J. SILJO.

Juhani Siljon esikoisteos, pieni harmaakantinen vihkonen "Runoja" ilmestyi jouluksi 1910, toinen kokoelma "Maan puoleen" v. 1914.

Kuinka moni niinkutsutusta kirjallisesta yleisöstämme todella tuntee nämä runokokoelmat, kuinka moni todella tietää, että nämä näköään vaatimattomat vihkoset kätkevät kansiensa väliin syvästi persoonallisen lyyrillisen kauneusmaailman, niin omalaatuisen, että sille saa hakea vertoja nykypäiväin laulurunoudesta? Tunnen elävästi, etten sano mitään liikaa, kun sanon, että Siljon toisella kokoelmalla tulee olemaan pysyvä sija runoudessamme. Se on lähtenyt niin tulisesti keskittyneestä lyyrillisestä tempperamentista, että minkä paperiröykkiöiden alle vuotuiset kirjallisuusmarkkinamme sen hautaavatkin, sen sanat ja säkeet tulevat polttamaan itsensä niiden lävitse. Harvoin saa käsiinsä kirjaa, joka johtaisi ajatukset niin kauaksi paperista ja painomusteesta ja kirjallisuudesta kuin Siljon toinen runokokoelma ja osaksi ensimäinenkin. Harvoin on kukaan runoilija Suomenmaassa seisonut runottarensa edessä sellaisella rippilapsen vilpittömyydellä, sellaisella sydämen hartaudella kuin "Maan puoleen"-kokoelman tekijä. Hänen tunnustuksillaan, hänen itsetutkisteluillaan, hänen innostuksellaan on omituinen hiljainen, salaperäinen sulo, ja kiistämätöntä on, että se mikä tässä runoilija-ilmestyksessä on viehättävintä, unohtumattominta, ei ole kuva- eikä sanataiteilija, ei ole rytmi- eikä riimitaituri, vaan runoilija itse, ihminen itse.

Eihän ole itse asiassa ihmeteltävää, ettei Siljon runous yleisön tietoisuudessa ole vielä saavuttanut sitä asemaa, mikä sille oikeudella kuuluu. Missä persoonallisuuden suuruutta mitataan sanojen suuruuden mukaan, missä ajatuksen hämäryys käy syvämielisyydestä, siellä jää sellainen valikoiva, hiljainen ja selkeä taiteilija-yksilöllisyys kuin "Runojen" ja "Maan puoleen"-kokoelman tekijä helposti varjoon. Mutta kirjallisuuden historia opettaa meille, että kun monet suuret sanat ovat kuolleet sen päivän mukana, joka on muodostanut niiden ensimäisen ja ainoan kaikupohjan, on kuiskaus voinut kuulua vuosisatojen päähän. Hiljaisuuskin, joka puhuu todellisen runoilijan säkeiden välistä, voi olla kaunopuheisempi kuin kaikkien päivän pikkuprometheusten manaukset ja uhmat.

Huonosti varmaan ymmärtäisi kuitenkin se runouden kieltä, joka uskoisi, että Siljon resigneerattujen säkeiden takana olisi lepo ja rauha. Siljon parhaat runot ovat syntyneet sielullisesta jännityksestä, niiden voima on siinä eetillisessä taistelussa sisäiseen vapauteen ja uskollisuuteen itseään kohtaan, jota ne heijastavat. Mikään ei häntä niin peloita kuin "tottumusten tie", hän tahtoo juoda "pisar pisaralta" pohjaan kalkkinsa lievitystä pyytämättä, ja jo esikoiskirjansa ensi runossa suorittaa hän vaalinsa:

Polta rantaan varmat laivat, unhoon peitä mennehet säästä paluun häpeet, vaivat, heikot askelet!

