GEORG BRANDESIN TEOKSIA.

I

Vuonna 1915 valmistui Georg Brandesin Goethe-teos, lähes 800 sivua sisältävä nidos. Ennenkuin vuosi 1916 oli loppunut, oli ensimäinen osa hänen suurta Voltaire-elämäkertaansa kirjakaupassa ja tämän vuoden alussa ilmestyi, jälkimäinen osa — yhteensä yli tuhat suurta sivua. [Georg Brandes: Voltaire, 1917.]

Niinkuin Arkhimedes piiritetyssä Syrakusassa, on vanha Brandes sodan melskeen ja hävityksen saartamana tehnyt ajatuksen työtä, sillä aikaa kun maanosan suuret sivistyskansat ovat koettaneet hävittää toisiaan pistimillä, nälällä ja suurilla ja parjaavilla sanoilla. Pienen puolueettoman maan kansalaisena ja Europan valtataistelussa neutraalisen (juutalaisen) rodun jäsenenä on Brandes epäilemättä tuntenut kutsumusta pyrkiä myöskin kulttuuri-arvojen punnitsemisessa siihen puolueettomaan, neutraaliseen pisteeseen, josta Arkhimedes muinoin lupasi vivuta maapallon radaltaan.

Se intohimoinen taistelu, jota sodan aikana on painomusteella käyty kaikissa maissa, on, kuten tunnettu, suurelta osalta koskenut germaanisen ja romaanisen tai varsinaisemmin saksalaisen ja ranskalaisen sivistyksen ja rodun etuja ja heikkouksia. Ranskalaisen kulttuurin arvoa ja merkitystä ei kukaan liene kieltänyt — joskin sen sisäisestä elinvoimaisuudesta on lausuttu epäilyksiä —, mutta sensijaan on saksalaisen sivistyksen koko olemassaolo usein tässä kolmen vuoden, kynäsodassa tahdottu asettaa epäilyksenalaiseksi ja sen edustajat ovat sekä idästä että lännestä saaneet kuulla itsestään nimityksiä barbarit ja hunnit. Onpa näkynyt sanomalehdissä kertomuksia siitä, kuinka värilliset afrikkalaiset heimopäälliköt entente'in rintamilla ovat ennen hyökkäykseen menoa innostuttaneet joukkojaan puheilla saksalaisten barbariasta.

Brandes joutui sodan alussa polemiikkiin vanhan ystävänsä ja aatetoverinsa Clemenceau'n kanssa. Kun Brandes ei myöntänyt, että Ranskan taistelu Saksaa vastaan oli samaa kuin ihmisyyden taistelu raakalaisuutta vastaan, sanoi Clemenceau irti tuttavuuden.

Ei ole ollut helppoa pitää aivojaan viileinä, kun koko Europpa palaa.

Brandes on epäilemättä niitä, jotka ovat voineet. Ei ole mahdollista löytää viime vuosilta puolueettomampaa, syvemmälle menevää kuvausta siitä, mitä sekä saksalaisessa että ranskalaisessa kulttuurissa on pysyvää, ihmiskunnalle korvaamatonta kuin Brandesin suurista Goethe- ja Voltaire-teoksista. Kumpikin, sekä "Faustin" että "Candiden" runoilija, edustaa mitä suurimmassa määrässä niitä henkisiä ominaisuuksia, joita voi pitää heidän roduilleen tyypillisinä, ja molempien elämäntyöstä tulee ydinsoluja heidän kansansa kulttuuriin. Molempien viisaus, pitkän elämän aikana kerätty, tuli lähteeksi, josta sukupolvet heidän jälkeensä ammensivat. Joka kieltää saksalaisen kulttuurin, kieltää myöskin Goethen, joka kieltää ranskalaisen, kieltää Voltairen.

