaa hänen runoistaan on käännetty kielellemme, vaan myöskin ja ehkä etupäässä siitä syystä, että tämä teos tuntuu psykoloogisessa erittelyssään tavanneen eräitä hermosolmuja, jotka usein värähtävät elinvoimaisen lyyrillisen runouden alla.

Gustaf Fröding kuoli puoli vuosikymmentä sitten noin viidenkymmenen vuotiaana, mutta jo kauan sitä ennen oli vaikea hermotauti tai oikeammin mielisairaus eristänyt hänet ihmisistä ja aktiivisesta, toimivasta elämästä. Hänen sairautensa juuret ulottuvat kauas taaksepäin ajassa, ehkä runoilijan lapsuuteen saakka, mutta taudistaan huolimatta oli hän tuottelias kuolemaansa asti, pitempiä tai lyhempiä väliaikoja lukuunottamatta, jolloin hänen henkiset kykynsä olivat pahimmin lamassa. Vielä muutamia kuukausia ennen kuolemaansa, siis vuosikausien sielullisten pakkotilojen jälkeen, kirjoitti hän yhden ihanimpia runojaan. Fröding hermosairaalan avuttomana potilaana, tämä elämän ja rakkauden apollooninen laulaja, tämä kirkasälyinen oppositsionimies, tämä kielen verraton taituri synkkien pakkotilojen ahdistamana, "pahan hengen riivaamana" ja kuunnellen olemattomia ääniä hiljaisuudessa — vastakohta tuntuu ensi hetkessä todella hämmästyttävän suurelta. Vaistomaisesti nousee huulille kysymys: missä ovat taudin merkit tässä sädehtivässä lyriikassa? voiko se mikä on juureltaan ja ytimeltään sairas kantaa terveen hedelmän? onko tämä runous syntynyt mielisairauden inspiroimana vai onko se syntynyt taudin uhallakin, taistelussa sitä vastaan? mitä mittaa, mitä arvosteluperustetta on meillä enää terveydelle ja sairaudelle taiteessa, kun se mikä tuntuu yleispätevimmältä, elinvoimaisimmalta ja kirkkaimmalta pohjautuu epänormaaleihin sieluntiloihin, on imenyt tenhonsa kärsimyksistä ja varjoista?

Näihin ja samantapaisiin kysymyksiin etsii Landquist kirjassaan vastausta. Hänen teoksensa ei ole mikään tavallinen runoilijaelämäkerta, vaan sarja sielutieteellisiä esseitä, joissa tekijä koettaa eri puolilta lähestyä sitä mikä Frödingin runoudessa ja persoonallisuudessa tuntuu keskeisimmältä ja oleellisimmalta. Lähtien muutamista helposti havaittavista erikoisuuksista hänen mielle- ja tunne-elämässään tunkee Landquist kieltämättä usein sangen pitkälle niihin mieskohtaisiin elämyksiin — todellisiin tai kuviteltuihin —, jotka antavat Frödingin runoille niiden psykologian ja värin. Yhden käytännöllisen kokemuksen saamme jo päällisin puolin seuratessamme Landquistin menettelytapaa, kokemuksen, jota meilläkin sopii kirjallisuus- ja taidetuomareille suositella: me opimme hänen esitystään seuratessamme näkemään, miten varovaisesti on sellaisia arvoja kuin "terveys" ja "sairaus" taidearvostelussa käsiteltävä, jollemme tahdo tiilikivellä tappaa kärpästä lähimmäisemme päälaelta, käyttääksemme Kierkegaardin kuvaa. Sairaus ja terveys taiteessa ovat liian yhdistettyjä, monimutkaisia käsitteitä, jottei porvarillisesti hyvinravittu, normaalinen keskinkertaisuus, käyttäen itseään mittapuuna, helposti niitä pidellessään joutuisi ylivoimaisten tehtävien eteen. Viimeistä sanaa ei henkisen kulttuurin terveys-arvoa mitatessa ole luonnollisesti myönnettävä lääkärillekään, joskin hän osaltaan voi usein valaista ja selittää monta tähän alaan kuuluvaa erikoiskysymystä. Kuinka pitkälle yksipuolinen lääkärinäkökanta voi viedä henkisiä ilmiöitä arvostellessa, sitä osottaa m.m. erään müncheniläisen aesculapiuksen tutkielma, jossa vetoamalla Otto Weiningerin sydämentykytyskohtauksiin ja muihin siihen verrattaviin taudinoireihin todistettiin Weiningerin koko tuotannolla olevan merkitystä vain hullujenhoidon alaan kuuluvana tapauksena! Yhtä hullunkurinen on toiselta puolen kieltämättä pitkätukkaisten jälki-nietzscheläisten romantinen lapsenusko, että tie nerollisuuteen on sama kuin hulluuteen ja että välttämätön valtakirja niinkutsuttuun taiteilijamaailmaan on kyky voida osottaa itsessään ainakin jotakin eriskummaista, jollei muuta niin luonnonvastaisia paheita tai teeskenneltyjä intohimoja. Molemmista näistä yksipuolisuuksista on ruotsalainen tutkija pysynyt täydelleen vapaana. Hänen selityskokeensa eivät perustu minkäänlaisille teoreettisille ennakko-otaksumisille, hän ei liioittele taudin merkitystä Frödingin runouden syntymähistoriassa eikä myöskään poleemisessa mielessä koeta eristää Frödingin tuotantoa niistä sieluntiloista, joita runoilija tautinsa aikana koki.

