TSHEKKILÄISET MAAILMANSODASSA.

Maailmansodan aikana sanomalehdissä näkyneet niukat tiedot Itävalta-Unkarin eri kansallisuuksien mielialasta ja kohtalosta ovat usein tuoneet näiden rivien kirjoittajan mieleen erään keskustelun aurinkoisessa ja pölyisessä rautatievaunussa, joka omenapuiden, kukkimisaikaan solui Pragista Tonavan keisarikaupunkia kohti. Sodasta ei vielä ollut tietoa. Berlinissä valmistauduttiin juuri viettämään keisarintyttären häitä, joissa sekä liitto- että sopimusvaltain päiden oli määrä tavata toisensa, kaiketi näyttääkseen diplomaattisessa viisaudessaan maailmalle, miten sydämellinen yhteisymmärrys heidän kesken vallitsi ja miten perusteeton oli sodan pelko. Mutta ei tarvinnut olla suuri psykoloogi nähdäkseen, että tämä hetkellinen yleiseuroppalainen sopusointu leikki vain pinnalla ja että syvemmällä kyti tyytymättömyyttä, valloitushalua, kunnianhimoisia pyyteitä ja kostonhimoa kuviteltujen tai todellisten vääryyksien johdosta. Hallittavien ja hallitsevien kansojen välillä ammotti yhä kuilu, joka ei ennustanut hyvää. Tätä viimemainittua koski myöskin keskustelu böömiläisessä rautatievaunussa.

Vastassani vaunussa istui kaksi tshekkiläistä: toinen oli pappi, toinen nähtävästi koulunopettaja, mahtavan kansallis-poliittisen urheiluyhdistyksen "Sokolin" toimihenkilöitä. — Missä ikänä kahden pienen ja sorronalaisen kansan jäsenet tapaavat toisensa maailmalla, löytävät he helposti toisissaan hermon, joka värähtää samalla tavalla: puhe vapaudesta ja sorrosta on se taikasana, joka ilmaisee tämän hermon. Molemmat tshekkiläiset puhuivat Böömin itsenäisyyden unelmasta ja viimeinen hetki, jolloin sen tuli toteutua, oli keisari Frans Josefin kuolema, mikä heidän mielessään häämöitti kaikkien Itävalta-Unkarin slaavilaiskansojen nousun ja vapautumisen hetkenä. Vanhan keisarin persoonaa ympäröi nähtävästi tilapäisten puhekumppanienikin mielessä eräänlainen koskemattomuuden kunnioitus, koskapa he niin yksimielisesti suostuivat odottamaan hänen poismenoaan. Mutta ei hetkeäkään pitemmälle — se oli heidän uskonsa ja vakaumuksensa, jota yleensä ei turmellut liian suuri lojaalisuus Itävalta-Unkarin monarkiaa kohtaan.

Wieniin saavuttuani jouduin ensi päivinä samantapaisen, vaikka vielä jyrkemmän tshekkiläisen mielialan-ilmauksen todistajaksi: hotellissa, missä asuin, ampui itsensä eräs böömiläinen upseeri, joka oli myönyt Venäjälle tärkeitä esikunta-salaisuuksia ja jonka kavallus oli tullut ilmi. Saman upseerin nimi on myöhemmin esiintynyt Mjasojedovin ja Suhomlinovin oikeusjutuissa. Asiasta nousi jo silloin suuri hälinä, varsinkin saksalaisissa ja unkarilaisissa lehdissä, eikä se liene ollut omiaan parantamaan saksalais-unkarilaisten ja slaavilaisten muutoinkin huonoja suhteita Itävalta-Unkarin kansaperheessä. Tämä itsemurha kaikkineen mitä siihen sisältyi ennusti jo kaukaisesti sitä katastroofia, josta Sarajevon murha seurauksineen teki hirvittävän todellisuuden.

Ennen viime vuosien tapauksia lieneekin ollut jotenkin yleinen se mielipide — myöskin muualla kuin missä sitä nimenomaan toivottiin —, että Itävalta-Unkari kirjavine kansallisuuskarttoineen oli valtiona elänyt yli aikansa ja että sen hajoamisprosessi oli läheisten vuosien kysymys. Maailmansota on lukemattomien yllätystensä joukossa valmistanut yllätyksen myöskin tässä suhteessa. Tämä monikansainen keisarikunta on taistellut menestyksellä ulkonaista vihollista vastaan kolmella rintamalla ja suoriutunut, kesken sotaa, senkin kriitillisen ajankohdan yli, jolloin kuolema kävi Hofburgissa temmatakseen valtikan vanhan keisarin kädestä. Ulkonainen slaavilaisvaara, joka sodan alussa oli hyvin uhkaava sekä idässä että etelässä, on voitollisesti torjuttu, ja uusien vihollistenkin, Italian ja Romanian, liittyessä entisiin on Habsburgien valtakunta, tilapäisistä tappioistaan huolimatta, osottanut odottamatonta sotilaallista voimaa.