Voltaire-elämäkerrassa on kuvauksen esine lähempänä kuvaajaansa kuin ehkä missään muussa Brandesin teoksessa. Henkinen sukulaisuus Voltairen ja Brandesin välillä on silmiinpistävä — voipa saada vaikutelman, että se ulottuu molempien pieniin heikkouksiinkin asti. Joka tapauksessa: jos ketään nykyhetkellä voi verrata siihen mieheen, joka kerran lainasi kokonaiselle vuosisadalle nimensä, niin on Georg Brandes se henkilö. Yhteinen on molemmille väsymätön taisteluilo, jota eivät vuodet voi lannistaa, intohimoinen pyrkimys ennakkoluulottomuuteen, ajatuksen kuulas selkeys, yhdistyneenä hienoon, helposti ärsytettyyn hermostoon, taipumus sukkeluuteen ja leikinlaskuun. Heidän koko hengensuuntansa muistuttaa monessa suhteessa toisiaan, mutta heidän ennätyksensä ovat kuitenkin luonnollisesti erilaiset: Voltairen verratonta vitsin, sukkeluuden lahjaa, joka on luovan mielikuvituksen tuote, ei Brandes ole saavuttanut enempää kuin sitä kristallista lyriikkaa, joka pulppuaa useissa Voltairen runoissa ja näytelmissä ja jota ehkä yleensä on liian vähän huomattu.

Meille, nykyajalle, elää Voltaire pääasiassa satiirisissa romaaneissaan (ensimäinen niistä, "Candide", käännettiin tosin suomeksi vasta v. 1914), mutta Brandesin elämäkerrassa esiintyy hänen persoonallisuutensa koko monisärmäisessä loistossaan: runoilijana, historiankirjoittajana, oppineena, hovimiehenä, rakastajana ja taistelun miehenä. Antamalla laajan eepillisen aikakuvauksen taustaksi Voltairen toiminnalle katsoo Brandes samalla sankariaan historiallisesti. Koko aikakausi, mille keskiaikaiset oikeudenkäyntitavat ja taikausko ovat yhtä luonteenomaiset kuin useat kehittyneet, hienosyiset ja ennakkoluulottomat persoonallisuudet, astuu lukijan silmien eteen rakastavine markiisittarineen, viisaine ja viekkaine kardinaaleineen ja hovimiehineen, toistensa kanssa lakkaamatonta häväistyssotaa käyvine kirjailijoineen, filosoofeineen ja pappeineen. Joskus tuntuu, että tekijä poikkeaa liiankin kauas aiheestaan esim. hänen esittäessään Ludvig XV:nnen rakkaussuhteita de Nesle'in sisaruksiin — episoodi, joka kylläkin on aikakautta kuvaava, mutta joka ei kuitenkaan varsinaisemmin kuulu Voltairen historiaan.

Ludvig XV:nnen hallituskaudelta ei puutu yhtymäkohtia keisarivallan Venäjään sellaisena kuin me olemme saaneet viimeksimainittua kokea m.m. viime vuosikymmenien aikana. Kaiken laillisen oikeudenkäytön sivulla tapahtuvat hallinnolliset tuomiot ja ennen kaikkea painetun sanan itsepintainen vainoaminen ovat molemmille yhtä ominaiset. Teoksesta, joka tavattiin kansalaisen kirjahyllyltä, tehtiin johtopäätöksiä hänen mielipiteistään ja hänen yhteiskunnallisesta kelpoisuudestaan, ja lievimpiin rangaistuksiin vaarallisen kirjan omistamisesta tai lukemisesta kuului vankikomero. Yksi päätodistuksista Voltairen intohimoisesti puolustamaa, kidutuskuolemaan tuomittua La Barrea vastaan oli se, että hänen luotaan löydettiin eräitä filosoofisia ja kaunokirjallisia teoksia. Jos siis vapaa sana saattoi käydä näin vaaralliseksi lukijoilleen, oli se sitä tietysti vielä suuremmassa määrässä käyttäjilleen, kirjailijoille. Seurauksena siitä oli, että m.m. melkein kaikki Voltairen teokset ilmestyivät salanimen suojassa ja että tekijän, jonka tyyli oli helposti tunnettava, täytyi turvallisuutensa tähden kerta toisensa jälkeen nimenomaan kieltää osuutensa niihin. Mutta huolimatta näistä varovaisuustoimenpiteistä tekijän puolelta ja huolimatta lisäksi hänen lukemattomista vaikutusvaltaisista tuttavuuksistaan, joiden joukossa oli kruunattujakin päitä, sai Voltaire, kuten tunnettu, tehdä monta retkeä Bastille'iin, elää maanpaossa suuren osan elämästään tai asustaa niin lähellä isänmaansa rajoja, että hän milloin hyvänsä voi päästä Ranskan viranomaisten käsien ulottuvilta.