Sattuvasti osottaa Landquist, ettei hän asettamalla Frödingin runouden yhteyteen hänen mielisairautensa kanssa suinkaan vähennä Frödingin lyriikan arvoa tai sen yleispätevyyttä. "Käsityksemme mukaan on nim. Frödingin runous olennaisimmalta osaltaan ilmaus hänen terveen minänsä taistelusta sairautta vastaan. Kärsimys on opettanut häntä kunnioittamaan ja esittämään hyvän ja terveen elämän ihannetta. — Mutta silloinkaan, kun Fröding tulkitsee enemmän tai vähemmän sairaita elämyksiä, ei hänen runonsa ole menettänyt pätevyyttään eikä kykyä temmata meitä mukaansa. Sielullisesti sairaat henkinet tilat, ainakin senlaatuiset, keveämmät, joita pääasiassa kohtaamme Frödingin runoissa, tai taistelut sairaita mielialoja vastaan, eivät ole muuta kuin suurennusta normaalisen sielunelämän kokemuksista." Ja toisessa yhteydessä sanoo tekijä: "Ei ole yksinomaan etu tässä kärsimysten maailmassa olla henkisesti ja ruumiillisesti liian terve. Terveys tuntee vain itsensä, mutta sairaus tuntee sekä sairauden että terveyden. Terveys on usein pelkurimainen: se pakenee kärsimystä ja kieltää myötätuntonsa. Terveys on itsekäs: se sulkee itsetyytyväisyydessään silmänsä, se täyttää itsensä itsellään, omilla iloillaan ja toiveillaan. — — Raskasmielisyyden leimaamalla elämänkatsomuksella on paremmat edellytykset löytää totuus olemassaolossa. Raskasmielisyys ei väisty elämän tieltä, vaan pitää tarkasti silmällä elämän katoavaisuutta, tuskaa ja puutteellisuutta. Raskasmielisyys pitää kirjaa elämän hukkaanmenneistä mahdollisuuksista ja kätkee uskolliseen muistiinsa kaiken ihanan, joka on kadonnut."

Ainoastaan hyvin harvoin, julkaistuista runoista ehkä vain parissa kolmessa, voi huomata, että tauti on heikontanut tai väärentänyt runoilijan arvostelukykyä. Sensijaan on se luonnollisesti vaikuttanut määräävästi hänen tunne- ja mielikuva-elämänsä suuntaan ja väriin. Se teki hänestä "muukalaisen elämässä", kehitti sairaalloisen herkän oman-syyllisyyden tunteen ja kasvatti ennen kaikkea hänessä rikkaan, erinomaisen monivivahteisen unielämän, missä hän löysi korvausta sille todellisuudelle, joka oli häneltä kielletty. Ensimäisiä niistä maailmoilta, joiden lumoihin hänen mielikuvituksensa joutui, olivat Walter Scottin ritari- ja linnanherra-romantiikka sekä "Tuhannen ja yhden yön" itämaalaiset seikkailutarinat. Myöskin Vanhan Testamentin aihepiiriin oli hän jo varhain perehtynyt ja siltä pohjalta runoili hän, kuten tunnettua, muutamia vakavimmista, suurpiirteisimmistä runoistaan. Kun hän antaa mielikuvitukselleen vallan, vapautuu runoilija-potilaassa kaikki mikä hänessä on kovaa, miehekästä ja hallitsevaa ja sellaisina hetkinä pukeutuu hänen toteuttamaton elämänkaipuunsa Simsonin, Salomon, Cellinin, kuningas Erikin, sultaanin tai muinaisajan Jarlien hahmoon. Hänen hieno sivistyksensä ja herkkä vastaanotto-kykynsä sallii hänen kokonaan eläytyä vieraihin kulttuureihin, hän on yhtälailla kotonaan sulttaanin hovissa ja englantilaisessa ylimys-linnassa kuin vermlantilaisessa talonpoikaistuvassa. Hänen unensa avaa hänelle loppumattomia mahdollisuuksia. Se irroittaa hänet hänen taudistaan, tekee hänet vapaaksi, objektiiviseksi, antaa hänelle leikkivän huumorin, miehekkään myötätunnon lähimmäisiä kohtaan ja filosoofisen kaukonäköisyyden. Kun Strindberg kosti sen mistä hän sisimmässään tunsi jääneensä osattomaksi elämän harhakuvan kylmäverisellä paljastuksella, milloin hän ei kostanut anatemahuudoilla ja häväistysromaaneilla, niin kosti Fröding valloittamalla mielikuvituksessa, runon näyissä, monikertaisesti sen, mitä ei todellisuus ollut hänelle suonut.

