ROMAIN ROLLAND JA HÄNEN "JEAN-CHRISTOPHENSA".

Romain Rolland'illa (ja hänen suurella romaanillaan) on ollut oma kohtalonsa nykypäiväin europpalaisessa kirjallisuudessa: kuin Noan kyyhkysen on hänen ollut vaikea löytää oksaa mille istuutua. Niinkuin aikoinaan Voltaire, Rousseau, Madame de Staël ja monet muut ranskalaiset, lienee Jean-Christophe'inkin tekijä löytänyt toistaiseksi turvapaikan puolueettomasta Sveitsistä, mutta hänen romaanillaan ei ole ainakaan vielä varmaa, vakiintunutta asemaa missään kirjallisuudessa, kaikkein vähimmin ehkä juuri Ranskan. Ruotsin akatemian päätös antaa Nobelin kirjallisuuspalkinto "Jean-Christophe'in" tekijälle ei liene herättänyt missään niin suurta tyytymättömyyttä kuin palkinnonsaajan kotimaassa, missä ei ole voitu unohtaa niitä karvaita sanoja, joita Romain Rolland sekä ennen sotaa että sen aikana on lausunut maanmiehistään. Mutta tyytyväisiä eivät ole häneen saksalaisetkaan. Sillä vaikkakin hän ennakkoluulottomammin kuin ranskalaiset yleensä on suhtautunut Saksan yhteiskuntaan ja kulttuuriin, vieläpä tunnustaen erikoista ihailuaankin germaanisen hengen syvyyttä ja rikkautta kohtaan, niin ovat ainakin saksalaiset natsionalistit loukkautuneet siitä tavasta, millä hän romaanissaan on asettanut saksalaisen ja ranskalaisen sivistyksen rinnan, tavasta, jossa he kaiken näennäisen puolueettomuuden alla ovat olleet huomaavinaan ranskalaisesti tarkoituksellista yksipuolisuutta. Myöskään ei Romain Rolland'in sodanaikainen polemiikki eräiden saksalaisten professorien kanssa ole ollut omiaan lähentämään hänen suhteitaan Saksaan. Kun koko Europpa, myöskin n.k. puolueeton, tällä hetkellä on kahtena leirinä, joiden tunnusmerkkeinä ehkä ensi sijassa juuri voi pitää Ranskan trikolooria ja Preussin kotkaa, niin ovat mielipiteet Rolland'in kirjailijapersoonallisuuden arvosta ja merkityksestä hyvin jaetut ja ristiriitaiset myöskin muissa maissa kuin niissä kahdessa, joita riitakysymys Saksa-Ranska lähinnä koskee.

Mutta riippumatta siitä, miten arvostelemme hänen koettaan vertailla toisiinsa saksalaista ja ranskalaista henkeä ja sivistystä, on mielestäni luettava hänelle katoamattomaksi ansioksi, että hän niin rohkeasti ja ainakin silminnähtävällä puolueettomuuden halulla on käynyt käsiksi nykyisen Europan ehkä polttavimpaan kulttuurikysymykseen. Kuinka toisenlainen, kuinka paljon miehisempi, kiinteämpi ja syvempi onkaan hänen otteensa kuin esim. Maurice Barres'in, joka ranskalaiskiihkoisissa romaaneissaan on hänkin koettanut suorittaa jonkinlaista saksalaisen ja ranskalaisen kansallishengen inventeerausta, päästen erehtymättömällä varmuudella aina siihen tulokseen, että ansiot ovat Vogesien länsi- ja puutteet itäpuolella! Romain Rolland lähestyy kunnioituksella sekä germaanista että romaanista henkeä, hän tunnustaa, että jokaisen kansansielun pohjalla on jotain arvoituksellista, erittelylle saavuttamatonta eikä hän tuomitse sentähden kaikkea mitä hän ei ymmärrä. Ja silloinkin, kun hän käyttää rankaisevaa satiiria ja ivaa (kuten esim. La Revolte ja La Foire sur la place niteissä), ei hänen arvostelunsa koskaan ole vahingoniloinen eikä itsevanhurskas, vaan tuntee lukija helposti hänen ivansakin alla hänen oman myötäelämyksensä ja kärsimyksensä. Tämä kaunis piirre Romain Rolland'issa, todella harvinainen sellaisena kansallisten intohimojen kuohuttamana aikana kuin nykyinen, tulee näkyviin myöskin niissä sanomalehti-artikkeleissa, joita hän sodan kestäessä on julkaissut sveitsiläisissä lehdissä ja jotka hän itse on koonnut niteeksi nimellä Au-dessus de la Mêlée ("Taistelun yläpuolelta"). Tässä kirjasessaan sanoo hän m.m.: "Olen viime vuonna saanut runsaasti vihamiehiä. Tahdonpa sanoa heille: he voivat vihata minua, mutta he eivät onnistu opettamaan minua vihaamaan. Minulla ei ole mitään yhteistä heidän kanssaan. Minun asiani on sanoa mitä pidän oikeana ja inhimillisenä, huolimatta siitä, miellyttääkö se ihmisiä vai eikö. Tiedän että kerran lausutut sanat itsestään raivaavat tietä itselleen. Minä kylvän ne veren tahraamaan multaan. Luotan tulevaisuuteen. Laiho on kerran nouseva."