On jotain erinomaisen spartalaista, melkein kuin sotilaallista tässä runoilijassa, spartalaista ja samalla — kristillistä. Ei ole helppo sanoa, kumpi ominaisuus on vallitsevampi: spartalainen ankaruus ja kovuus vaiko kristillinen alistuvaisuus ja nöyryys. Luulen, että kristillinen resignatsioni ja hartaus sittenkin ovat hänelle ominaisimmat, että ne ikäänkuin nousevat hänessä syvemmistä hetteistä. Missä tapaa nykyisessä laulurunoudessa sellaisen palavan hartaan tunteen kuin se on, joka on antanut "Rukoukselle" ensi kokoelmassa ja "Kuolinripille" toisessa niiden järkyttävän kauneuden? Siteeraan jälkimäisestä muutamia säkeitä:

Herra, vielä armon anon, Herra, vielä voimas suo: tuta tahdon elon janon, tahdon rientää elon luo,

jaloin paljain käydä halaan, tieni hurmein kostuttaa, jotta joka askel-alaan verenkukka versoaa;

suudelmin maan tahdon peittää, ihmiselon polkeman, tielle sydämeni heittää, tomuun eteen kulkijan;

maassa matain, sovitusta pyytää pyhän elämän, rukoella siunausta tuonen unhon lempeän!

On mieltäkiinnittävää nähdä, miten elämä yhtaikaa vetää luokseen ja työntää luotaan tätä runoilijaa. Hän "tahtoo tuta elon janon", hän kysyy tietä "elon juhlivan luo", mutta hänen askeettinen luontonsa vetää hänet taas takaisin "tuoksuvista kylistä" ja "välkehtivistä kaupungeista" ja ihmisten pienistä iloista turvalliseen yksinäisyyteen, ja jo seuraavassa hetkessä on hän valmis ylistämään "kapeaa, neitseellistä vuodetta" ja "aatoksen rauhaa", jota hän ei ihmisvilinässä löydä. Kuvaava on tässä suhteessa m.m. seuraava runo paisuvine loppu-akkordeineen:

ELÄMÄN KEMUT.

En kemujasi, isäntä Elämä, kiitä! Näin sameaksi viinis, en tippaakaan ma maistanut siitä. En kiitä, en myöskään soimaamaan pyri sua: min taisit, sen tarjosit kai. Ja mun sieluni sentään ilonsa sai.

En viiniäis juonut, ja karkelo muu oli ahdasta mulle: sun viinittäs sieluni humaltuu, sen aatosten juhlaan ei kuolema tulle, ei harmaa päivä, ei päätös muu. Minun maljani on meri ja aurinko ja kuu: ne jos sammuu, tyhjäks saa, saa murhe vierahaksi mulle!

Tämän runon viime säkeet vievät meidät luonnon maailmaan, joka runoilijalle tuntuu kotoisemmalta kuin ihmisten ja kulttuurin ja josta hänen mietiskelynsä ja tunteensa löytää kauneimmat vertauskuvansa. Jo ensi kokoelmassa on muutamia ihastuttavia luonnonhymnejä — niin m.m. se joka alkaa sanoilla "Kukkastuoksu, linnunlaulu, sini taivahan" —, mutta toisessa kokoelmassa, joka kaikkineenkin todistaa suurta kehitystä esikoiskirjaan verraten, elää luonto vielä intensiivisempää ja persoonallisempaa elämää. Tuoksuvan vehmas on m.m. kolmiosainen "Kevät"-runo. En tiedä, minkä osan mieluimmin lainaisi näytteeksi, ehkä viimeisen:

Niinkuin arat urvut, niinkuin lehdet hennot toivo toisen jälkeen herää elämään, sydän päivään avaa sadat sala-kennot, pyytäin suven mettä, pyhintään;

luottain elon isään, joka aina pitää murheen vähimmästä matajasta maan, jonka käden alla kaunihisti itää jyvä pienin esiin piilostaan;

jonka kutsu johtaa elon vapahdusta mullan raskaan alta, uumenista yön, jonka joka katse hehkuu lupausta hedelmistä nuoren luomistyön.

