II ERÄS KIRJA KANSANVALLASTA.

(Emil Faguet: Le culte de l'incompétence.)

Yllämainittu kirja joutui käsiini päivinä, jolloin demokratia maailman kansanvaltaisimmassa maassa vietti lainsäätäjänä suurimpia voittojaan, lisäksi aikana, jolloin painettu porvarillinen sana oli mykkänä ja jolloin (seikka, joka ehkä sittenkin antoi kaikkein kiitollisimman taustan luettavalleni) ajanmukaiset sensorit eli n.k. lakkovahdit, vartioimalla kustantajien varastoja, pitivät huolta siitä, ettei yleisö lankeaisi kiusaukseen lukea, mitä maassa ennen on painettu. [Latoja-lakon aikana kesällä 1917.] Kansanvallan kirjasensuuri on siksi uusi ilmiö, etteivät sen periaatteet liene vielä yleisemmin tunnetut, mutta jos se joskus tulevaisuudessa haluaa suorittaa jotakin valintaa, on sillä syytä kohdistaa huomionsa sellaisiin teoksiin kuin Emile Faguet'n "Epäpätevyyden palvelus".

Tämä tunnetun ranskalaisen akateemikon ja kirjallisuushistorioitsijan teos on nim. tutkimus demokratiasta ja sen tulokset eivät ole suinkaan kansanvallalle yksinomaan mairittelevia.

Se demokratia, jonka Faguet parhaiten tuntee, on luonnollisesti Ranskan kolmannen tasavallan, jonka kansalainen hän itse oli. Mutta historioitsijana ja moralistina on hän pyrkinyt katsomaan kansanvaltaa psykoloogisemmalta ja yleisinhimillisemmältä kannalta kuin paikallinen päivän politikko, joka helposti taistelun kuumuudessa eksyy pitämään tietämättömyyttään asiantuntemuksena ja intohimojaan perusteltuina mielipiteinä. Faguet on pelottavan kylmäverinen. Hän on kuin lääkäri, joka on päättänyt suorittaa loppuun vaikean leikkauksen huolimatta potilaan kirkunasta. Hänen logiikkansa on ankaran latinalaisen ajatuskurin kasvattama ja hänen väitteillään on niin ollen se miellyttävä eikä suinkaan tavallinen ominaisuus, että ne ovat syy- ja seuraussuhteessa hänen perustelujensa kanssa. Yhteiskunnallisena ajattelijana on hänellä kaksi suurta edeltäjää, joita hän tavantakaa siteeraa: toinen on valistusajan moralisti Montesquieu, toinen on itse Aristoteles. Esimerkkinsä ja todistusainehistonsa lainaa hän ensi sijassa lähimmästä ympäristöstään, Ranskasta, toisessa sijassa muinaisajan Kreikasta. Se mikä kuitenkin syvimmin kiinnittää hänen mieltään, ei ole demokratian yksityiset ilmiöt jossakin määrätyssä maassa määrättynä ajankohtana, vaan demokratian psykologia ja periaatteet, jotka ovat kansainvälisiä ja aikainvälisiä ja joita Aristoteleella jo oli yhtä hyvä tilaisuus tutkia kuin kenellä hyvänsä nykyhetken sosialismin teoreetikolla.

Emile Faguet kysyy kirjansa ensi sivuilla, mikä on demokratian periaate, prinsiippi, mikä on johtava idea kansanvaltaisessa hallitusmuodossa? Ja ilman suurempaa ponnistusta sanoo hän tulleensa siihen johtopäätökseen, että se on — sic veniunt verba — epäpätevyyden, inkompetensin palvelus.