Mutta niin suuri oli Voltairen persoonallisuuden mahti, että, niinkuin Brandes sanoo, missä hän oli, olipa vaikka syrjäisellä maaseudulla, siellä oli Ranska, siellä oli Parisi. Historian aikana ei liene suoritettu monta sellaista työpäivää kuin Voltairen, eikä pantu liikkeelle niin paljon voimia kuin Voltaire. Hänen luonteensa väsymättömyys ja lannistumattomuus tappioiden edessä on omiaan herättämään ihailuamme vielä vuosisatojen perästä samassa määrässä kuin hänen henkevä leikkinsä, joka yhdistää shakespearelaisen narrin viisauden Hamletin mietiskelyyn ja maailmanparanteluun. Hänen aivonsa olivat kuin teräsjousi, joka iloisella taisteluhalulla lennätti joka suuntaan ivansa vasamia. Hänen ajatuksensa ja sanontansa on harvinaisen yksinkertainen ja kirkas, kansantajuinen, mutta se on samalla niin älyllisesti ryyditettyä, että se viehättää ja ärsyttää myöskin kaikkein hienoimpia päitä. Voltairen proosatyyli on läpikuultavassa selkeydessään ranskalaisista ranskalaisin — tai ehkä oikeammin latinalaisin — eikä sitä ole vielä esim. saksankielellä lähimainkaan saavutettu.

Enemmän kuitenkin kuin Voltairen taiturimainen älyllisyys ja kielellinen valmius, enemmän kuin mikään hänen yksityinen teoksensa, enemmän kuin koko hänen filosoofinen uskontunnustuksensa viehättää hänen historiansa lukijaa hän itse, hänen persoonansa. Hän kirjoitti tragedioja ja sankarirunoja, mutta viehättävin ja pysyvin on se näytelmä, missä hän itse on sankari, hänen oma elämänsä. Niinkuin yleensä neroja ja esitaistelijoita, joiden toiminta tähtää ulospäin, on Voltairea seurannut läpi hänen elämänsä komeetanpyrstö hartaita ihailijoita ja leppymättömiä vihamiehiä. Edellisten joukossa tapaamme, samoinkuin jälkimäistenkin, aikakauden suurimpia nimiä. Hän askarteli kaikkien ajatuksissa, kukaan ei ollut häneen nähden välinpitämätön, Se, jonka ei ollut onnistunut päästä hänen kanssaan kirjevaihtoon, täytyi ainakin saada nähdä hänet, ja se, jolla oli ollut tilaisuus puhua hänen kanssaan, säilytti siitä muiston koko elämänsä ajan. Hänen mieskohtaisen seurustelunsa tavaton lumousvoima ei varmaankaan johtunut yksistään hänen älyllisestä sukkeluudestaan, niistä loistavista vuorosanoista, joita hän kylvi ympärilleen, se perustui varmaan yhtä suuressa määrässä hänen persoonansa harvinaiseen rakastettavuuteen ja hänen luontaiseen hyvyyteensä. Tämä suuri taistelija ja älyllinen ilveilijä oli ystävän-suhteissaan uskollinen ja luottavainen kuin lapsi, ja hänen avuliaisuutensa tarvitsevia kohtaan sai varsinkin hänen elämänsä loppuaikoina mitä suurenmoisimpia muotoja. Hän, jolla harrastuksen universaalisuudessa on vain harvoja vertaisiaan maailman historiassa, ei laiminlyönyt tilaisuutta tehdä hyvää pienessä. Hänestä tuli, kuten tunnettu, eräänlainen epävirallinen viimeinen tuomioistuin, johon vääryyttä kärsineet ja sorretut vetosivat saadakseen oikeutta. Enemmän kuin ihmiset merkitsivät hänelle kuitenkin ideat, enemmän kuin yksityinen vääryys, oikeuden periaate. Hänestä tuli ihmiskunnan yleinen syyttäjä.