Vastaako tämä edullinen ulkokuva täysin valtakunnan sisäistä tilaa, sitähän on vaikea näin kaukaa päätellä, mutta jo niukanlaiset sanomalehti-uutisetkin Itävalta-Unkarista ovat antaneet aihetta epäilykseen, ettei niin ole asianlaita. Varsinkin lienee tyytymättömyys Habsburgien keisarikunnan suurimman ja korkeimmalla sivistystasolla olevan slaavilais-kansallisuuden, tshekkiläisten kesken saanut hyvinkin huomattavia ja vaarallisia muotoja. Siitä ovat olleet merkkinä sodan alussa yleisiksi käyneet tshekkiläisten sotilasten karkaamiset venäläisten puolelle sekä eräitä böömiläis-liikkeen johtajia vastaan nostetut oikeusjutut kuolemantuomioineen (joita yleensä ei kuitenkaan liene pantu täytäntöön). Jotensakin elävän kuvan siitä, mitä Habsburgien monikansaisessa valtakunnassa sodan kestäessä niin sanoaksemme en famille, perheen keskuudessa, on tapahtunut, antaa Nobel-kirjaston hoitajan Alfred Jensenin teos "Slaavilaiset ja maailmansota", jonka ainehisto perustuu kahteen vuosina 1915 ja 1916 tehtyyn matkaan Itävalta-Unkariin ja Balkanille. [Alfred Jensen: Slaverna och världskriget. — Albert Bonnier, Stockholm 1916.] Jensen on entisestään tunnettu slaavilaisen kirjallisuuden, m.m. Mickieviczin "Pan Taddeuksen", ahkerana mutta hiukan runottomana kääntäjänä sekä eräiden kansa- ja kielitieteellisten teosten ja matkakuvausten julkaisijana. Hänen kiintymyksensä slaavilaiskansoihin on ilmeinen, mutta se ei kuitenkaan yleensä väärennä hänen uudessa kirjassaan hänen arvosteluaan, paitsi ehkä pikkuserkkuihimme unkarilaisiin nähden, joita hän luultavasti tshekkiläisiltä ja slovakeilta on oppinut vihaamaan. Enemmän häiritsee mielestäni tässä kirjassa tekijän vetinen ja ponneton kielenkäyttö, joka tosin on sopusoinnussa hänen jotenkin laimean ja ylimalkaisen idealisminsa kanssa, mutta joka ei koskaan salli ajatuksen kiteytyä lujaksi persoonalliseksi mielipiteeksi tai edes yksityisiksi väitteiksi. Mieltäkiinnittävimmät ovat tshekkiläisiä koskevat luvut.

Kuinka tärkeä tshekkiläiskysymys itse asiassa on, käy selville, kun muistamme että tätä kansallisuutta, lukien siihen myöskin sen läheiset sukulaiset slovakit, on maailmassa kaikkiaan lähes kymmenen miljoonaa. Niistä asuu kuitenkin yhtenäisellä alueella Böömissä ja Määrissä vain kuusi miljoonaa, loput, esim. slovakit, Unkarissa sekä hajallaan keisarikunnassa, m.m. Wienissä, joka 400,000:een nousevine tshekkiläisasutuksineen on tavallaan suurin tshekkiläinen kaupunkiyhteiskunta. Sitä paitsi on böömiläisiä muuttanut suuret määrät Amerikkaan. Kansansivistyksessä ja yhteiskunnallisessa kehityksessä jättävät tshekkiläiset jälkeensä kaikki muut slaavilaiset kansat. Ollakseen katolilainen maa, on Böömissä lukutaidottomien prosenttimäärä häviävän pieni, kuitenkin nähtävästi hiukkaista suurempi kuin esim. Ranskassa. Onkin sanottu että böömiläisissä heidän virallisesta katolilaisuudestaan huolimatta asuu protestanttinen henki. Sitä paitsi on terveellinen saksalainen vaikutus heihin ollut suurempi kuin muihin slaavilaisiin. Heidän taipumuksensa musiikkiin ja filosofiaan rinnan heidän ilmeisen, slaavilaisten kesken poikkeuksellisen yhteiskunnallisuutensa kanssa tarjoaa monia vertauskohtia saksalaisiin. Heidän rotutietoisuutensa ei sekään liene pienempi kuin saksalaisten — seikka, jonka useammin kuin kerran ovat saaneet katkerasti todeta Böömin alueella asuvat saksalaiset (n. 37 % koko asukasluvusta).