Hänen todisteluketjunsa on suunnilleen seuraava. Kansa, joka valitsee jäsenet eduskuntaan, on itse epäpätevä arvostelemaan valittaviensa kypsyyttä lainsäädäntötyöhön. Mutta vaikka kansalla olisikin tämä pätevyys, mikä siltä Faguet'n mukaan kuitenkin ehdottomasti puuttuu, ei sillä olisi paljon voitettu, sillä kansa ei pane arvoa valittavien tiedoille ja taidoille, vaan ainoastaan siveellisille ominaisuuksille. Jälkimäisessä suhteessa pitää se arvossa niitä henkilöitä, joita pääasiassa tuntuu elähyttävän samat intohimot ja tunteet kuin sitä itseäänkin. Täten jää myöskin demokratian siveellinen mittapuu edustaja-ehdokkaita arvostellessa hyvin kysymyksenalaiseksi, koska ei anna vielä mitään objektiivista taetta edustajan moraalisesta pätevyydestä se seikka, että hän joka suhteessa ajattelee ja tuntee samalla tavalla kuin valitsijansakin tai ainakin antaa kansalle itsestään sen käsityksen, että hän sitä tekee. Kansa haluaa edustuksen, joka mahdollisimman suuressa määrässä muistuttaa kansaa itseään. Se on kansalle tunneasia, mutta siihen sisältyy samalla demokratian sisin ja syvin pyrkimys: pyrkimys tehdä kaikki samanlaisiksi, hävittää kaikki sekä keinotekoiset että synnynnäiset erilaisuudet. Se ei kärsi sukuperän, perittyjen ominaisuuksien ja historiallisten olosuhteiden luomaa eroa ja se suhtautuu epäluulolla myöskin harvinaiseen älyllisyyteen, taitoon ja rohkeuteen yksilössä. Jälkimäisiä ominaisuuksia ei se voi hävittää, koska ne ovat synnynnäisiä, mutta se voi tehdä ne vaarattomiksi sulkemalla niillä varustetun henkilön niistä julkisista toimialoista, joita se hallitsee. Näin joutuu demokratia työntämään luotaan kompetentit, pätevät juuri sentähden, että he ovat päteviä eli, niinkuin kansanvalta itse ehkä sanoisi, sentähden, että täytyy epäillä heidän, ollen itse poikkeuksia, kuuluvan tasa-arvoisuuden vastustajiin. Demokratia tahtoo edelleen tehdä itse kaikki, se suhtautuu vihamielisesti toimialojen spesialisoitumiseen, erikoistumiseen. Ateenassa oli aikoinaan tuomioistuin, joka oli kokoonpantu laintuntevista, huolellisen kasvatuksen saaneista miehistä, mutta kansa ei kärsinyt tätä lainkäyttäjien ammattikuntaa. Se tahtoi itse myöskin sovittaa lain, jonka se oli säätänyt. Se perusti kansan oikeus-istuimen, jonka tunnetuin tuomio on Sokrateen kuolemantuomio.

Demokraattis-parlamenttaarisessa hallitusmuodossa pyrkii kansaneduskunta olemaan yhdenarvoinen niiden kanssa, jotka se on valinnut hallitsemaan, se tahtoo hallita hallituksen asemasta. Se valitsee hallituksen — mikä sille hätätilassa suotakoon —, mutta voimatta kärsiä sitä mahtia, jonka se itse antaa, asettaa se sen kohta painostuksensa alaiseksi hallitakseen itse sen sijasta. Lakkaamattomilla välikyselyillä sanelee se hallitukselle mitä tämän kussakin tapauksessa tulee tehdä, s.o., se hallitsee. Mutta se ei tyydy hoitamaan ainoastaan korkeinta hallintovaltaa, se pitää huolta myöskin virkamiehistön kokoonpanosta, se tahtoo tehdä virkamiehet, niihin luettuina tuomarit ja järjestysvalta, riippuvaisiksi itsestään, jottei valtiossa millään asteella olisi mitään muuta tahtoa kuin kansantahto. Sentähden kammoo Demos (kansa) virkoja, joiden haltijat ovat erottamattomia ja jotka siis suovat virkamiehelle turvapaikan kansan mahdilta. Erottamaton virkamies on vapautettu orja eikä Demos kärsi mitään vapautettuja. Jos maassa, missä demokratia tulee valtaan, on tällaisia erottamattomia virkamiehiä, on kansanvallan ensi toimenpiteitä tehdä näiden virkamiesten erottamattomuus hyvin suhteelliseksi, jollei kokonaan olemattomaksi.

Tutkiessaan edelleen demokraattisen valtion koneistoa, sanoo Faguet tehneensä sen huomion, että sitä eivät hallitse lait, vaan säännökset, dekreetit, ja tilapäälait. Laki on hänen määritelmänsä mukaan vanha määräys (réglément), joka on saanut pyhityksen pitkän käytännön kautta, jota totellaan melkein tietämättä, seurataanko lakia vaiko tottumusta ja joka muodostaa loogillisen, sopusointuisen osan lakikirjan kokonaisuudesta. Laki on luonteeltaan ylimyksellinen, se on edesmenneiden sukupolvien perintö jälkeentuleville, se ei muutu taikka se muuttuu huomaamatta. Tällainen henkinen aristokratia, mikä lakiin pohjimmaltaan sisältyy, on kansanvallalle luonnostaan vastenmielinen. Sentähden pyrkii demokratia hallitsemaan tilapäislakien kautta. Se on kuin Demosteneen taisteleva barbaari, joka aina koettaa suojella sitä ruumiinosaa, jota juuri on satutettu: joka saatuaan iskun olkaansa, vie kilpensä sinne, tai tultuaan haavoitetuksi reiteensä, vie kilpensä sinne. Se panee toimeen nopeita ja varmistamattomia uudistuksia hetkellisten puutteiden ja hälyytysten painosta.

