TOPELIUS LYYRIKKONA.

Kukaan Suomessa syntynyt ei ole siinä mielessä eikä siinä määrässä kuin Topelius ollut viime sukupolvien seuralainen niiden eri ikäkausina. Hänen satunsa ja Luonnon- ja Maamme-kirjansa ovat tehneet hänestä lapsien liittolaisen ja uskotun — suuren "sedän", jonka kaltaista ei todennäköisesti koskaan enää tule —, hänen historialliset seikkailukertomuksensa ovat säestäneet satojen tuhansien nuoruusvuosia ja hänen runoutensa on saavuttanut laajaa ja sydämellistä vastakaikua myöhäisiin ikäkausiin saakka. Sadunkertojana ja nuorisokirjailijana ei hänellä varmaan olekaan maailmankirjallisuudessa monta vertaistaan ja vain harvat ovat hänet tällä alalla voittaneet. Jälkimäisiin lienee luettava vain sellainen saturunoilija kuin H. C. Andersen, jonka kertomuksiin kätkeytyy filosoofisesti syvempi ja runollisesti hienompi vertauskuvallisuus. Läheskään yhtä suureksi ei Topeliuksen merkitystä laulurunoilijana voi arvioida, lieneepä hänelle vaikea vaatia lyyrikkona mitään yleiseuroppalaisesti tunnustettua asemaa, mikä hänellä saturunoilijana kieltämättä on.

Meidänkin kirjallisuudessamme varjostaa kaksi runoilijaa Topeliusta lyyrikkona: Runeberg ja Stenbäck. Heidän välillään seisoo Topelius, vailla Runebergin syvää persoonallista luomisvoimaa ja vailla Stenbäckin lyyrillistä tulisuutta, taiturimaisempana ja myöskin älyllisesti liikkuvampana kuin kumpikaan heistä. Topeliuksen lyriikassa on kirjallisilla herätteillä ja vaikutuksilla suurempi sija kuin hänen molempien samanaikaisten runoilijaveljiensä tuotannossa: vahva suoni aikakauden yhteisiä romanttisia aiheita ja mielikuvia kulkee läpi Topeliuksen laulurunouden samoinkuin hänen proosakertomustensakin. Jos jälkimäisissä voimme havaita varsinkin Walter Scottin vaikutusta, niin tarjoo edellinen sensijaan useita ja hyvinkin helposti havaittavia yhtymäkohtia Victor Hugon ja Heinrich Heinen runouteen. Suuremmassa määrässä kuin Runeberg ja Stenbäck oli Topelius samalla maailmanporvari: tuskinpa kenenkään suomalaisen runoilijan tuotannossa heiastuu siinä määrässä kuin Topeliuksen aikakauden historialliset tapahtumat ja yleiseuroppalaiset aatevirtaukset. Topelius ei niitä tulkitessaan useinkaan mennyt syvälle, mutta hänen taiturimainen lyyransa vangitsi aina jotakin siitä kaiusta, joka oli lähtöisin mahtavammista ja voimakkaammista runosoittimista. Hänen Napoleon-runonsa ovat tässä suhteessa kuvaavia. Niiden kirkas mutta heikko ääni kalpenee sen ihailun, rakkauden ja vihan paatoksen rinnalla, jonka korsikkalaisen haamu on herättänyt Europan suurimpain runoilijain rinnoissa.

Topelius on epäilemättä enimmän omaa itseään yhdistymättömien, lapsellisen yksinkertaisten tunteiden tulkkina. Suomalaisen sisämaaluonnon hentoa kauneutta on Topelius laulanut tuoksuvissa säkeissä, ennen kaikkea Sylvia-runoissaan. Runeberg oli oikeassa väittäessään, ettei kukaan osannut niinkuin Topelius kuvata sitä "ilmaa", joka ympäröi suomalaisia maisemia. Topeliuksen kirkkaassa ja usein hiukan ilakoivassa sanonnassa ja keveissä rytmeissä onkin ikäänkuin linnunlaulua ja suviauringon kimallusta. Kuinka verrattoman suomalaisen maiseman piirtävätkään kohta ensi säkeet "Kevätpäivässä Kangasalla", säkeet, joissa sanonnan yksinkertainen sulo yhtyy poljennon hilpeään helinään:

Jag gungar på högsta grenen af Harjulas högsta ås; vidt skina de blåa vatten så långt de af ögat nås! Af Längelmänvesis fjärdar der skimrar ett silfverband, och Roines älskliga vågor i fjärran kyssa dess strand.