Tätä kautta Voltairen elämässä, viimeistä ja suurinta, jolloin hänestä tuli Calas'in, La Barren y.m. puolustaja, kuvaa Brandes kappaleessa, jolle hän on antanut yhtä loistavan kuin sattuvat otsakkeen: Flammen over Europa — Liekki yli Europan. Se sukupolvi, joka on elänyt Dreyfus-jutun ajan ja saanut, joskin säästeliäitä, tietoja siitä, mitä keisarivallan Venäjällä viime vuosikymmeninä on oikeudenkäytön varjossa tehty, ymmärtää mitä tämä Voltairen taistelu merkitsi. Se oli isku keskelle taikauskoisen, tyrannisen, julman ennakkoluuloisuuden sydäntä. Se oli suuren vallankumouksen ensimäinen sotatorvi. Se kruunasi Voltairen kirjallisen työn, se osotti maailmalle ja jälkipolville, että kirjailija ja mies oli yhtä.

Voltairen suhde Ranskan vallankumoukseen on yleisesti tunnettu. Aivan varmaa on, että hänen vapaudenkylvöään on itänyt myöskin siinä vallankumouksessa, jonka todistajina me äsken olemme olleet. Katarina II, saksalaissyntyinen kuten Voltairen toinenkin suuri kruunupäinen oppilas, toi voltairianismin Venäjälle. Dekabristien kapinallisissa julistuksissa (v. 1825) esiintyi voltairelaisia ajatuksia. Mutta vielä myöhemmin niissä venäläisissä kirjailijoissa, joiden saattaa sanoa välittömimmin valmistaneen suurta vapaustaistelua, voi varmaan tavata Voltairen vaikutusta. Niin esim. Tolstoin, Rousseau'n oppilaan, radikaalisessa epäilyksessä yhteiskunnallisella ja valtiollisella alalla. Ne vapauden ajatukset, joita Ferney'n kuuluisa erakko kerran lähetti ympäri Europan, ovat olleet kuin vuosisatojen päähän ulottuvia sytytyslankoja, joiden toimintaa voimme aina epäillä siellä, missä vallankumouksen miinat räjähtävät.

Sellainen sytytyslanka on myöskin Voltairen viimeisen kuvaajan, Georg Brandesin elämäntyö. Ei voi olla ihailematta tätä vanhaa vapaustaistelijaa, joka ei ole kadottanut mitään nuoruutensa tulisuudesta lisätessään siihen vuosiensa ja kokemustensa viisauden.

II

Georg Brandesin uuden, hiljan meidänkin kirjakauppoihimme ilmestyneen teoksen nimitys on jonkunverran harhaanjohtava [Georg Brandes: Napoleon og Garibaldi]. Teos on kokoelma henkilökuvia ja kirjoitelmia, joista kaksi ensimäistä on omistettu korsikkalaiselle maailmanvalloittajalle ja italialaiselle vapaustaistelijalle. Näitäkin huomattavampi on mielestäni kuitenkin se "mitali", minkä Brandes on takonut ranskalaisesta valtiomiehestä Jules Favresta, joka 1870-71:n aikana näytteli niin kunniakasta, mutta hänelle itselleen sangen epäkiitollista osaa maansa kohtaloissa. Melkein kaikki teokseen sisältyvät tutkielmat ja kirjoitelmat ovat syntyneet sodan aikana, ja historiallisissa kuvauksissakin kajastaa usein sanojen ja lauseiden takaa nykyinen maailmanpalo — tuo hirvittävä valonheittäjä, joka lähettää häikäisevän säteensä kauas menneisyyteen ja tulevaisuuteen, kirkastaen rajoitettuja aloja historiaa ja inhimillistä elämää, mutta syventäen ympärillään, niinkuin valojuova tekee, varjot entistäkin syvemmiksi ja pimeyden entistäkin tiheämmäksi. Napoleon, Garibaldi ja osaksi myöskin Jules Favre ovat joutuneet uuteen mieltäkiinnittävään valaistukseen, kun sensijaan monet hengen ja kulttuurityön edustajat, joita Brandes kuvaa, tuntuvat häipyneen varjoon ja pimeyteen — niin esim. Giordano Bruno, jonka kidutuskuolemaa kuvatessaan Brandes saa aiheen seuraavaan katkeraan ajatelmaan: "Se, mitä hiukan kaunistellen kutsutaan ihmisyydeksi, askarteli 1600:n vaiheilla aivan kuin 1900:nkin ympärillä pääasiassa kidutuksilla ja murhilla — silloin uskonnon, nyt kansallisuuden nimessä."