Demokratian periaatteiden mukaan valittu eduskunta on kuin mikäkin sanomalehti tai kahvila, missä jo illalla käsitellään "päivän polttavat". Eduskunta on suurentava peilikuva puheliaasta kansasta. Mutta sitä ei lakiasäätävä kamari saisi olla. Sen tulisi olla kansan sielu ja aivot. Mutta syistä, jotka jo ovat mainitut, edustaa demokraattinen eduskunta Faguet'n mukaan pääasiassa vain kansan intohimoja, eikä sentähden voi olla muuta kuin mitä se on.

Minkälaisia tulisi siis lainlaatijain olla? Faguet'n mukaan täydellisiä vastakohtia niille, joita demokratia luo. Ihanteellisen lainsäätäjän tulisi olla tietorikkaan ja taitavan ja kokonaan vapaan intohimoista. Hänen tulisi perinpohjin tuntea sen kansan luonne ja tavat, jolle hän säätää lakia, hänen tulisi tuntea kansansa yleiset taipumukset, mutta olla itse niiden yläpuolella, koska hänen asiansa on niitä osaksi tyydyttää, osaksi vastustaa. Tyydyttää — sentähden, että laki, joka kokonaan sotii kansan luonnetta vastaan, on kuolleena syntynyt, vastustaa — sentähden, että lain tarkoitus on hillitä onnettomuutta tuottavia taipumuksia, intohimoja ja itsekkäisyyttä. Demokraattisessa lainsäädännössä lait, sen sijaan, että ne hillitsisivät ja vastustaisivat kansan intohimoja, ovat juuri niiden ilmaus. Lait syntyvät tuloksina puoluemanöövereistä, joita toinen puolue tekee toista vastaan. Lakiehdotus tietää samaa kuin haaste taisteluun, säädetty laki on voittavan puolueen saalis. Tämä on seuraus siitä, että kansa valitsee edustajansa silmälläpitäen heidän mielialaansa ja intohimojaan (joiden tulee olla samat kuin kansankin), toisin sanoen valitsee heidät sillä perusteella, jolla sen juuri tulisi heitä karttaa.

Inkompetenssi, epäpätevyys levittää loogillisella johdonmukaisuudella valtaansa demokraattisessa yhteiskunnassa. Kansanvalta ei usko traditsioniin, uskoakseen sensijaan hiukan liiaksi edistykseen. Vanhoja, jotka koettavat suojella perinnäistapoja ja joiden vaikutus olisi terveellisenä vastapainona sille käsitykselle, joka kaikessa muutoksessa näkee edistystä, pitää demokratiaa vihollisinaan. Se yllyttää nuoria vanhoja vastaan ja tahtoo varata edellisille kaiken ratkaisu- ja toimivallan. Vanha rakastaa kunnioitusta, ennen kaikkea siksi, että hän itse tahtoo sitä osakseen. Hän kunnioittaa uskontoa, mainetta, isänmaata ja sen historiaa. Demokratia ei rakasta kunnioitusta, se on tunne, jota se alati pelkää. Joukko ei tunne kunnioitusta, se rakastaa, innostuu, hurmaantuu, mutta se ei kunnioita, ei edes sitä, jota se rakastaa. Kant on vastannut kysymykseen, mitä meidän tulee itsessämme totella: vain sitä mikä ei vaadi rakkautta eikä herätä pelkoa, vain sitä meissä, joka näyttää meistä kunnioitettavalta. Samalla tavalla, jatkaa Faguet, tulee meidän yhteiskunnallisessa elämässä pitää arvossa ja kuunnella niitä miehiä, jotka herättävät kunnioitusta. Vanhat ovat yhteiskunnan omatunto, tosin ankara, ärtyisä, pikkumainen, itsepintainen ja riidanhaluinen omatunto, toisin sanoen juuri sellainen kuin omatunto on. Voitollinen demokratia asettaa mielellään vanhat häpeäloukkoon Ja niin käy vanhuuden kuin omantunnon, johon ei kiinnitetä huomiota: se huononee. Se ikäänkuin pyytää anteeksi viisauttaan, se tulee teeskenteleväiseksi ja tahtoo lopulta, nähdessään ympäriltään katoavan kaiken mitä se oli pitänyt arvossa, kieltää oman vanhuutensa.

