GOETHE SOTAKIRJAILIJANA.

Kun Goetheä hänen vanhoilla päivillään muistutettiin hänen vallankumouksellisentitaanisesta nuoruudenrunostaan "Prometheus", kerrotaan hänen melkein kauhistuneen sen "sansculottilaista" mielenlaatua. Hän oli käynyt kokonaan vieraaksi sille 25-vuotiaalle, joka kerran oli runossaan lingonnut Zeusta ja maailmanjärjestystä vastaan kirouksensa ja uhkansa tai oikeammin: runo oli jo syntyessään ollut vieras hänen sisimmälle itselleen. Goethe ei uskonut vallankumouksiin, uskoakseen sitä enemmän rauhalliseen, elimelliseen kehitykseen. Hänen nuoruutensa ja miehuutensa vuodet eivät olleet kuluneet vailla sisäisiä taisteluja ja traagillisia ristiriitoja, mutta ne eivät olleet voineet elättää hänessä kieltämisen ja kumouksen henkeä. Hänen oma, onnellinen, tuloksista rikas kehitystiensä ja hänen syvällinen luonnontuntemuksensa olivat kasvattaneet hänessä lujan persoonallisen vakaumuksen, että vain rauhallinen, asteettainen kehitys vei pysyviin saavutuksiin. Niin tuli Goethe, jonka ajatus on monella alalla kulkenut vuosisatoja aikalaisten edellä, näyttelemään vanhoillisen osaa ajankohtansa historiallisten tapausten keskellä. Aikakauden suuri kansanliike, joka sattui hänen ollessaan miehuutensa parhaassa iässä, Ranskan vallankumous, oli hänelle vieras ja vastenmielinen. Hän näki siinä epäjärjestyksen, kaaoksen, raakojen vaistojen ilmauksen, hävityksen — tuskin muuta. Sitä vastaan puhuivat hänen kokemuksensa, hänen elämänfilosofiansa, hänen itsesäilytysvaistonsa, mikä viimemainittu ei suinkaan ole samaa kuin mitä nykyajan sosialistit sanoisivat luokkaitsekkyydeksi. Hän oli tottunut tapaamaan aatteen yksilöllisessä, persoonallisessa muodossa, ja kun se tuli häntä vastaan joukkovaistojen kannattamana, epämääräisenä, selkeentymättömänä kansanliikkeenä, ei hän sitä tuntenut eikä tunnustanut. Tähän tulee lisäksi hänen syvälle juurtunut vastenmielisyytensä kaikkea epäjärjestystä vastaan, vastenmielisyys, joka on saanut klassillisimman, mutta usein väärin selitetyn ilmaisunsa tunnetuissa sanoissa: "Minun luonteeni mukaista on että mieluummin suostun tekemään jotain oikeudetonta kuin mukaudun epäjärjestykseen."

Goethen suhteesta sotaan voimme sanoa jotenkin samaa kuin hänen suhteestaan vallankumoukseen: Goethe ei uskonut sotaan. Ne, jotka tällä hetkellä puhuvat saksalaisten militarismista, eivät voi vedota Goetheen. Täydellä syyllä käytti hän itsestään nimitystä "rauhan lapsi" — täydellä syyllä, sikäli kuin eristämme tästä käsitteestä kaiken, mikä voi viedä ajatukset nykyaikaiseen, haaveelliseen rauhanaate-intoilijaan. Goethe ei suinkaan kieltänyt sodan historiallista välttämättömyyttä, mutta hän ei uskonut sotiin eikä niiden saavutuksiin. Kaikkein vähimmin uskoi hän, että sodan arpa voisi tyydyttävällä tavalla ratkaista kansojen kesken syntyviä erimielisyyksiä tai siveellisiä ristiriitoja. Hän ei uskonut niihin oikoteihin, joita pitkin vallankumoukset ja sodat koettavat kuljettaa kansojen historiaa. Jokainen edistys oli hänen elämänfilosofiansa mukaan ostettava hedelmällisen, tuottavan, persoonallisen työn ja elimellisen, henkisen ja aineellisen kehityksen hinnalla. Se tapa, millä vallankumouksen giljotiini ja sodan miekka katkaisi tai oikeammin kuvitteli katkaisevansa kehityksen Gordion-solmuja, oli hänestä vain näennäinen. Inhimillinen kehitys, historiallinen kehitys kulki hänen mielestään toisia teitä.