Tällaiset säkeet ovat, kahdella kielellä, laulaneet itsensä jokaisen suomalaisen korvaan ja ne nousevat vaistomaisesti huulille suomalaisen seistessä sisämaaluonnon idyllisen kauneuden lumoissa.

Myöskin uskonnollisten tunteiden tulkkina on Topelius huomattava, vaikka hän ei saavutakaan Stenbäckin virsirunouden mieltäjärkyttävää voimaa. Kaikki syvempi tragiikka, syvemmät ristiriidat, syvempi suru löytää vain harvoin Topeliuksen runoudessa ilmaisun. Ilo ja tuska leikkii hänen tuotannossaan ikäänkuin pinnalla, ne eivät tunkeudu niin syvälle, että ne paljastaisivat persoonallisuuden ytimen, sen mikä ihmisessä on keskeisintä ja minkä teho on toisiin ihmisiin vaikuttavin ja suurin. Yksi Tegnérin tai Stagneliuksen säepari, luettuna Topeliuksen runouden lomassa, voi pitkäksi aikaa viedä maun Topeliuksen lyriikalta, jos runoudesta etsii ensi sijassa persoonallista erikoisuutta ja voimaa. Mutta kieltämättä on Topeliuksen lyriikalla oma alansa, romanttisen haaveen ja idyllin, jossa sitä vaikeasti kenenkään toisen laulurunous voisi korvata.

Topeliuksen runouden korkeimmat huiput ovat mielestäni etsittävät varsinaisen lyriikan ulkopuolelta: ne ovat ballaadit "Den resande studenten" (Matkustava ylioppilas) ja "Vintergatan" (Linnunrata) — kaksi runoa, jotka sekä aiheeltaan että muodoltaan ovat sangen kaukana toisistaan ja jotka kumpikin suunnallaan merkitsevät Topeliuksen runouden äärimmäis-saavutuksia. "Matkustava ylioppilas" lähentelee aivan harvinaisessa keskityksessään pienen ballaadin ihannetta. Jokainen säe, jokainen sana vie aihetta eteenpäin ja ennenkuin lukija arvaakaan on keveästä, melkein karkeloivasta alusta kasvanut pieni tragedia, joka piirtyy lähtemättömästi mieleen. Tällä runolla on samalla jokin erikoissuomalainen, ikäänkuin kulttuurihistoriallinen tuoksu, jonka aitoudesta on mahdotonta erehtyä. Tämä Topeliuksen ylioppilas on sama, jonka tunnemme Runebergin "Hannasta" ja Ahon "Papin tyttärestä", "Papin rouvasta" ja "Keväästä ja takatalvesta". Topelius on antanut hänelle suppeudessaan ehkä kaikkein nerokkaimman ilmaisun. Kuinka verrattomasti maalailevatkaan kohta ensi säkeet (joita on toivotonta koettaa kääntää) sekä kuva- että rytmi-kielellään ylioppilaan tuloa maalaistaloon. Me kuulemme hänen piiskaniskunsa viuhinan ja näemme hänen kärryjensä vierivän pihalle:

Hans röst man hörde på afstånd ren, hans gyllne lyra i solen sken, hans piska small, och i raskt galopp han körde till gården opp.

Aiheeltaan paljon suurempi runo on kuitenkin "Linnunrata", joka kuuluu kaikkein parhaimpaan mitä ruotsinkielellä on kirjoitettu. Se ei ole ainoastaan Topeliuksen suurpiirteisin runo, vaan se on samalla erinomaisen kuvaava tekijänsä ajatus- ja tunnemaailmalle. Runo on yleisesti tuttu, mutta meidän on syytä siinä viipyä, koska se paljastaa kaikkein keskeisimpiä puolia Topeliuksen maailmankatsomuksessa ja persoonallisuudessa.