Aikomukseni ei ole tässä käydä kappale kappaleelta selostamaan näitä Brandesin pieniä esseitä, jotka hän on ristinnyt mitaleiksi ja piirroksiksi. Kaikkihan niistä eivät suinkaan edusta tekijänsä korkeimpia kirjallisia saavutuksia ja suoranaisia vähäpätöisyyksiäkin on joukossa. Mutta nämä kirjoitelmat, joista useat ovat painetut ennemmin aikakautisissa julkaisuissa, antavat etsimättömän aiheen kosketella Brandesin merkitystä ja toimintaa nimenomaan esseistinä ja sanomalehtimiehenä.

Brandesin vastustajat ja vihamiehet, joiden joukossa on varsin suuri prosenttimäärä pappeja ja professoreja, ovat esittäneet usein väitteen, että hän tiedemiehenä ja tutkijanakin on sanomalehtimies, journalisti. Tällä on luonnollisesti tahdottu sanoa, että hän on pintapuolinen (ikäänkuin sanomalehtiin kirjoittaminen ja pintapuolisuus itsessään olisivat identtisiä käsitteitä!). Brandesin ystävät ovat sensijaan sanoneet, että hän sanomalehtimiehenäkin on tutkija ja tiedemies. Ja monet ovat vielä lisänneet, että hän sekä tutkijana että sanomalehtikirjailijana on taiteilija Jumalan armosta.

Näistä arvostelmista on pintapuolisuuden syytös mieltäkiinnittävin, koska se usein kohtaa henkilöitä, jotka saavat paljon aikaan maailmassa. Nythän Brandes on kolmen vuoden aikana tai tarkemmin sanoen siitä lähtien kuin maailmansota alkoi, julkaissut yli kaksituhatta suurta kirjansivua ("Goethe": 710 siv., "Voltaire": 1,122 siv., "Napoleon og Garibaldi": 331 siv.). Pintapuolisuutta! huudahtavat hänen virkaveljensä, jotka sillävälin ovat päässeet pariin sataan sivuun, ihmeissään siitä, että he laisinkaan "sodan aikana" ovat voineet jotain julkaista — vaikka sota olisi ollut satojen peninkulmien päässä. Kieltämättä on Brandesin kirjallinen tuotteliaisuus, varsinkin jos otamme huomioon hänen ikänsä, joka jo lähenee kahdeksaakymmentä, poikkeuksellista laatua, poikkeuksellista suurimmassa määrässä, jos vertaamme sitä tavalliseen tuotteliaisuuteen pohjoismaissa, missä yleensä vielä ollaan henkisen työn intensiteetissä paljon jäljessä keskieurooppalaisesta maailmasta. Harva, jos kukaan tiedemies, kirjailija tai taiteilija on meillä saavuttanut todella sitä henkisen tuotteliaisuuden määrää ja kestävyyttä, joka on saavutettu vastaavilla aloilla esim. Saksassa ja Ranskassa. Kuin selittämättömäksi ihmeeksi jäävät meidän kannaltamme katsoen sellaisten kuin Balzacin, Wundtin ja Ostwaldin henkinen joustavuus ja ehtymättömyys. Brandes, juutalainen, kuuluu maailman ehkä henkisesti hedelmällisimpään rotuun. Yksin se, mitä hän jatkuvasti aikojen kuluessa on kirjan muodossa julkaissut, nousee keskimäärin n. 500-1,000:een sivuun vuodessa.

