ÉMILE VERHAEREN JA HÄNEN VIIMEINEN RUNOKOKOELMANSA.

Lähinnä Nobel-palkintoa, on kuolema, kuten tunnettu, se huomionosoitus, joka helpoimmin tuo runoilijanimen ihmisten huulille.

Verhaeren ei koskaan päässyt Nobel-palkintoon saakka, vaikka hän kyllä useamman kerran lienee ollut ehdokkaana, mutta hänen kuollessaan, viime vuodenvaihteessa, tiesi koko Europpa, että se oli menettänyt yhden suurimmista runoilijoistaan, ehkäpä ajankohtansa voimakkaimman, alkuperäisimmän lyyrikon.

Mikä oli tämän belgialaisen runoilijan erikoisuus — hänen nimeäänhän ympäröi jo hänen eläessään eräänlainen vaarallisen houkutteleva, joskaan ei riidaton kunniakehä, niinkuin usein niiden nimiä, jotka tuovat jotain uutta maailmaan?

Eräs hänen maanmiehistään antoi hänestä aikoinaan sen mainesanan, että hän oli se runoilija, joka "käsitteli" lauluissaan laivoja, rautateitä, sähkölennätintä ja telefoonia. Tämä, tuskin aivan ystävällisessä mielessä lausuttu karakteristiikka pitää paikkansa, jos siihen lisäämme, etteivät Verhaerenin runolle olleet vieraita myöskään idyllisessä rauhassa nukkuvat maalaiskylät, jotka heräävät valppaiden kukkojen kieuntaan, työteliäät, asfalttituoksuiset suurkaupungit, hiljaiset ja hartaat munkkiluostarit, iloiset markkinat eli kermessit ja flaamilaispoikien lemmenseikkailut. Niinkuin vain kotiseutunsa vanhat maalarit oli Verhaeren perehtynyt elämän koko kirjavaan vilinään, hänen runoutensa on mitä parhain todistus hänen itsetunnustuksensa vilpittömyydestä, kun hän sanoo, että hänen, elääkseen sopusoinnussa sydämensä kanssa, täytyy ihailla kaikkea. Jokapäiväisimmätkin ja näennäisesti mitä proosallisimmat ilmiöt: lakeuden halki viiltävä juna, hyvinvoivan flaamilaistalon kellari maitoruukkuineen ja laesta riippuvine siankinkkuineen, sammalta ja köynnöstä kasvavat vanhat jyväaitat ja myllyt, belgialaiskylän karjatalous lehmineen päivineen — kaikki muuttuu juhlaksi hänen silmissään, kaikki on hänelle yhtä rakasta ja kaunista. Elämän näky hänen ympärillään vangitsee kaikki hänen aistinsa, se on hänelle aina tuore ja uusi niinkuin lapselle, joka alinomaa löytää uutta ihmettelyn aihetta. Hän on Teniersin, Doun, Jan Steenin — myöskin Rubensin — täysverinen jälkeläinen. Jos nämä vanhat flaamilaiset mestarit olivat maalatessaan toisinaan myöskin runoilijoita, niin on Verhaeren sensijaan runoillessaan usein, ehkäpä useimmiten myöskin maalari. Hänen säkeensä luovat tavallisesti mitä yksityiskohtaisimmalla realismilla nähtyjä, havainnollisia kuvia, toisinaan suorastaan hekumoiden väreissä.

Mutta myöskin henkisen työn ja toiminnan aloille retkeilee tämän runoilijan mielikuvitus. Hän ylistää ajattelijoita, "jotka ampuvat hopeisia nuoliaan probleemien korkeampiakin huippuja kohti", ja runoilijoita, "joiden ruumiissa sykähtelee vielä, niinkuin ihmiskunnan alkuaikoina, kaikkeuden rytmi". Vanhat maalarimestarit terveine ja voimakkaasti aistillisine elämänihanteineen ovat niinikään usein hänen juhlivien säkeidensä esineinä. Kerta toisensa jälkeen palaa hän kuvailemaan heidän taiteensa voimaa ja heidän patriarkaalisia elämäntapojaan, unohtamatta heidän vaimojaan, joista hän sanoo värikkääseen tapaansa, että he olivat "punaisia verestä ja valkeita lihavuudesta." Hän ylistää luovaa henkeä ja hedelmällistä aistillisuutta ja hän muistelee kaihomielellä renessanssin kuumaverisiä naisia, jotka eivät tunteneet rakkautta roskakirjallisuudesta ja joille Venus de colportage oli vieras jumaluus.

