ERÄS GOETHEN YSTÄVÄTÄR.

Saksan romantiikan kolme kuuluisinta runotarta, Rahel Varnhagen, Caroline Schlegel-Schelling ja Bettina von Arnim, ovat löytäneet kaikki kuvaajansa nykypäivien niin rikkaassa ruotsalaisessa elämäkerrallisessa ja kirjallisuushistoriallisessa kirjallisuudessa. Vuonna 1908 julkaisi Ellen Key pirteän ja nerokkaan, mutta paikoin liian aktiivisesti osaaottavaisen monografiansa Rahelista, noin puolikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyi Beatrice Zaden "Caroline" ja viime vuodenvaihteessa saman tekijän kirja Bettinasta. Nämä kolme perusteellista, pääasiassa ensikäden lähteistä ammentavaa teosta antavat erinomaisen silmäyksen romantiikan sisimpään luonteeseen, missä naisellisella aineksella oli niin huomattava sija, samalla kun ne sisältävät mieltäkiinnittäviä todistuskappaleita naispsykologiasta yleensä. Rahel, Caroline ja Bettina — niin on kirjallisuushistoria lyhyesti ja tuttavallisesti nämä runottaret ristinnyt — ovat tavallaan uusimman ajan naisen edelläkävijöitä, ehkei sen naisen, joka hakee vapautusta sukupuolestaan ja pyrkii lainsäädäntötietä niinkutsuttuun yhdenvertaisuuteen miehen kanssa, mutta kyllä sen, joka rajoittumatta yksistään kodin piiriin näkee tehtävänsä miehen ymmärtäjänä ja innostuttajana hengen työssä, vaalien samalla omaa kehitystään ja tahtoen, miehen tavoin, päästä osalliseksi kaikista tietämisen puun hedelmistä. Näillä romantiikan naisilla on ollut suuri vaikutus miehiin, aikakautensa ensimäisiin luoviin kykyihin, mutta syvemmälle katsoen ovat he itse olleet riippuvaisia miehistä — vähimmin ehkä Rahel, joka on heistä itsenäisenä ajattelijana alkuperäisin — ja ilman poikkeusta ovat he myöskin tämän riippuvaisuutensa tunnustaneet. Heidän nerollisuutensa on itse asiassa ollut hyvin naisellista laatua: tunteen ja älyn herkkää, salamannopeaa vastaanottokykyä, eetillisen innostuksen voimaa ja epäitsekkyyttä sekä sanan, puhutun ja kirjoitetun, verratonta valmiutta. Kuvaavaa heille kaikille on, että he ovat kirjeiden muodossa jättäneet jälkeensä varsinaisimmat ja arvokkaimmat todistuskappaleet itsestään. Kirje, puhutun ja painetun sanan välimuoto, on ikäänkuin itsestään tarjoutunut heidän aseekseen, se on antanut heille tilaisuuden tuoda kirjoitelmiinsa jotain kahdenkeskeisen keskustelun välittömyydestä ja vapaudesta, se on sallinut heidän käyttää heidän kukkeassa kaunopuheisuudessaan kirjeen lähettäjän ja vastaanottajan yhteisiä muistoja, harrastuksia ja mielikuvia kaikupohjanaan ja siten verhota sanottavansa eräänlaiseen intiimiin, läheiseen tunnelmaan. Niiden takana kuulee puhutun äänen. Ne antavat myöskin aavistaa, miten suuri merkitys heidän persoonallisella seurustelullaan on ollut, merkitys, ettemme sanoisi lumous, josta aikakauden ensimäiset miehet ovat antaneet lukemattomia todistuksia.

Johtavin aihe Bettinan monivaiheisessa elämässä on hänen Goethe-ihailunsa, eli, niinkuin hän sitä itse kutsui, hänen rakkautensa Goetheen. Se syttyi hänessä nuorena tyttönä Frankfurtissa, missä muistot Goethen nuoruudesta vielä olivat ilmielävät, se syntyi paljon ennen kuin hän vielä oli nähnyt ihailunsa esinettä ja se oli hänen viimeinen ajatuksensa, kun hän puoli vuosisataa senjälkeen päätti elämänsä.