Onko tällainen tulos saavutettavissa vain syvällisyyden kustannuksella, siis pintapuolisuuden hinnalla? Tuskin. On otettava huomioon, että Brandesin teksti ei, ankarasti arvostellen, itse asiassa yleensä ole luovaa laatua, se on suurimmalta osaltaan kuvailevaa, deskriptiivistä, tai älyllisesti erittelevää, analyyttistä. Se on sitä kirjallista tuotteliaisuutta, jota voi hyvällä omallatunnolla harjoittaa runotarta odotellessakin. Syvällisyys ei siinä ensi sijassa riipu siitä, mitä tavallisesti kutsutaan mieskohtaiseksi inspiratsioniksi, vaan älyn valppaudesta ja joustavuudesta, muistin nopeudesta ja tietojen rikkaudesta. Ihmeteltävä on hänessä ennen kaikkea se virkeys, millä hänen muistinsa häntä palvelee: kuin tuhansista raikkaista vuoripuroista tuo se eri haaroilta ainehistoa hänen ajatteluunsa ja tutkimuksiinsa. Verratonta muistiaan saa hän epäilemättä ensi sijassa kiittää siitä, että hän usein vaikuttaa viisaalta ja tietorikkaalta kuin kokonainen yliopistollinen tiedekunta. Mutta hänen päähyveensä lienee sittenkin hänen älynsä selkeys, joka antaa hänen arvostelmilleen niiden nopeuden ja varmuuden. Hänessä ei ole mitään sumuista ja epäselvää, hänen sanontansa ja ajatuksensa lankeavat täsmällisesti yhteen. Itse Cicero ja Voltaire eivät kirjoittaneet kirkkaampaa proosaa kuin hän. Lisäksi on hänellä todellisen "juutalaisen vitsin" lahja, joka on läheisesti sukua Heinrich Heinen sukkeluudelle, vaikkakaan ei sen veroinen. Jos kaikki tämä on pintapuolisuutta — hyvä, lisätkäämme ainakin, että se on kadehdittavaa pintapuolisuutta.

Moni on varmaan tehnyt saman havainnon kuin näiden rivien kirjoittaja, joka lukiessaan Brandesin esseitä sanomalehden palstoilta, esim. "Politikenissä", mihin hän jatkuvasti kirjoittaa, on pannut merkille, miten vaarallinen on hänen artikkelinsa naapuruus lehden muille kirjoituksille. Jos sanomalehtinumeron toimittamisessa kunnioitettaisiin samaa periaatetta kuin teatterikappaleen harjoittamisessa, missä yhteisesitykselle pannaan suurin paino, niin täytyisi kai myöntää, että Brandes astuu ulkopuolelle puitteiden ja että hän keinoilla, joita muilla ei ole käytettävänään, saa äänensä kuuluviin toisten kustannuksella. Tämän vaikutelman lienevät saaneet m.m. ne, jotka sattuivat lehdestä lukemaan sen kaunokirjalliseen muotoon puetun jutelman "Forseldrenes Confession" (Vanhempain uskontunnustus), jonka Brandes kirjoitti vuotta ennen maailmansotaa sen johdosta, että häneltä oli juutalaisena kielletty pääsy Venäjälle, minne eräs tiede- tai taide-seura oli kutsunut hänet. Tämä kirjoitushan on lähinnä sitä lajia, jota tavallisesti sanotaan koseriaksi ja mikä lehdessä painetaan petiitillä, mutta se on omassa laadussaan pienenä mieleensyöpyvänä satiirina paksujen nidoksien arvoinen. Jos sille tahtoisi etsiä joitakin vertauskohtia muodoltaan tyynessä, mutta sisällöltään kirpeässä ja häijyssä ivassa, niin tulevat ehkä lähinnä mieleen Montesquieu'n "Persialaiskirjeet" valistusajalta. Valistusajan ennakkoluuloton, kuiva ja järkevä henki onkin mitä läheisintä sukua hänen laadulleen yleensäkin ja painaa se etenkin leimansa hänen poleemisiin sanomalehtikirjoitelmiinsa. Omassa elementissään liikkuu hän varsinkin silloin, kun hän saa osottaa, miten keskiaikaisen barbaarinen ihmiskunta on yhä edelleen ja miten kaikki vanhat ennakkoluulot vielä elävät vaikka uusissa muodoissa.