Silloin tällöin voi kuulla kysyttävän, miksi kohteliaisuus on päivä päivältä häviämässä maailmasta. Se on demokraattista, vastataan nauraen ja selitys pitää paikkansa. Montesquieu sanoo, että "vapautua kohteliaisuuden laeista on samaa kuin hankkia suurempaa vapautta vioilleen." Kohteliaisuuden pohjalla on kunnioitusta toisia ja itseään kohtaan. Mutta se ei ole demokraattista, sillä kansanvalta ei tunnusta mitään ylemmyyttä (supériorité) eikä sen tähden tunne myöskään kunnioitusta. Osottaa kunnioitusta toiselle on samaa kuin asettaa itsensä alistettuun asemaan toiseen nähden ja se sotii demokratian henkeä vastaan. Kansanvallan ensimäisiä periaatteitahan on, että kaikki ovat joka suhteessa samanarvoisia. Kohteliaisuuteen sisältyy ikäänkuin lupaus palvelevaisuudesta, ja sitä ei voida kärsiä. Kansalainen on velvollinen palvelemaan vain yhteiskuntaa, hänen ei ole lupa palvella ketään yksityistä. Mutta jos pidämme puuttuvaa kohteliaisuutta tilaisuutena "hankkia suurempaa vapautta vioilleen", niin on se eräässä merkityksessä erinomaisen demokraattista. Demokraatti ei suinkaan ole tyytyväinen vikoihinsa tai ylpeä niistä, eipä suinkaan, mutta hänelle on ominaista, että hän luulee, ettei hänellä ole mitään vikaa. Vika, puute tietää, niinkuin nimikin osottaa, jotakin alemmuutta toisiin nähden, jotakin, jota minulta puuttuu, mutta jota toisella on. Mutta nythän ovat kaikki samanarvoisia. Siis ei minulla ole mitään vikoja eikä minun niinollen tarvitse sovittaa itseeni sitä mitä sanotaan kohteliaisuuden vaatimukseksi, vaan voin huoleti antaa luulotelluille vioilleni vapaat ohjakset, koska ne itse asiassa todennäköisesti ovatkin hyveitä. Oikeastaan on demokraatti vakuutettu siitä, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia ja että vikoja, jotka merkitsisivät jotakin alemmuutta toisiin nähden, ei ole olemassa. Se, mitä jotkut kutsuvat vioiksi, ovat mieltäkiinnittäviä luonteenpuolia, joita ei suinkaan ole syytä salata, vaan joille on suotava vapaa ilmaisu. Luonteenviat ovat itse asiassa pappien ja vallanpitäjien levittämiä ennakkoluuloja, joiden tarkoituksena on pitää kansaa nöyryyden tilassa. Kohteliaisuus ei ole muuta kuin ylimyksellinen ansa ja tyrannin ase. Epäkohteliaisuus on demokraattista.

Demokratia viimeisissä johtopäätöksissään vie kommunistiseen yhteiskuntaan, jossa ei kukaan itse omista mitään eikä voi hankkia itselleen mitään. Faguet'n mukaan on jokaisen yhdenvertaisuuden vilpittömän kannattajan välttämättä jouduttava kommunismiin eli kollektivismiin (hän käyttää näitä sanoja samassa merkityksessä). Mutta kollektivismi on harhakuva, on mahdottomuus. Kaikki toimintahalu katoaisi maasta, joka koettaisi sitä toteuttaa. Kukaan ei tekisi mitään ponnistuksia parantaakseen asemaansa, jota ei koskaan voisi parantaa. Koko maa muuttuisi seisovaksi lätäköksi. Kun kaikki olisivat yhteiskunnan virkailijoita, pyrkisivät kaikki vain toteuttamaan sitä virkamiehen ihannetta, jota Goncourt'it ovat määritelleet seuraavasti: "Hyvällä virkamiehellä ymmärrän miestä, joka taitaa laiskuuteen yhdistää täsmällisyyden." Maa, joka olisi tällaisten yksilöiden kokoomus, joutuisi ennen kymmentä vuotta kunnianhimoisemman naapurin saaliiksi.