Kun maailmansota puhkesi, virisi saksalaisuuden ja tshekkiläisyyden taistelu entistäkin kiivaammaksi, sillä böömiläiset pelkäsivät, että keskusvaltain ehdoton voitto huonontaisi heidän tilaansa ja saattaisi heidät eristettyyn asemaan suuressa kaikki-saksalaisessa tulevaisuudenvaltiossa. Böömissä ja varsinkin Määrissä otettiin vastaan Itävalta-Unkarin sodanjulistus Serbialle ilmeisellä tyytymättömyydellä. Talonpojat kätkivät jyvänsä ja jauhonsa sotilasviranomaisilta ja keisarikunnan ensimäiset vastoinkäymiset Galitsiassa ja Serbiassa johtuivat suureksi osaksi tshekkiläisen sotilasaineksen niskoittelusta ja petollisuudesta. Sotilasviranomaiset tarttuivat tarmolla asiaan ja kaikkiaan lienee Böömissä ja Määrissä sodan alussa julistettu noin tuhat kuolemantuomiota, joista kuitenkin suuri osa jätettiin toimeenpanematta. Myöskin sensuuri tuli hyvin ankaraksi. Lehtiä lakkautettiin ja niitä, joiden sallittiin ilmestyä, pakotettiin painattamaan suurella tyylillä viralliset sotauutiset ja kieltäytymään politikoimasta. Tammikuun 15 pnä julisti Böömin käskynhaltija "yleiseen turvallisuuteen katsoen" saksankielen ainoaksi viralliseksi kieleksi maassa. Missä laajuudessa tätä kieltämättä merkillistä julistusta on käytännössä sovitettu, se ei käy ilmi Jensenin kirjasta, mutta itsessäänhän se on ensiluokkainen sortotoimenpide. Useita kirjalijoita, niiden joukossa Böömin ensimäinen satirikko S. J. Machar ja tunnettu novellisti Viktor Dyk, vangittiin. Ja kun Prag ja sen mukana koko tshekkiläinen maailma v. 1915 valmistautui viettämään suurimman böömiläisen Juhana Hussin 500-vuotismuistojuhlaa, kiellettiin kaikki suurpiirteisemmät juhlallisuudet ja päivää vietettiin vain paljastamalla kaikessa yksinkertaisuudessa uskonsankarin muistopatsas raatihuoneen torilla. Lopulla vuotta 1915 hajoitettiin "Sokol"-yhdistys. Tähän toimenpiteeseen antoi keisarikunnan hallitukselle tavallaan kylläkin perustellun aiheen se laajasuuntainen itävaltalais-vastainen propaganda, johon tämä kansallinen "urheilu"-yhdistys on antautunut kesken sodan paloa. Maassa levitettiin yleisesti venäläisystävällisiä julistuksia ja Venäjän rinnalla suitsutettiin myöskin Ranskalle, jota tshekkiläiset alkoivat mielenosotuksellisesti ylistää ystävänään.

Että vaara tshekkiläisten puolelta todella uhkasi valtakunnan kokonaisuutta, käy selville varsinkin sotakarkulaisten ja ylijuoksijain tavattomasta määrästä. Tshekkiläisten lukumäärän Itävalta-Unkarin armeijassa arvioi Jensen puoleksi miljoonaksi (arvioluku, joka kuitenkin lienee liian alhainen). Tästä sotilasmäärästä joutui — edelleen Jensenin mukaan — kohta sodan alkuaikoina lähes kolmas osa venäläisten ja serbialaisten vangiksi. Keväällä v. 1915 meni Karpaateilla 28:s pragilainen rykmentti musiikkikuntineen kaikkineen venäläisten puolelle, tarjoutuen taistelemaan heidän riveissään. Myöskin 35:s pilseniläinen rykmentti yritti Hindenburgin retkellä Varsovaa vastaan karata vihollisten puolelle. Muitakin samanlaisia tapauksia tietää Jensen mainita. Kuitenkin lienevät ne harvenneet venäläisten tappioiden jälkeen.