Tärkein osa Brandesin sanomalehtikirjailussa on kuitenkin hänen arvostelutoimintansa. Siinähän hän on ollut jo lähes puoli vuosisataa opettaja ja mestari. Tällä alalla on hän ennen kaikkea tehnyt suuren kulttuurihistoriallisen työn: hän on tuonut länsimaat ja Keski-Europan lähemmäksi Skandinaviaa ja pohjoismaita. Mutta hänen arvosteluillaan on rajoituksensa, jotka näkyvät ehkä hänen oppilaissaan vieläkin selvemmin kuin hänessä itsessään. Hän on usein käyttänyt runoutta ja kirjallisuutta aseena taistelussa vapaus-aatteittensa hyväksi, mutta runous ja kirjallisuus eivät pääse itse omalla vakuutuksellaan, omalla auktoriteetillaan vaikuttamaan, jos toinen käyttää niitä aseinaan. Niinkuin yleensä älynvoittoiset luonteet ei hän ole suinkaan aina täysin tajunnut sitä tulisuutta, sitä tunteen painetta ja hehkua, joka on persoonallisen runouden elämänehto. Sensijaan on hänen puhtaasti esteettinen vaistonsa hyvin kehittynyt. Vapaus on hänen jumalattarensa, mutta kauneus on hänen rakastettunsa.

Eräässä kirjallisessa kiistassa, jota Brandes useita vuosia sitten kävi Höffdingin kanssa, teki Brandes, joka silloin ei itse vielä ollut professori, muun muassa pientä pilaa professoreista. Höffding vastasi rakastettavasti, että koska kaikki eivät voi olla profeettoja, täytyy joidenkin tyytyä olemaan vain professoreja. Nyt on Brandeskin professori, tai on ollut sitä jo aikoja sitten, mutta profeetta hän tuskin enää on, jos hän lienee sitä koskaan ollut. Se kirjallinen koulu, jonka vaikutusvaltaisin julistaja hän aikoinaan oli pohjoismaissa, realismi, on jo elänyt aikansa tai ainakin painumassa mailleen. Hän ei ollut itse tämän kirjallisen suunnan ja sen teorian keksijä, mutta hänen pitkälle kehittynyt todistelu- ja väittelykykynsä teki hänestä sen huomattavimman esitaistelijan. Jos selailemme Brandesin teoksia esim. "Hovedstrømninger'ien" ajoilta aina tämän syksyn uutuuteen saakka, voimme niissä helposti huomata, miten historian ja ennen kaikkea kirjallisuushistorian kelloviisari viime vuosikymmeninä on kääntynyt. Koko se sukupolvi, jonka innostaja ja tulkki hän aikoinaan oli, Ibsenin, Björnsonin, Strindbergin sukupolvi, on poissa, ja muistokirjoitukset kuolleista ystävistä ja taistelutovereista ottavat yhä suuremman tilan hänen kirjoitelmakokoelmissaan. Sukupolvien mukana ovat myöskin kirjalliset ihanteet ja iskusanat muuttuneet. Toiset lausuvat nyt päivän tunnussanat. Mutta Brandesin kunniaksi on luettava, ettei hän, niinkuin varmaan moni vähemmän joustava henki olisi tehnyt, ole muuttunut vihamieliseksi uudelle ajalle, joka säälimättömästi on sysännyt syrjään paljon siitä, mitä hän aikoinaan julisti. Hän on osannut iloita siitäkin laihosta, joka on itänyt toisten kylvöstä. Hänen viimeiseen kirjaansa sisältyvissä muistokirjoituksissa ystävistä voimme huomata pienen katkeran piirteen, mutta se onkin ainoa, missä vanhuus, pettymykset ja epäusko ihmisiin ripittäytyvät yleisölle.