Äidin puolelta olivat runoilijaystävyydet kulkeneet ikäänkuin perintönä suvussa. Bettinan äidinäiti, Saksan ensimäinen romaanikirjailijatar Sophie von la Roche oli ollut Wielandin rakastettu ja heidän rakkautensa muisto elää useissa Wielandin nuoruudenrunoissa. Noin viisikolmattavuotiaana tutustui Goethe la Roche'in perheeseen, missä Sophie'n kaunis kuusitoistavuotias tytär Maximiliane pian alkoi kahlehtia hänen naiselliselle viehätykselle altista sydäntään. Maximiliane ei hänkään jää kylmäksi, mutta äidin tahdosta menee hän naimisiin häntä itseään paljon vanhemman, rikkaan frankfurtilaisen kauppamiehen Brentanon kanssa Goethe jatkoi vielä senkin jälkeen seurusteluaan Maximilianen kanssa Brentanon kodissa, kunnes aviomiehen mustasukkaisuus teki siitä lopun. Brentanon ja Maximilianen avioliitosta syntyi monta lasta, niiden joukossa runoilija Clemens Brentano sekä Bettina. Bettinan syntymävuosi on 1785.

Goethestä on sanottu, että hänen luonteessaan on jotain, mikä osottaa hänen syntyneen viinirajan eteläpuolella. Samaa voi mielestäni sanoa Bettinasta. Ehkä voi hänessä myöskin huomata merkkejä isän italialaisesta syntyperästä. Bettinan iloisessa rohkeudessa, haaveellisessa luonnon-mystiikassa, läikkyvässä ja samalla tulisessa tunteellisuudessa, hänen alinomaisessa juhlamielessään on jotain eteläistä ja kenties myöskin katolilaista. Varsinaisen kouluopetuksensa saikin hän Fritzlarin luostarissa lähellä Casselia. Luostaria ympäröivät suuret puistot ja metsät, missä satakielet lauloivat kesäöinä, ja niissä sekä Ederin rantamilla yksikseen samoten oppi Bettina nähtävästi enemmän kuin varsinaisessa luostarikoulussa. Katolilainen oppi ja kristinusko jäivät hänelle sisimmässään vieraiksi ja sensijaan kehittyi hänessä seurustellessa luonnon kanssa syvä uskonnollinen panteismi, joka täytti hänet omituisella hurmautuneella yhteenkuuluvaisuuden tunteella kaiken kanssa, mikä eli ja liikkui. Siinä on epäilemättä jotain Goethen uskontunnustuksesta, kuitenkin ilman jälkimäisen tasapainoa ja kirkkautta. Pakollisten rukousten, hartaushetkien ja opetustuntien jälkeen juoksi hän vapautuneena puutarhaan: "Siellä oppi enemmän jokaisesta pienestä, auringonsäteestä kuin koko kirkkohistoriasta." Läheinen yhdyselämä luonnon kanssa kehitti hänessä varmaan myöskin sitä epäitsekästä itsensäunohdusta sekä vapaudentarvetta, jotka olivat hänen luonteensa hallitsevia piirteitä. Vieroittamalla hänet ihmisistä ja houkuttelemalla häntä jatkuviin yksinäisiin haaveiluihin vaikutti se toiselta puolen sen, että hänen oli vaikea sopeutua yhteiskunnan muotoihin ja että hän usein esiintymisellään loukkasi ja loitonsi luotaan tuttaviaan ja ystäviään. Yksinäisyydessä luonnon parissa menetti hänen arvostelunsa ikäänkuin mittasuhteensa kohdistuessaan ihmiselämään. Tässä ilmenee yksi puoli hänen rajoituksistaan verrattuna hänen suureen ihailtuunsa, Goetheen, jonka vapaudentarve ei suinkaan ollut pienempi, mutta joka nerollisuutensa yksinäisyydessä tunsi itsensä riippumattomaksi myöskin keskellä yhteiskuntaa, vieläpä hovin läheisyydessä, ja joka koteutui yhtä helposti jokapäiväisen, toimivan elämän käytäntöön kuin luonnon salaisuuksiin ja ajatuksen korkeimpiin maailmoihin.