Tällaisen kuvan antaa Faguet demokratiasta. Mutta hänen pessimisminsä on liian energinen, jottei se etsisi myöskin keinoja kurjuuden hillitsemiseen (pelastukseen ei hänellä näytä riittävän uskoa). Vaikkakin on ylenmäärin uhkarohkeaa koettaa saada demokratiaa vakuutetuksi muusta kuin sen erehtymättömyydestä, olisi kuitenkin, muun puutteessa, koetettava muistuttaa sen asianajajia siitä, että valtiomuodot rappeutuvat yhtä paljon luopuessaan periaatteistaan kuin liioitellessaan niitä. Ne kukistuvat luopuessaan periaatteestaan, koska periaate on historiallinen syy niiden syntymiseen, ne kukistuvat niinikään liioitellessaan periaatettaan, koska ei ole olemassa mitään periaatetta, joka olisi yksin hyvä ilman toisten tukea ja joka voisi tyydyttää yhteiskuntakoneiston kaikkia erilaisia tarpeita. Mitä ymmärretään hallitusmuodon periaatteella? Se ei ole vain luonteenpiirre hallitusmuodossa, se on, niinkuin Montesquieu sanoo, "se mikä panee koneiston käymään, se on ne inhimilliset intohimot, jotka antavat sille elämän". On ilmeistä, etteivät tasa-arvoisuuden ja epäpätevyyden intohimot yksistään riitä antamaan voimaa ja tukea hallitusmuodolle ja että kansanvalta liioitellessaan niiden merkitystä valmistaa omaa rappiotaan. Myöskin pätevyys, kompetenssi olisi otettava huomioon. "En tahdo väittää", sanoo Faguet hiukan iroonisella vaatimattomuudella, "että kompetenssilla olisi joitakin oikeutettuja vaatimuksia, olen vain sitä mieltä, että se on yhteiskunnallinen välttämättömyys". Olisi syytä kiinnittää huomiota pätevyyteen, älylliseen, teknilliseen, siveelliseen, silläkin uhalla, että kansanvallan yksinoikeutta ja tasa-arvoisuutta sen kautta rajoitettaisiin.

Demokraattinen aines on yhteiskunnassa välttämätön, koska kansa ei saa tuntea olevansa tuomittu passiivisuuteen. Kansan tulee tuntea, että se on tärkeä osa yhteiskuntaruumiissa. Kansan hallinnossa kaivataan demokraattista ainesta senkin takia, että on vaarallista, että kansasta tulisi arvoitus. On tärkeää tietää, mitä se ajattelee, tuntee, kärsii, toivoo ja pelkää ja kun yksin kansalta itseltään voidaan saada tämä tietää, on sen saatava äänensä kuuluviin. Mutta yhtä ehdottomasti tarvitaan myöskin ylimyksellistä ainesta kansassa ja kansan hallinnossa, jottei kaikki mikä kansassa on selkeää ja järjestynyttä hukkuisi sekasortoon. Näiden molempien ainesten on päästävä vaikuttamaan yhteiskunnassa. Terve on Faguet'n mukaan yhteiskunta silloin, kun kansa on ylimysmielistä ja ylimystö kansan ystävä.

Tämä on Faguet'n kirjan pääasiallisin sisältö. Sen suomentaminen ei tällä hetkellä olisi vailla aktuaalisuutta. Kirjan tekijä ei tosin ole kyllin naivi luottaakseen siihen, että demokratiaa voisi saada vakuutetuksi muustakin kuin sen omasta erehtymättömyydestä, eikä sitä tarvitsisi suomentajankaan olla. Ehkä meidän demokraattimmekin lukisivat tämän teoksen huvikseen. Samoinkuin historiasta tiedämme, että suurimmillakin hallitsevilla tyranneilla on ollut rakastettavana tapana antaa viisaiden narriensa joskus huvittaa heitä lausumalla suorasukaisesti totuuksia, joita toiset tuskin kiertoteitä ovat rohjenneet koskettaa, samoin uskaltaisimme kenties olettaa, että itse Democratia Imperatrix valtansa korkeudessa voisi olla huvitettu kuulemaan mitä on sanottavaa miehellä, jolla on se nykyhetkellä epäilemättä narrimainen ominaisuus, että hän koettaa puolustaa mielipiteitä, joista tuskin voi sanoa, että ne ovat demokraattisia.