Huomatuin niistä böömiläisistä, jotka johtivat tätä Itävallan vastaista liikettä, on tshekkiläisten tällä hetkellä kuuluisin tiedemies ja filosoofi T. Masaryk, joka nykyään maanpaossaan Englannissa harjoittaa kiihkeää propagandaa ympärysvaltain puolesta. Niinpä tapaa hänen kunnioitetun tiedemiesnimensä mitä räikeimpien julistusten alla, joissa suitsutetaan Englannille ja keisarikunnan Venäjälle ja huudetaan tuomiota Saksalle ja Itävalta-Unkarille. Eräs tällainen julistus alkaa sanoilla: "Itävalta on lakannut olemasta" — väite, jota lievästi sanoen täytyy pitää suuresti liioiteltuna.

Päinvastoin: Itävalta-Unkarihan on yhä olemassa, voimakkaampana kuin pitkiin aikoihin, kaikkien toisin-ennustajien uhallakin. Se tosiasia, että se kansallisuuksiensa erilaisuudesta huolimatta on ainakin tähän saakka eheänä, vieläpä ulkonaisesti voitollisena, kestänyt sodan myrskyt, antaa todistuksen siitä, ettei sen valtio-yhteys ollut niin haurasta tekoa kuin yleensä on luultu. Onhan saatu nähdä, että ainakin kaksi Habsburgien keisarikunnan suurinta kansallisuutta, saksalaiset ja unkarilaiset, on taistellut rinnan täydellisessä yhteisymmärryksessä keskenään, muodostaen eheän, rikkomattoman kokonaisuuden. Myöskin Galitsian puolalaiset ovat olleet uskollisia valtakunnan hallitukselle, ottaen mainehikkaine legiooneineen erinomaisen tehokkaasti osaa sotatoimiin venäläisiä vastaan. Valtakunnan kokonaisuutta lienevät myöskin palvelleet kroaatit, joilla, kuten tunnettu, onkin Unkarin yhteydessä laaja autonomia. Toisten slaavilaisheimojen la Itävalta-Unkarin alueella asuvien italialaisten ja romanialaisten lojaalisuus lienee sen sijaan ollut hyvin pakollista laatua siellä, missä se ei ole muuttunut ilmeiseksi kapinahengeksi. Suurimpana, valistuneimpana ja rotutietoisimpana näistä kansoista on tshekkiläisillä ollut johtavin vaikutus oppositsionissa. Olosuhteiden painosta lienee heidänkin tällä hetkellä pakko tyytyä vähemmän väkivaltaiseen ja näkyvään vastustukseen. Sitä paitsi on Böömissä Palackin ajoilta asti ollut toinenkin puolue, joka on nähnyt Böömin tulevaisuuden turvatuimpana kiinteässä liitossa Itävallan kanssa ja joka siis on muodostanut vastavirtauksen sille tshekkiläis-politiikalle, jonka huomatuimpana edustajana Masaryk on sodan aikana esiintynyt.

Tshekkiläiskysymys on epäilemättä niitä europpalaisia kysymyksiä, jotka kaipaavat sodan jälkeen nopeimmin onnellista ratkaisuaan. Olipa että Habsburgien valtakunnasta muodostuu todellinen liittovaltio, jossa eri osat sisällisissä asioissaan ovat täysin itsenäisiä, tai että joku muu kansallisuuksien tarpeita ja oikeuksia tyydyttävä ratkaisu keksitään, joka tapauksessa on henkisesti ja taloudellisesti niin kehittynyt kansa kuin tshekkiläiset ansainnut itse päästä, vapaana vieraasta holhouksesta, kohtalonsa johtoon. Böömin ja Määrin vahva saksalaisasutus tekee kyllä tshekkiläiskysymyksen paljon monimutkaisemmaksi kuin esim. Suomen kysymyksen, samoin kuin englantilaisten asuma Ulster vaikeuttaa Irlannin kysymyksen onnellista ratkaisua. Mutta hyvällä tahdolla ja tekemällä myönnytyksiä molemmin puolin siellä missä niitä voidaan tehdä ilman että kummankaan riitapuolen elinehtoihin kajotaan, voidaan ehkä löytää tulevan tshekkiläisvaltion rajat ja keksiä takeet sen loukkaamattomuudelle ja turvallisuudelle. Sodan hävitykset ja kauhut eivät olisi hukkaan kärsityt, jos pienten kansain itsemääräämisoikeutta todella alettaisiin suurten puolelta kunnioittaa muutenkin kuin vain huulilla, jos Masarykin kauniit ja todet sanat, että "pieni on vain se kansa, jolla on pienet ajatukset" löytäisivät vastakaikua suurvaltain diplomaattipöytien ääressä.