SHAKESPEAREN JA CERVANTESIN PÄIVÄNÄ.
Reading edition
Samana päivänä, huhtikuun 23:na, 300 vuotta sitten saapui Styxin rannalle kaksi vaiherikasta vaeltajaa: toinen tuli pikamarssissa ja kuin uhmaten, ikäänkuin uusia seikkailuja hakien, toinen tuli miettivänä, verkkaan ja viipyen, ilman pelkoa ja ilman uhkaa. Toinen tuli Madridista Espanjassa, toinen tuli Stratfordista Englannissa, ja yht'aikaa astuivat he Karonin venheeseen. Kun he katsoivat taakseen elämän rannalle, näkivät he kulkeneensa pitkän tien, ylös vuorenrinteitä ja alas kuiluihin, ilojen ja kärsimysten kautta, toivoen ja epäillen, nousten ja langeten, ja he tunsivat, ettei mikään inhimillinen ollut jäänyt heille vieraaksi. He olivat rakastaneet ja vihanneet, he olivat yhtälailla istuneet viisaiden ja narrien pöydässä, he olivat yksinäisyydessä ajatelleet ja uneksineet, he olivat miekka vyöllä ja malja kädessä kulkeneet iloisissa Bacchus-kulkueissa ja jokainen hedelmä hyvän- ja pahantiedon puussa oli ollut heidän kättensä ulottuvilla.
Shakespeare ja Cervantes! Heidän tiensä yhtyivät kerran, kuolemassa, niinkuin tähtiradat joskus leikkaavat toisensa avaruudessa. Kalliimpaa lastia ei Karon ole soutanut kuoleman rannalle kuin sinä päivänä: niin paljon tietoa elämästä, niin paljon tietoa siitä salaperäisestä, samalla kertaa ylevästä ja naurettavasta pikkumaailmasta, jota sanotaan ihmiseksi. Selvemmin kuin kukaan toinen olivat he lukeneet niitä hieroglyyfejä, joita ihmissydän piirtää elämän kankaalle sinä lyhyenä kautena, jona sen on suotu lyödä, iloita ja kärsiä, mitata aikaa ja iäisyyttä, eikä itse Platon tietänyt elämästä enemmän kuin he.
Kuinka kalpeaksi jääkään kaikki se tieto, mitä käsitteet ja systeemit ja tieteen rakennelmat ovat meille välittäneet, verrattuna siihen mitä suuret runoilijat ovat antaneet, runoilijat, jotka itse elämän povelta ovat ammentaneet sanojensa totuuden ja tehon. Ihmiskunnan viisaudenkirjojen joukossa on suurimmilla runoteoksilla aina oleva ensi sija. Kuinka syvästi meihin tehookin esim. Salomon Sananlaskujen katkera, kokemuksissa terästynyt tieto kaiken turhuudesta tai Platonin dialoogien ajatuksen-kuutamokirkkaus ja rauha tai Kantin ja Laplacen pyörryttävät tähtinäyt tai Darwinin läpitunkeva katse luonnon kehityskulun uumeniin — aina tulemme löytämään suurista runoluomista, sellaisista kuin "Kuningas Lear" ja "Hamlet" ja "Don Quijote" ja "Faust" syvimmän vastauksen mielemme kysyntään ja levottomuuteen ja etsintään, ikäänkuin niissä kuulisimme itse elämän äänen puhuvan. Ja kuinka kauas ihmiskunta loittoneekin ajassa näistä runoluomista, palaa se aina niiden luo, niinkuin janoinen palaa lähteelle, mistä hän kerran muisti juoneensa kirkkainta, raikkainta ja puhtainta vettä.
Suuret runoilijat, joilla on kyky monistaa itseään, antaa lihastansa ja verestänsä elämää kymmenille ja sadoille ihmishahmoille ja -tyypeille, kansoittavat sen hengen yhteiskunnan, joka elää ajasta aikaan, jolla on omat kuninkaansa, omat prinssinsä ja narrinsa ja surevat äitinsä ja petolliset rakastettunsa — kaikilla ikuisuuden merkki otsallaan. Joku filosoofi sanoo, että ihmiskunta on kokoonpantu elävistä ja kuolleista ja että kuolleet ovat enemmistönä ja muodostavat vahvemman osan. Sellaisia "kuolleita" ovat Shakespeare ja Cervantes. He ovat ihmiskunnan todellisia hallitsijoita. Ajatukset, tunteet, näyt, runoluomat, jotka ovat ensi kerran liikkuneet heidän aivoissaan, jatkuvat elävien tajunnassa vielä kolmesataa vuotta sen jälkeen kuin niiden isät ja luojat ovat kuolleet ja jatkuvat yhä tulevissa sukupolvissa.