Puhdasta, persoonallista lyriikkaa siinä mielessä kuin tämä sana tavallisesti käsitetään germaanisissa maissa ja meillä, ei Verhaerenin runous yleensä paljoakaan sisällä. Ulkopuolinen todellisuus ottaa hänen runoudessaan niin suuren tilan, elää niin värikkäänä ja äänekkäänä hänen säkeissään, että se tuntuu usein ikäänkuin tukahduttavan lyyrillisemmän, yksilöllisemmän runosuonen. Tämä realisen elämän ylivalta Verhaerenin runoudessa ei halveksi mitään aiheita, kaikki on sille samassa määrässä mielenkiintoista, ja voineepa sanoa, että Verhaeren on tavallaan laajentanut lyriikan piiriä, tuomalla siihen realistisia sanoja ja käsitteitä, joita vain harvoin tapaa edes Zolan romaanien uskalletuimmilta sivuilta. Saattaapa hän käsitellä virheettömässä sonettimuodossa kaikkein epärunollisimman kotikarjan ulkonaista muotoa ja sisäisiä elämyksiä. Petrarca kääntyisi haudassaan, jos hän tietäisi mihin tarkoituksiin hänen flaamilainen virkaveljensä käyttää sitä runomuotoa, jonka avulla hän kerran teki Lauransa kuolemattomaksi. Kieltämätöntä onkin, että Verhaerenin aiheet usein, varsinkin alkuaikoina, jolloin hän runsaammin käytti akateemisia runomittoja, viiltävät sitä muotoa vastaan, johon ne ovat valetut. Myöhemmin on Verhaeren yhä suuremmassa määrin alkanut viljellä vapaita, vaikkakin loppusoinnullisia, mittoja, jotka tuntuvat paljon paremmin sopivan hänen perin uudenaikaiselle runottarelleen.

Mutta vaikka maalauksellinen aines onkin näin vallitsevana Verhaerenin runoudessa, puhuu siitä kuitenkin aina yhtenäinen filosoofinen maailmankatsomus. Verhaeren tunnustaa panteismia, runoilijain uskoa. Ulkonainen esineellisyys kuvataan hänen säkeissään niin tulisella voimalla, että se muuttuu läpinäkyväksi, muuttuu vertauskuvaksi, paljastaa takanaan elämän ikuisen voiman, jumaluuden, joka etsii itselleen tuhansia muotoja, mutta aina on sama, esiintyen ruohonkorressa, joka kevätsateessa nostaa virkistynyttä varttaan, tähdissä, jotka kulkevat määrättyjä ratojaan avaruuden hiljaisuudessa, yhtä hyvin kuin paimentytössä, joka aamu-unisena nukahtaa suuren puun alle, turvaten luonnon äidinhelmaan, hyönteisten kerääntyessä, hänen ruumiinsa lämmön houkuttelemina, hänen kasvoilleen ja hänen paljaille jaloilleen. Luonto ja kulttuuri ovat yhtä Verhaerenin runoudessa, molemmissa näkee hän jumaluuden jäljet. Hänen oma minuutensa ikäänkuin hukkuu hänen katsomuksensa hartauteen ja suuruuteen. Ehkäpä keskeisin ajatus hänen runoudessaan on se, mikä monella tavalla toistuu hänen filosoofisimmassa kokoelmassaan "La multiple Splendeur" (Monenkertainen kirkkaus, v:lta 1906): "En voi enää erottaa maailmaa itsestäni."

Uusimmalla ajalla, meidän ajallamme, on ollut hienompia ja herkempiä lyyrikoita kuin Verhaeren, on ollut persoonallisempia ja syvempiä, mutta ei varmaan ketään, joka olisi samalla rakastajan intohimolla kuin hän syleillyt hetken monikirjavaa elämää. Niinkuin vain harva runoilija on hän perehtynyt ihmislasten arkiseen askarteluun maan kamaralla ja laulanut hurmaantunein sanoin kaikkea sitä ihanaa, mitä elämä tarjoo jokaiselle hänen matkallaan kehdon ja haudan välillä. Niinkuin vain Alankomaan vanhat mestarit on hän osannut tehdä meille rakkaaksi meidän ympäristömme ja koko avaran maanpinnan, meidän suuren kotimme.