Runo kertoo, kuten tunnettu, kahdesta rakastavasta, Salami ja Zulamith, jotka kuoleman jälkeen tuomittiin asumaan eri tähdillä taivaan äärettömyydessä. Heidän rakkauden kaipuunsa oli kuitenkin niin suuri, että he alkoivat, kumpikin suunnallaan, rakentaa siltaa toisensa tähteen ja niin syntyi tuhansien vuosien jälkeen Linnunradan "Tähtisilta", jota myöten rakastavat juoksivat toistensa syliin. Mutta keruubit riensivät kauhuissaan kertomaan Jumalalle Salamin ja Zulamithin työstä. Silloin hymyili Jumala kirkasta hymyä:

"Mit' ompi luonut rakkaus, sit' en ma tyhjäks tee."

Tämän runon ulkonaisessa aiheessa on yhtäläisyyttä antiikin kenties kauneimman rakkaustarinan, Hero ja Leander -tarinan kanssa. Se mikä jälkimäisessä erottaa rakastavia toisistaan ei tosin ole mikään tähtinen avaruus, ainoastaan Hellesponto, mutta molemmissa näyttelee "este" samaa osaa ja molemmissa uhmaa mainen rakkaus jumaluutta. Antiikkista on Topeliuksen runossa niinikään se, että siinä edellytetään jotain voivan tapahtua jumaluuden tahdosta riippumatta. Salami ja Zulamith ovat tässä mielessä eräänlaisia kristillisiä titaaneja. Mutta se mikä näitä aiheita erottaa toisistaan, on kuitenkin ehkä Topeliukselle luonteenomaisinta. Kun antiikin rakastavat saavat surmansa Hellesponton aalloissa rangaistukseksi siitä, että he olivat uhmanneet jumalia, hyväksyy Topeliuksen jumaluus heidän tekonsa, koska se on tapahtunut rakkaudesta. Tuskin missään tulee Topeliuksen kristillisesti optimistinen runoilijalaatu niin paljaasti näkyviin kuin tässä ballaadissa ja sen loppukäänteessä, missä Topeliuksen runoilija-innostus levittää siipensä leveämmälle kuin kenties missään muussa runossa. —

"Kanervakukkien" runoilijan asteikko on sangen laaja. Se soittaa rinnan isänmaan, vapauden, rakkauden ja luonnon ylistystä, aina keveästi ja puhtaasti, kaikuvilla säkeillä, joiden sointu, kerran kuultuna, jää usein elämän ajaksi mieleen. Topeliuksen säkeissä on ikuista juhlamieltä, runo-sunnuntaita, joka virittää mielen hilpeäksi ja keveäksi. Niissä soi harvoin syviä kohtalo-tunteita eivätkä ne juuri koskaan kutsu lukijaa ankarampaan eetilliseen tilintekoon. Niiden näkemykset ovat usein liian heikot avatakseen lukijalle elämää ja todellisuutta. Niiden ajatukset ovat liian haaleat jakaakseen syvempää viisautta. Mutta Topeliuksen säkeillä on oma leikkivä, taiturimainen sulonsa, jota ei toinen voi jäljitellä ja jossa siis piilee jotain persoonallista. Ne piirtävät meille niinikään kuvan tekijästään, runoilijasta, jota olemme lapsina rakastaneet ja ihailleet ja jonka sopusointuisen, hilpeän ja hienon henkilöllisyyden läheisyys ei kadota viehätystään meihin silloinkaan, kun olemme jo vieraantuneet sen yksinkertaisesta perustunnelmasta.

Niinpä voi Topeliuksen syntymän satavuotis-päivänä syyllä ennustaa, että hän vielä kauan tulee olemaan sukupolvien uskollisimpia seuralaisia Suomenmaassa.

Topeliuksen syntymän 100-vuotispäivänä.