Tulee mieleen, kun ensi kerran näin Rembrandtin "Yövartion": en ollut tiennyt että taulu oli niin valtava, kokonaisen seinän suuruinen — sen väripinnan hohtavasta valohämystä karkasivat renessanssin soturit esiin niin todellisina, niin yliluonnollisen todellisina, että heidän elämänilonsa, heidän kiireinen touhunsa, heidän aseidenkalskeensa ja rummunpäristyksensä tuntui täyttävän ilman. Taulun edessä kulki nykyisen Amsterdamin porvareita, kulki ulkomaalaisia, turisteja, ja kaikilla oli omat ilonsa ja huolensa, omat harrastuksensa — joku teki muistiinpanoja matkakirjaansa, joku nauroi, joku pudotti käsilaukkunsa ja kumartui sitä ottamaan — toiset olivat väsyneen, toiset ikävystyneen, toiset huolettoman näköisiä — ja kaikki olivat he harrastuksineen, ajatuksineen, mielihaluineen kuin epätodellisia haamuja, kuin unta, kuin varjo-olentoja nähtyinä Rembrandtin taulun todellisuutta vastaan. Samoin on suurten runoluomien. Nekin elävät itse asiassa verevintä, täyteläisintä, ikuisinta elämää ihmiskunnan keskuudessa. Läpi aikojen ratsastaa La Manchan ritari, suuriin ihanteihinsa kompastuva idealisti, hehkuen Dulcinealleen ja taistellen tuulimyllyjä vastaan — me kuulemme hänen Rosinantensa kavionkapseen siinä ajassa, jossa elämme. Ja hänen perässään näemme hänen aseenkantajansa, mielikuvituksettomana ja itsekkäitä etuja tavoittelevana, mutta vaistomaisesti tuntien palvelevansa jotakin itseään suurempaa. Ja kun kuningas Lear maailman kiittämättömyyden lyömänä ja oman syyllisyytensä tunnossa tyhjentää arolla pohjaan asti kärsimysten kalkin, on ihmiskunta aina tunteva hänessä epätoivonsa ikuisen edustajan, suuren veljen, joka traagillisuuden gloorialla on ympäröinyt kärsimyksen. Ja nuori sydän, jonka elämäntoivo on lyöty rikki, on Ofeliassa tunteva osasisarensa ja koristava, kuten hän, itse itseään niillä kukkasilla, joita elämä häneltä kielsi. Falstaffin rehevä nauru ja hekumallinen ilo remahtaa vielä ilmoille läpi hyvinhoidetun ja säädyllisen yhteiskunnan. Ja kun Hamletin nimi mainitaan, tuntee ihmiskunta yhä ikäänkuin olisi satutettu johonkin sen arvoituksellisimmassa sisimmässä, kuin vaadittaisiin sitä tilille siitä maailmanvalheesta, jolla se surmaa puhtaimpansa ja tulisimpansa. Ja kuinka sammumaton onkaan — mainitaksemme yhden vuorosanakatkelman — se elämänvalaistus, joka levittäytyy Prosperon sanoista hänen lausuessaan jäähyväisiä:
Sama kude oo meissä kuin mik' unelmissa on.
Ja heidän viisautensa summa, Shakespearen ja Cervantesin? Ihmissydän, Don Quijoten ritarisydän, Sanchon porvarisydän, Learin kuningassydän, Julian rakastajatarsydän, Falstaffin fauninsydän, "narrien" älysydän, Cordelian lapsensydän, Othellon tiikerinsydän, Jagon käärmeensydän, Desdemonan kyyhkyssydän, Lady Macbethin murhaajansydän, Ofelian neitsytsydän, Hamletin uneksijasydän: ihmissydän — ydinsolumaailmankaikkeuden elimistössä, luomakunnan samalla kertaa haurain ja kovin kristallimuodostuma, joka heijastaa elämän näkyä, sen iloja ja suruja, sen kauneutta ja suuruutta.