Romain Rolland on syntynyt pienessä Clamety'n kaupungissa keskisessä Ranskassa v. 1866. Kouluopintonsa alkoi hän kotikaupungissaan, missä hänen isänsä oli notariona, ja jatkoi Parisissa. Ylioppilaaksi tultuaan kirjoittautui hän historiallis-maantieteelliseen tiedekuntaan, mutta hänen halunsa ja sydämensä vetivät musiikkia ja kirjallisuutta kohti. Hänen nuoruutensa jumalia olivat Spinoza ja Leo Tolstoi. Aluksi saavutti hän huomiota musiikkihistoriallisilla tutkimuksillaan, joiden perustalla hänet lopulta nimitettiin professoriksi Parisin yliopistoon. Opettajatoimensa ohella harjoitti hän musiikkikritiikkiä sekä julkaisi joukon taiteilijamonografioja, m.m. Millet'stä, Beethovenista, Michelangelosta (käännetty myöskin suomeksi) ja Tolstoista. V. 1904 hän alkoi eräässä aikakauslehdessä julkaista "Jean-Christophe"-romaaniaan, jonka viimeinen ja samalla kymmenes osa valmistui v. 1912. Terveydellisistä syistä oli Rolland'in jo v. 1910 pakko luopua opettajantoimestaan yliopistossa.

Erityisen aiheen kiinnittää lukevan yleisömme huomiota tähän jättiläisromaaniin antaa sen paraikaa ilmestyvä suomennos. Kaksi nidettä, Sarastus ja Aamu, tulivat kauppaan viime kevännä, kaksi seuraavaa nidettä, Nuorukainen ja Kapinaannousu, tullevat jouluksi. Ensi vuoden kuluessa saanemme näin ollen "Jean Christophe'in" ehkä jo kokonaisuudessaan suomeksi. Ilmestyneiden osien suomennos, jota olen siellä täällä vertaillut alkutekstiin, tuntuu tarkalta ja ilmehikkäältä ja antaa mielestäni oikean kuvan Romain Rolland'in hiukan karusta ja kuvaköyhästä, mutta samalla täsmällisestä kielenkäytöstä.

Olen jo edellä maininnut sen aatteellisen taustan (saksalais-ranskalaisen sivistysprobleemin), jota vastaan romaanin päähenkilön kehitys ja kohtalo kuvastuu ja joka antaa tälle teokselle sen huomattavan aseman ajankohtamme ehkä keskeisimmässä kulttuuriväittelyssä. Yhtä edulliseksi ei arvostelu mielestäni muodostu, jos tarkastaa "Jean Christophe'ia" vapaana taideluomana. Teoksella on epäilemättä liian suuressa, joskus aivan väsyttävässä määrässä kuvaileva eli deskriptiivinen luonne: tekijä puhuu, selittää, erittelee, kuvailee henkilöidensä puolesta, antamatta tarpeellisessa määrässä heidän itsensä toiminnallaan paljastaa sisintänsä. Draamallinen heimo jää siten verraten heikoksi. Toiselta puolenhan ei romaanin perusaatekaan ole aivan uusi eikä vailla vertauskohtia. Goethen "Wilhelm Meister" ja Kellerin "Der grüne Heinrich" tulevat mieleen. Ajatus kuvata yksityisen persoonallisuuden kehitystaistelussa aikamme kuumeista, monikirjavaa elämää, sen ristiriitaisia pyrkimyksiä, sen uskoa ja epäuskoa on myöskin viime aikoina syntynyt yhtaikaa useissa kirjailija-aivoissa. Noin kymmenen vuotta sitten koetti Edvard Stilgebauer hakea sille muotoa suuressa romaanissaan "Götz Krafft, Geschichte einer Jugend", joka kuitenkin muodostui tekijälleen suuremmaksi taloudelliseksi kuin taiteelliseksi voitoksi. Ehkä vielä lähemmäksi Rolland'in ajatus- ja mielikuvamaailmaa tulee Jakob Wassermannin "Das Gänsemännchen", joka ilmestyi v. 1914 ja lienee kirjoitettu samoihin aikoihin kuin "Jean Christophe'in" viimeiset osat. Suoranaista vaikutusta teoksesta toiseen olisi luullakseni tässä turhaa, jopa lapsellistakin etsiä — siitäkin huolimatta, että Rolland on jättänyt vertaileville kirjallisuustutkijoille houkuttelevan johtolangan antaessaan päähenkilölleen saman sukunimen kuin Stilgebauerkin. Epäilemättä ovat nämä kirjailijat kukin löytäneet aiheensa keskeltä ajan kuohuvaa elämää. Se on yhteisomaisuutta, niinkuin ilma, jota kaikki hengitämme.