Goethe, joka koko elämänsä ajan tuntui olleen kohtalon erikoisen kaitselmuksen alainen siinä suhteessa, ettei hän saanut, tahtoen tai tahtomatta, jäädä vieraaksi millekään inhimilliselle, joutui, huolimatta kaikesta vastenmielisyydestään vallankumousta ja sotaa kohtaan, läheisenä todistajana olemaan mukana molemmissa. V. 1792, 43:n vuotiaana, seurasi hän nim. Weimarin herttuan Karl Augustin nimenomaisesta tahdosta, ettemme sanoisi käskystä, ruhtinaallista ystäväänsä liittoutuneiden, Preussin ja Itävallan, sotaretkellä Ranskan vallankumouksellisia vastaan. Goethe lähti epämielellään tälle retkelle. Hän oli hiljan palannut Italiasta ja oli juuri ehtinyt uudelleen eläytyä kotiinsa, töihinsä ja tutkimuksiinsa, jotka viimemainitut näihin aikoihin, enemmän kuin runo-suunnitelmat, täyttivät hänen päivänsä. Karl August oli preussilaisena kenraalimajurina ja kyrassierirykmentin päällikkönä mennyt edellä, Goethe tuli herttuan lahjoittamissa böömiläisissä vaunuissa jäljessä ja tapasi ruhtinaallisen ystävänsä ja isäntänsä leirillä Praucourt'issa 27 pnä elokuuta 1792 ja otti sen jälkeen osaa kaikkiin tämän Saksalle vähemmän kunniakkaan sodan vaiheihin ja vaaroihin.

Näkyvänä kirjallisena tuloksena tältä retkeltä sisältävät Goethen kootut teokset parisen sataa sivua käsittävän sotakuvauksen, joka kuulunee siihen osaan runoilijan tuotannosta, mitä yleensä kunnioituksella kierretään. Nykyään on tämä teos Kampagne in Frankreich (Sotaretki Ranskaan) saanut aivan erikoisen aktualisuuden ja kirjallisuusluetteloista olenkin nähnyt sen runoilijan kotimaassa äsken ilmestyneen uusina painoksina. Epäilemättä ansaitseekin se tulla luetuksi. Sen kuvaukset tarjoavat sekä suorituksensa että sisältönsä puolesta mieltäkiinnittäviä vertauksia nykyajan sotakertomuksiin, vertauksia, jotka yleensä eivät lankea nykyhetken sotakirjailijain eduksi. Se tarjoaa samalla herkullisen palasen Goethen kehityshistoriaa. Ja ennen kaikkea saamme nähdä, miltä sota näytti neron silmillä katsottuna, mitä liikkui uuden ajan suurimman luovan hengen mielessä, kun hän näki, sodan muodossa, hävityksen ja tuhon korotetuksi kansojen ja valtioiden pyhittämäksi periaatteeksi.

Georg Brandes erehtyy esittäessään Goethe-elämäkerrassaan, että "Kampagne in Frankreich" perustuu kauttaaltaan runoilijan retken kestäessä tekemään päiväkirjaan. Goethe kirjoitti ja julkaisi sotakirjansa vasta kolmekymmentä vuotta Ranskan-retken jälkeen eikä hänellä silloin ollut käytettävänään muuta kuin aivan pieniä muistiinpanoja ja karttalehtisiä tältä ajalta. Sensijaan on hän muistinsa virkistämiseksi turvautunut toisten, m.m. kamaripalvelijansa Wagnerin muistiinpanoihin sekä sotahistorioihin. Merkitsemällä erikseen muistelmansa päivä päivältä ja kuvittelemalla kaiken aikaa elävänsä tapahtumain ajassa, on hän voinut antaa teokselleen todellisen päiväkirjan tai, niinkuin me nykyään sanoisimme, sotakirjeiden muodon. Mutta itse asiassa antavat ne meille kuvan yhtä paljon siitä, mitä Goethe ajatteli sodasta v. 1822 kuin v. 1792. Niiden psykolooginen todistusarvo on siten tavallaan kaksinkertainen. Ihmeteltävä on niinikään niissä ilmenevä muistikuvien havainnollisuus ja tarkkuus, joka tosin ei ole voinut varjella tekijää siellä täällä pieniltä erehdyksiltä ja muistivirheiltä, mutta joka on voinut loihtia kokonaisuudessaan tähän teokseen sellaisen alkuperäisen, hetkessä nähdyn ja hetkessä kuvatun tapaussarjan tunnelman, että on eksytty pitämään sitä todellisena päiväkirjana.