Runoilijalle, joka on kirjoittanut "Maan puoleen"-kokoelman, ei luonto ole mikään kuollut mietelmien ja mielialojen kehys, se on panteistiseen tapaan olemassaolon sielu ja ydin, elämä ja jumaluus. Niinkuin Assisin Franciscus personifioi Siljo auringon, se on hänen "Isänsä", hänen "Taattonsa" ja se läheinen suhde, mikä runoilijalla on luontoon, nostaa tämän nimityksen kauas yli koristeellisten epiteettien tason. Tyypillinen on esim. "Paimenen laulu". Paimen vie aamulla karjansa rannalle ja miettii laulua luonnon ylistykseksi. Mutta kuinka hän koettaakin tallentaa sanojaan, vie tuuli ja meri ja auringon kimallus ne hänen käsistään ja ennenkuin hän huomaakaan, alkaa päivä mennä mailleen:

Pian ilta se sai. Mihin lauluni jäi —? En muuta ma muistaa saata: minä aaltoja, tuulia paimensin, minä kuuntelin metsää, maata.

En ole koskaan ilman voimakasta ilontunnetta lukenut tätä pientä kolmisäkeistöistä runoa. Joka kerta kun tulen viimeisen edelliseen riviin — "minä aaltoja, tuulia paimensin" —, näen ikäänkuin itse meren kimmellyksen aukenevan eteeni ja tunnen hiekalla lahoavien kaislojen ja suolan hajun ja kuulen metsän lainehtivan kohinan. Ja kuitenkin ovat runon sanat ja mielikuvat mitä lakoonisimmat. Harvoin on niin säästeliäillä sanoilla sanottu enemmän.

Siljon runoutta ympäröi kaunis yksinäisyyden ilmakehä. Kuinka sisällisesti eristettynä ja yksinäisenä onkaan se nuoruus eletty, josta hänen tunteensa ja mielikuvansa ovat kasvaneet esiin! Siljon taidekeinot ovat ehkä yleensä liian karuja, liian pidättyviä, liian askeettisia, jotta ne kohta kääntäisivät suuren lukevan yleisön huomion hänen runouteensa. Mutta olen varma, että vähitellen on yhä useampi löytävä tien siihen hienoon, samalla kertaa leppeään ja ankaraan runouteen, joka kätkeytyy Juhani Siljon kahteen kokoelmaan — leppeään ja uskovaan luonnon, jumaluuden kasvojen edessä, ankaraan ja epäilevään ihmisten edessä. Tunteen aitouden rinnalla puhuvat Siljon runot älyllisesti kehittyneestä mielestä. Goethen elämänviisaus, että "voi täällä kaikkea kestää, yksin ei hyviä päiviä pääksytyksin" puhuu usein Siljonkin runoudesta, välittömimmin ehkä pienestä, tekijälleen hyvin ominaisesta laatukuvasta "Kesälämmintä". Siljon runolaadun luonteenomaisimpia piirteitä on sen kaunis vakavuus — harvasta kirjailijastamme on leikki ja huumori niin kaukana kuin hänestä. Hänellä on suuri kunnioitus sanaa kohtaan, ja vaikka hänen taidevälineensä eivät useinkaan ole häikäiseviä, on hänen sanontansa kuitenkin aina huolellinen. Hänen sanansa eivät useinkaan tapaa lyyrillistä väreilevää mielialaa lennosta, mutta ne tuntuvat sitä helpommin kuvastavan hänen sisäisintä elämäntuntoaan, hänen eetillistä minäänsä. Harvoin hän virittää lyyransa jonkun ulkopuolisen, tilapäisen aiheen kunniaksi, mutta kun hän sen tekee, valitsee hän Paavo Cajanderin elämäntyön muiston ja kirjoittaa "Työn ballaadin", joka muodostaa lakoonisine, kimmeltävine säkeineen pysyvän muistomerkin Shakespeare-kääntäjän haudalle.

En tiedä, miten lopettaisin nämä rivit, joiden tarkoitus on ollut kääntää suuremmankin yleisön huomion siihen hienoon ja syvälliseen runoilijaan, jonka me Juhani Siljossa omistamme, jollen siteeraamalla paria säettä, jotka Siljon kokoelmia lukiessani ovat usein soineet korvissani. Rivit ovat Mickiewiczin (käännös Mannisen) ja olen kuullut ne kaiketi kuin kaukaisena säestyksenä suomalaisen lyyrikon hartaalle, totiselle ja ankaralle runolaadulle:

Runoilijalla, se tietkää, tie yks on vaan, sydämen pyhä into ja pyrkimys jumalaan.