Romain Rolland'in sankari Jean-Christophe Krafft on syntynyt pienessä kaupungissa Reinin varrella rappeutuneesta ja köyhästä musiikkerisuvusta. Hänen lapsuutensa kehityskamppailu on mitä vaikein, mutta samalla sitkeä ja vastustamaton kuin luonnonvoiman. Hänessä elää taiteilija-neron sielu, joka vastustusten kohdatessa karaistuu ja voimistuu, kokoontuu ja yksinäistyy taiteellisen luomistyön tehtäviin. Pohjaltaan on hän germaaninen taiteilijaluonne: persoonallinen, väkivaltainen, idealistinen, mutta mietiskelyssään seestymätön ja muodoton. Useita piirteitä on Rolland lainannut häneen Beethovenin elämäkerrasta, mutta arvostelijat ovat myöskin olleet huomaavinaan Jean-Christophe'in vaiheissa yhtymäkohtia m.m. Rousseau'hon, Tolstoihin, Gluckiin, Wagneriin ja Händeliin. Jean-Christophe'in kohtalo muodostaa tavallaan tyypillisen nykyaikaisen taiteilijatarinan olematta silti abstraktinen tai kuivan vertauskuvallinen. Se sisältää samalla tiivistettynä nykyaikaisen ihmisen elämäntarinan. Samat kysymykset ja ongelmat, samat ristiriidat, pettymykset ja houkutukset, jotka tulevat Jean-Christophe'in tielle, kohtaavat myöskin jokaista, joka nykyajassa silmät avoinna ja vilpittömällä mielellä koettaa tunkeutua läpi sen kaaoksen, joka meitä kehdosta alkaen ympäröi ja joka peittää meidän tiemme pilviin ja sumuihin.

Emme tahdo kiiruhtaa lukijan edelle yksityiskohtaisemmin seuraamalla juonen kulkua tässä merkillisessä romaanissa.

"Jean-Christophe" on kaiken kaikkiaan niitä kirjoja nykyajassa, joista turvallisesti voi ennustaa, että ne jäävät elämään meidän jälkeemme. Romain Rolland ei tosin ole niitä harvoja kadehdittavia runoilijaneroja, jotka keveästi ja vaivattomasti näyttävät löytäneen kaiken sen mitä toiset turhaan etsivät ja jotka tuntuvat syntyneen sanan verraton valmius ja mahti huulillaan. Romain Rolland'in ajatus taistelee vaivaloisesti selkeyteen. Siltä puuttuu se hieno älyllinen kimallus, joka on ominainen useille hänen maanmiehistään, myöskin pienemmille kyvyille kuin hän. Mutta siinä on syvyyttä ja hellittämätöntä pyrkimystä, mikä paljastaa filosoofin ja moralistin. "Jean-Christophe" on suurpiirteinen yritys läpileikkaukseen aikakautemme moraalista ja kulttuurista. Se on niitä hengentuotteita, joissa sokean vihan ja itsekylläisten rotu-ennakkoluulojen silpoma nykyishetki voi nähdä pintaa syvemmälle, oppia, etteivät inhimillisten ansioiden ja puutteiden rajat kulje valtakuntien ja kansojen rajoja myöten, tuntea ne valtasuonet, jotka johtavat maasta maahan ja antavat — kuinka ajankohtamme koettaneekin sitä kieltää yhteisen verenkierron europpalaiselle kansaperheelle.