Bettinan ensimäisen Goethe-kauden voi laskea siitä, kun hän yhdenkolmatta vuotiaana alkaa Frankfurtissa vieraskäyntinsä rouva Goethen, runoilijan äidin luona. Elisabeth Goethe oli tällöin seitsemänkymmenen viiden vuotias, mutta vielä elämäniloinen ja nuorekas. Hän oli lisäksi vielä vanhoilla päivillään erinomainen kertoja. Istuen hänen jalkojensa juuressa kuunteli Bettina tämän vanhan naisen kertovan Goethen nuoruudesta tarinoita, jotka lähtemättömästi jäivät hänen mieleensä ja yhtyivät siihen mielikuvaan, jonka hän oli saanut Goethen runoista. Niin kasvoi hänen tyttö-unelmistaan hänen "rakkautensa" Goetheen. Goethe tuli hänelle niin läheiseksi kuin vain luonto sitä ennen oli ollut. Yksinäisyydessään "seurusteli" hän Goethen kanssa, hän luki "Wilhelm Meisterin" ja löysi Mignonissa oman sielunsa. Goethe, joka todellisuudessa tällöin oli jo lähes kuudenkymmenen vuotias, oli hänen unelmissaan yhäti nuori niinkuin hän oli ollut niihin aikoihin, joista rouva Goethe kertoi. Hänen suurin halunsa oli saada kerran nähdä ihailunsa esinettä kasvoista kasvoihin, päästä Weimariin. "Koko elämäni on ollut valmistusta kohtaukseen sinun kanssasi", kirjoitti hän myöhemmin päiväkirjassaan. V. 1807 täyttyi viimein hänen hartain toivomuksensa. Varustettuna isoäitinsä nuoruudenrakastetun Wielandin suosituskirjeellä, tulee hän Goethen luo. Tästä ensi kohtaamisesta kerrotaan, että Goethe osotti Bettinalle, joka vihasi mukavia huonekaluja, paikan sohvassa, kunnes Bettina äkkiä hypähti seisoalle huudahtaen: "Ei, tässä en voi istua!" Hymyillen vastasi Goethe: "No hyvä, valitkaa siis itsellenne parempi paikka!" Samassa hetkessä oli Bettina istuutunut Goethen polvelle ja kietonut käsivartensa hänen kaulaansa.

Monta kertaa tämän jälkeen tapasivat Goethe ja Bettina vielä toisensa, mutta heidän pääasiallisin vuorovaikutuksensa tapahtui kuitenkin kirjeellisesti. Goethen kuoltua julkaisi Bettina heidän kirjevaihtonsa lisättynä erinäisillä päiväkirjaotteilla ja vapailla kuvitelmilla teoksessaan "Goethen kirjeenvaihto erään lapsen kanssa", joka tunteellisessa ja runollisilla mielikuvilla kyllästytetyssä kaunopuheisuudessaan on Saksan romantiikan mieltäkiinnittävimpiä ja kauneimpia kirjoja. Goethen ja Bettinan mieskohtainen tapaaminen keskeytyi kerran vuosikausiksi Christiane Goethen, runoilijan puolison, mustasukkaisuuden takia. Bettina sai näinollen kokea — vaikka varmaan aiheettomammin — samaa kuin Goethe kerran oli nuoruudessaan kokenut hänen isänsä puolelta Frankfurtissa! Että Bettinan tunteella Goetheä kohtaan ei ollut mitään tekemistä rakkauden kanssa tämän sanan tavallisessa merkityksessä, on epäilemätöntä. Kun rouva Christiane pani toimeen mustasukkaisen kohtauksensa, oli Bettina jo onnellisissa naimisissa runoilijan ja tilanomistajan Achim von Arnimin kanssa. Varmaan on Beatrice Zade oikeassa, kun hän karakterisoi Bettinan suhdetta Goetheen seuraavaan tapaan: "Bettinan rakkaus Goetheen oli sitä harvinaista ja ylevää lajia, josta aistillisuus kokonaan puuttuu ja itsekkäisyys on samaa kuin kaipuu antaa, ei ottaa. Hän oli onnellinen, jos hän vain sai näyttää rakkauttaan, vastarakkautta ei hän vaatinut, ei ainakaan tavallisessa merkityksessä. — Hänen tunteensa Goetheä kohtaan olivat kuitenkin hänen luonteensa kaunein kukka. Nainen oli hänellä toisella sijalla: hän oli ennen kaikkea taiteilija." Kuvaavaa hänelle onkin, ettei esim. ulkonaisen suhteen rikkoutuminen, ei edes Goethen aiheeton suuttumus ja kylmyys vaikuttanut mitään hänen tunteisiinsa hänen ihailtuaan kohtaan. Hänen, Goethen, olemassaolo oli hänelle kyllin, se oli hänelle loppumaton ilon ja onnen lähde. Ei edes Goethen kuolema voinut sitä häneltä riistää.