Kas tässä pieni näyte runokokoelmasta "Toute la Flandre" (Koko Flanderi, v:lta 1911):

Kevään valveutuminen.

Jo kiekuu kukko kaula ojonaan ja häärii kanatarha herääväinen ja auringossa harhaa mettiäinen ja etsii, ennen aikaa, kukkiaan.

Pois maille Pohjan korppi hankkien nyt huutaa jäähyväiset käheästi. Mut Flander toukotöihin kiihkeästi käy kylväin alla ilmain sinisten.

Ja apila ja vehnä vakoihin kuin kultahiekka vierii verkallensa, ja kiuru, toivon lintu, lauluinensa se vastaa toukoväen toiveihin.

Ens kerran jälkeen kolkon talvisään taas karjat laitumille samoilevat, kuin hullut vasikat ne kisailevat päin kenttiä ja puita töytäissään.

On nousseet kyyhkylinnut lentohon. Kuin on niiden siivet välkkyväiset! Maan pinta, ilma elon-täyteläiset on sateesta ja armost' auringon.

Myöskin romanttisempia sointuja helähtää silloin tällöin Verhaerenin lyyrasta. Seuraava pieni runo sikermästä "Muutamia kylälauluja" (v:lta 1913) muistuttaa pohjoismaista kansanromanssia tai Heinen kaihomielisimpiä pieniä rakkausrunoja.

Kaksi kuninkaanlasta.

Oli kaksi lasta kuninkaan, vesi eroitti heidät toisistaan, vesi syvä, ja silta ainoinen niin oli hämärän kaukainen.

He lempivät. Miksi? Siksi vaan vesi ett' oli syvänä uomassaan ja että he sillan ainoan ties olevan äärillä maailman.

Verhaerenin viimeinen kokoelma "Sodan punaiset siivet", Les Ailes rouges de la Guerre, jonka nimi kyllin selvään ilmaisee kirjan sisällön ja aiheen, on paras, voimakkain, persoonallisin maailmansodan inspiroima kaunokirjallinen teos, jonka allekirjoittanut on lukenut. Sodan tuska ja kauhu, kuoleman hävitys ja suuruus on siinä eletty niin pelottavalla voimalla kuten vain se voi elää, joka, niinkuin Verhaeren, on rakastanut elämän turvallista askartelua, toimeliasta luovaa työtä, maalaistalojen patriarkaalista rauhaa ja suurkaupunkien kiivasta kamppailua edistystä kohti, voittoon luonnonvoimien yli. On jotain samalla kertaa traagillista ja voitollista säkeissä, joilla Verhaeren tunnustaa uskonsa ihmisajatukseen keskellä hävityksen kauhistusta ja aseiden raatelua. Hänen runonsa ei ole edes synkimpänä tuskan hetkenä menettänyt kykyään nähdä suuresti, nähdä myöskin hetken yli. Hänen säkeidensä lyyrillinen lämpö ja voima on pysynyt ehtymättömänä, siitä huolimatta, että historian hetki on niin väkivaltaisella tavalla lyönyt rikki hänen vanhan soittimensa ja tehnyt hänestä, hedelmällisyyden, elämänilon, työn laulajasta sodan kärsimysten runoilijan. Niinkuin Arnold von Winkelried, Sveitsin mies, tuntuu hän keränneen omaan rintaansa ne tuskan piikit, jotka ovat olleet ojossa hänen maataan ja hänen maanmiehiään kohti. Hän on sodan päivinä kärsinyt jokaisen kärsivän maanmiehensä kanssa niinkuin hän rauhan aikoina oli iloinnut kaiken kanssa, mikä hänen kauniissa isänmaassaan ja koko avaran maan pinnalla iloitsi, toimi ja teki rauhan hedelmällistä, luovaa, ihanaa työtä. Ja mitä muuta voikaan runoilijakutsumus olla kuin kerätä ihmiskunnan tuskan aikana kaikki tuska ja ilon päivinä kaikki ilo rintaansa ja kajahduttaa ne monikertaisina takaisin maailmaan, kaikille, jotka ymmärtävät runon rohkaisevaa, sydämiä vilvoittavaa kieltä?