Paljon jää tietysti niin yhdistetyssä persoonallisuudessa ja runoudessa kuin Frödingin tutkimukselta selittämättä. Minkätähden toisen samaa tautia potevan mielialat ja ajatusyhtymät jäävät voimattomiksi, sisäistä yhteyttä vailla oleviksi houreiksi tai pukeutuvat, niinkuin sairaalain päiväkirjat usein voivat osottaa, ajatuksettomiksi rytmi- ja riimileikeiksi — ja minkätähden juuri Frödingin tauti salli potilaan kerätä sairaat mielialansa ja tunnelmansa kristallikirkkaaksi, loogilliseksi, rohkeilla ja rikkailla soinnuillaan hiveleväksi runoksi? Minkätähden Frödingin onnistui säilyttää tautinsakin keskellä sisimpänsä koskemattomana, saavuttamattomana, niin että hänen runonsa suurimmalta osaltaan vaikuttaa raittiilta ja terveeltä? Joka näihin kysymyksiin voisi vastata, hän olisi ratkaissut yhden taiteellisen luomispsykologian vaikeimpia ongelmia.

Joka kohdassa ei ruotsalaisen tutkijan todistelu tunnu aivan yhtä vakuuttavalta. Kun hän koettaa riistää Frödingin erinomaisen kehittyneeltä syyllisyyden-tunteelta kaiken todellisen aiheen, on hän varmaan mennyt liian pitkälle — tehden sen kenties halussaan polemisoida Fredrik Böökiä vastaan, joka muistaakseni on puolustanut aivan päinvastaista olettamusta. Syventyessään Frödingin mielikuvamaailmaan ja koettaessaan sen avulla selittää runoilijan erikoisuutta, unohtaa hän liiaksi mikä alkuperäinen, perustusta laskeva merkitys rytmillä on runoudessa ja varsinkin sellaisessa kuin Frödingin, joka tuntuu juuri poljennollaan ja soinnuillaan laulavan itsensä lukijan muistiin. Kun Fröding esim. kertoo houreissaan kuullessaan Benvenuto Cellinin bassoäänen lausuvan sanat "några ussla maravedi", niin ei ole uskottavaa, että niinkään suuressa määrässä näiden sanojen aineellinen sisältö on inspiroinut runoilijaa "Benvenuton kostoon" kuin niihin sisältyvä ylpeä, uhitteleva rytmiaines.

Yleensä on sanottava, että Frödingin runoilijahahmo kasvaa ehkä entistäkin suuremmaksi Landquistin kuvauksessa, kun sen inhimillinen tausta, tuskan, kärsimysten ja taistelujen tausta, nyt alkaa piirtyä eteemme. Ruotsalainen tutkija lausuu kirjassaan rohkean väitteen että "henkinen kulttuuri on pääasiassa onnettomien työtä" ja että "poissuljetut ja heikot ovat ajatelleet ihmiskunnan suuret ajatukset." Olisi vaarallista vaatia näille väitteille yleistä pätevyyttä, mutta kieltämättä sisältävät ne paljon totuutta. Esteet, vastoinkäymiset aineellisessa maailmassa ovat usein ulkonaisena aiheena valloitusretkiin hengen maailmassa. Niin antoi Gustaf Frödingillekin hänen muukalaisuutensa ihmiselämässä, hänen kärsimyksensä ja tautinsa hänen ajatuksilleen ja mielikuvilleen niiden lyyrillisen nousun. Hänen runonsa kohoaa taudin ja kärsimyksen yli saavuttamattomana mieskohtaiselle tuskalle. Se on se voittosaalis, jonka runoilija tempasi kohtalolta taistellessaan sen pimeiden voimien kanssa.