Mutta vaikkakin tämä Goethe-palvelus oli suuri, johtava idea Bettinan maailmassa, sisältyy hänen elämäänsä runsaasti myöskin muita suhteita. Useiden ajankohdan merkittävimpien miesten kanssa on hän ollut vilkkaassa ja molemmin puolin hedelmöittävässä henkisessä vuorovaikutuksessa. Wienissä oleskellessaan vähän yli kahdenkymmenen vuotiaana, joutui hän silloin jo melkein kuuron ja sielultaan särkyneen Beethovenin tuttavuuteen ja heistä tuli kohta mitä parhaat ystävät. Niin kauan kuin Bettina viipyi Wienissä, tapasivat he toisensa joka päivä ja myöhemmin syntyi heidän välilleen kirjevaihto, joka osottaa; miten virkistävästi Bettinan myötäeläytymisen kyky on vaikuttanut Beethoveniin taiteilijana ja ihmisenä. Bettina oli hyvin musikaalinen, mutta paitsi musiikkia, oli heillä yhdyssiteenä yhteinen ihailu suurta weimarilaista kohtaan. Muista tunnetuista henkilöistä, jotka joutuivat läheisempään vuorovaikutukseen Bettinan kanssa, mainittakoon runoilija Ludvig Tick, filosoofit Jacobi ja Schleiermacher, Rahel, veljekset Grimm, ruhtinas Pückler ja kuningas Fredrik Wilhelm IV. Berliini tuli loppuijällä hänen kotikaupungikseen ja siellä joutui hän ottamaan osaa berliiniläis-romantikkojen vapaamielisiin valtiollisiin harrastuksiin. Hän oli luonteeltaan synnynnäinen demokraatti ja hän karttoi hovia, johon hänellä miehensä aseman nojalla olisi ollut vapaa pääsy. Sen sijaan koetti hän vaikuttaa suoraan kuninkaaseen, jonka kanssa hän oli kirjevaihdossa. Myöskin julkisella kirjallisella toiminnallaan taisteli hän sorrettujen ja vääryyttä kärsivien puolesta, m.m. omistamalla kuninkaalle vapaamielisen valtiollisen lentokirjasen.

Bettina kuoli 1859, seitsemänkymmenen neljän vuoden ikäisenä. Hänen viimeinen ajatuksensa koski Goethe-patsasta, johon hän itse oli tehnyt luonnoksen.

Niinkuin yleensä kirjoittavat naiset, tuli Bettina sekä eläessään että kuolemansa jälkeen monipuolisen, eikä suinkaan aina lempeän arvostelun alaiseksi, varsinkin miehisten virkaveljiensä taholta. Hänen ylitsekuohuva tunteellisuutensa ja ne erinomaisen aktiiviset muodot, joihin se usein pukeutui, tarjoavat epäilemättä kylmälle tarkastajalle tilaisuutta arvosteluun ja ivaan. Hänen raju, levoton mielikuvituksensa teki hänelle usein huonoja palveluksia kun hänen piti muististaan panna paperille tosiasioita. Historiallisen mielen puute oli hänessä niinikään ilmeinen. Mutta pahansuovinkaan arvostelu ei voi kieltää hänen nerollisuuttaan ja hänen luonteensa harvinaisia ja hienoja piirteitä. Hänen kirjeiltään puuttuu usein kiinteä loogillinen rakenne, mutta ne ovat täynnänsä yksityisiä nerokkaita ajatuksia ja taiteellisia tunnelmakuvia. Hänen itse-erittelynsä on psykoloogisesti syvä ja oikea. Hänen kykynsä vaistota ja ymmärtää hengen suuruutta on niinikään harvinainen. Kaikki hänen ystäväsuhteensa olivat vilpittömät ja syvät. Minne hän tuli, pani hän liikkeelle henkisiä voimia. Hän uskoi kauneuteen, suuruuteen, jumaluuteen ihmisessä. Hänen koko elämänsä yli levittäytyy kuin ehtymätön juhlavalaistus: sen tunteen kevätajan hohde, joka kirjallisuushistoriassa kulkee nimellä romantiikka ja joka antaa meidän silmissämme 1800-luvun ensi vuosikymmenille, ihmisille ja runoteoksille, samalla kertaa niin lapsimaisen ja ylevän luonteen.