Kuinka kuvaavia ovatkaan tekijälleen jo teoksen ensimäiset sivut! Niissä mainitaan itse asiassa hyvin vähän sodasta, mutta sitä enemmän sangen monista ja sangen kauniista naisista, ranskattarista, joiden kanssa runoilijalla oli onni syödä päivällistä Mainzissa tai joita hän vain sivumennen näki jonkun vaununikkunan verhojen takaa tai joille hän, onnellisimmassa tapauksessa, matkansa varrella sai antaa rauhoittavia tietoja tai tehdä muita pieniä palveluksia. "Vihollisesta" ei hän tiedä mitään ja koko sana esiintyy tuskin hänen kirjassaan. Matkallaan päämajaan, usein läpi sodan hävittämien seutujen, tekee hän puolueettomasti ja viileästi havaintojaan puoleen ja toiseen ja hän mainitsee uskollisesti kaikki ne valitukset preussilaisten sotilasten ryöstöistä, joita hän kuulee tilapäisiltä ajureiltaan. Isänmaallisesta tai sotaisesta innostuksesta ei näy jälkeäkään, mutta sensijaan elähyttää kaikkia hänen havaintojaan ja huomioitaan valpas älyllinen uteliaisuus ja tiedonjano. Hän antaa elävän kuvan Verdunin pommituksesta ja antautumisesta ja hän tutkii mielellään esikuntaupseerien kanssa sotivien asemaa ja piirtää siitä kuvauksessaan havainnollisen esityksen. Mutta jollei tarkkaan seuraa hänen kirjaansa sivu sivulta, on vaikea tietää milloin saksalaiset ovat hyökkäämässä, milloin lyötyinä ja pakoretkellä. Niin vähän on tässä kirjassa sotaista, jännittynyttä, intohimoisesti tapahtumiin osaaottavaa tunnelmaa. Olisi väärin sanoa, ettei kirjoittaja eläisi itse mukana kuvattavassaan. Sitä hän kyllä tekee, mutta omalla tavallaan. Hänen kirjassaan vilisee ihmisiä, mutta vain harvat heistä ovat sotilaita. Hän piirtää ohimennen m.m. erinomaisen miellyttävän kuvan vanhasta markiisi de Bombelles'ista, yhdestä niistä Ranskan kodittomista emigranteista, jotka olivat liittyneet saksalaisiin. Goethe oli kerran tavannut hänet hänen ollessaan lähettiläänä Veneziassa. Ilmeisesti ovat Goethen sympatiat emigranttien eikä jakobiinien puolella, mutta ne eivät esiinny koskaan räikeinä. Viha on hänelle tuntematon samoinkuin kostonhimo. Hän kulkee sen ohi, jota hän ei ymmärrä ja joka on hänelle vierasta.

Jouduttuaan kerran sotaan tahtoi Goethe luonnollisesti kokea, miltä tuntuu olla vaaralle ja kuolemalle alttiina. Hän menee keskelle kuulasadetta tehdäkseen tämän harvinaisen havainnon. Ja verrattomalla itse-erittelykyvyllään kuvailee hän vaikutelmiaan: "Tunsin kohta, että jotain epätavallista tapahtui minussa; pidin tarkkaa vaaria itsestäni, mutta kuitenkin voin vain vertauskuvallisesti esittää, mitä tunsin. Tuntui kuin olisin ollut hyvin kuumassa paikassa ja ympäristöni lämpö olisi valahtanut minuunkin ja kuin olisin tuntenut olevani täydellisesti yhtä ympäristöni kanssa. Silmät eivät menettäneet mitään näkövoimastaan; mutta oli kuitenkin kuin maailma olisi saanut eräänlaisen ruskeanpunaisen hohteen, mikä teki kaikki esineet kouriintuntuvammiksi, havainnollisemmiksi."

Saksalaiset ja m.m. Brandes heidän mukanaan kiittävät Goethen taistelukuvausten eloisuutta ja selkeyttä. Mielestäni kuitenkin vetävät lukijan huomion näistä varsinaisista sotakuvauksista — ehkä sentähden että juuri tällä alalla tuotanto nykyään on epäilemättä suurempi kuin kysyntä — ne sivut ja luvut, jotka antavat meille enimmän Goethestä itsestään. Tarkoitan sellaisia kohtia kuin esim. se, jossa Goethe kertoo tutustumisestaan nuoreen filosoofiseen koulunopettajaan, jolle hän antaa ohjausta Kantin tietokritiikin ymmärtämisessä, tai se, missä hän kuvailee, kuinka hän kesken taistelun menoa, tuskin ranskalaisten luodeilta suojattuna, keskustelee ruhtinas Reussin kanssa väriteorioistaan. Hauskoja ovat myöskin Goethen mineraali- ja maa-alatutkimukset, joihin hän aina löytää tilaisuutta, sekä hänen yksityiskohtaiset havaintonsa häntä ympäröivästä kansanelämästä. Sanalla sanoen: harva sotakirjeenvaihtaja on antanut niin vähän kuin Goethe sodan rajoittaa inhimillistä näköpiiriään.

Saksalaisten sotaretki Ranskaan kääntyi Valmy'n taistelun jälkeen heidän ratkaisevaksi tappiokseen — siitä huolimatta että saksalaisia ja heidän liittolaisiaan johti aikakauden suurin strateegi, Braunschweigin herttua Karl Ferdinand, ja siitä huolimatta, että heidän mieslukunsa, ainakin alussa, tuskin oli pienempi kuin ranskalaisten. Valmy'n taistelun jälkeen oli Goethe lausunut profeetalliset sanat: "Tällä hetkellä ja tässä paikassa päättyy ajanjakso maailmanhistoriassa." Valmy'n voitolla Ranskan vallankumous tavallaan kruunasi itsensä. Se osottautui paljon voimakkaammaksi kuin saksalaiset olivat laskeneet.

Kukaan ei kantanut saksalaisten tappiota keveämmin kuin Goethe. Pakolliselta sotaretkeltään palasi hän takaisin Weimariin runottariensa pariin ja eli taas pian keskellä kuohuvaa luomiskautta.