LEO TOLSTOI JA VENÄJÄN VALLANKUMOUS.

Venäjän vallankumoushan on kaaos, jonka käymistilan tuloksista on mahdotonta vielä mitään sanoa. Se on kaaos myöskin aatteellisen sisältönsä ja päämääriensä puolesta. Kaikki Ranskan suuren vallankumouksen käsitteet ja iskusanat kummittelevat myöskin siinä vallankumouksessa, jonka läheisiksi todistajiksi me olemme joutuneet, mutta niiden rinnalla esiintyy joukko uusia, osaksi keskenään ristiriitaisia vaalilauseita, joita olemme tavailleet viime kevään punaisista lipuista, mitkä kulkueiden etunenässä ovat liehuneet meidänkin kaduillamme. Ne ovat vaatineet vapautta ja maata, sotaa ja sodan lopettamista, kuolemanrangaistuksen lakkauttamista ja kuolemaa samassa hengenvedossa, ne ovat sisältäneet eläköönhuutoja kansojen vapaudelle ja Venäjän valtakunnallisuudelle, järjestykselle ja anarkialle. Yhtä helposti kuin tsaarivallan kukistus tapahtui, yhtä vaikeasti, voipa melkein sanoa tuloksettomasti on vallankumouksen positiivinen puoli suoritettu, uutta järjestystä, uutta yhteiskuntaa ei olekaan syntynyt vanhan raunioille. Niinkuin Krylovin tarinassa joutsen, krapu ja hauki, niin vetävät vallankumouksen voimat eri suuntiin ja koko Venäjä vapisee liitteissään.

Aivan varmaa on, että nykyisen venäläisen kaaoksen syntymisen on huomattavassa määrässä vaikuttanut, paitsi luonnollisesti kansansivistyksen alhaisuus, myöskin voimakkaiden, johtavien persoonallisuuksien puute. Ranskan vallankumouksellehan ei antanut sen selväpiirteistä ja draamallista luonnetta vain se syvällinen ja monipuolinen filosoofinen valmistus, joka kulki sen edellä, vaan myöskin, toiminnan hetkenä, rohkeiden, hallitsevien persoonallisuuksien mieskohtainen osuus vallankumouksen tehtävissä ja vaikutus joukkoihin. Ranskan vallankumouksessa oli jotain klassillisen näytelmän kirkkaudesta, toiminnan kiinteydestä ja nopeudesta, kun sitävastoin Venäjän vallankumous uhkaa kehittyä loppumattomaksi epopeaksi, jossa sankarien puheet ja itsetunnustukset ottavat paljon suuremman tilan kuin heidän tekonsa ja toimintansa. Epäilemätöntähän on, että esim. Kerenski, vallankumouksen näkyvin henkilö, on suuri kaunopuhuja, jonka loistavia esityksiä aina seuraavat kättentaputukset, niinkuin jyrinä seuraa salamaa, mutta hyvin kysymyksenalaista sensijaan lienee, onko hän se suuri ja voimakas persoonallisuus, jonka ympärille yhteiskunnallinen ja valtiollinen mahti ja järjestys todella voi kristallisoitua. Hänen viimeinen puheensa Moskovan kokouksessa oli "suuri" enemmän yksityisten sanojensa ja pituutensa puolesta kuin asialliselta sisällöltään, jos jälkimäisessä suhteessa sovitamme siihen käytännöllisen ohjelmapuheen vaatimuksia. Kieltämättä on jotain puoleensavetävää hänen ihanteellisessa ja tulisessa mielenlaadussaan, mutta sen vaikutusta on suuressa määrin ollut omiaan vähentämään se epäjohdonmukaisuus ja ristiriitaisuus, mihin se usein on hänet vienyt. Hänen rinnallaan ovat jääneet varjoon gruusialaiset sosiaalidemokraatit Tseidshe ja Tsereteli, vallankumouksen johtavia sieluja hekin, sekä bolsheviki-sosialisti Maxim Gorjki, joka esiintymättä valtiollisena toimihenkilönä taistelee lehdessään pelottomasti marxilaisten ihanteittensa puolesta. Näihin neljään nimeen voisi ehkä vielä lisätä muutamia, mutta tuskin ketään, joka olisi mainittuja vaikuttavammassa asemassa. On kuin Venäjän vallankumoukselta puuttuisi suurta yhdistävää persoonallisuutta.

Tämä persoonallisuus on sillä, ei tosin elävänä sen keskuudessa tai elävänä vain siinä mielessä kuin suuri kirjailija elää vielä kuolemansakin jälkeen: Leo Tolstoi.

Leo Tolstoi on vallankumouksen suuri taustahenkilö. Hän on Venäjän Voltaire ja Rousseau samassa persoonassa. Kaikki mikä nykyis-Venäjässä on vallankumouksellista, kapinallista, uusia muotoja etsivää, on käynyt, suuremmassa tai pienemmässä määrässä, Tolstoin opissa. Ja vielä enemmän: yksin taantumuskin lainaa häneltä aseitansa ("älkää tehkö vastarintaa pahalle"). Hänellä ei ole tätä asemaa oppiensa loogillisen todistusvoiman perusteella, vaan sentähden että hänen laatunsa niin täydellisesti vastaa venäläistä kansansielua, sentähden, että hän itse on tämä kansansielu. Tuskin on millään kansalla uudemmalla ajalla ollut kirjailijaa, joka siinä määrin kuin Tolstoi todella edustaisi, ansioineen ja heikkouksineen, kansaansa, tuota kansaa, joka sellaisellekin slaavilaissyntyiselle tutkijalle kuin böömiläinen Masaryk on ongelmallisempi kuin kaikki muut Europan kansat. Tolstoin pahin venäläinen vastustajakin, Mereshkovski, on niin täydellisesti hänen rehevän persoonallisuutensa lumoissa, että hänen kritiikkinsä, niinkuin norjalainen Chr. Collin sattuvasti on huomauttanut, pikemmin on Tolstoin ylistystä kuin moitetta.

Venäläisen kansansielun silmiinpistävimpiä piirteitä verrattuna länsieuroppalaiseen ajatus- ja tunnetapaan lienee itämaalainen fatalismi, salliman-usko. Tämä fatalismi, jonka vaikutuksia tällä hetkellä voi seurata sekä venäläisten sodankäynnissä että heidän vallankumouksessaan, on Tolstoin historian-filosofiassa saanut mitä väärentämättömimmän ilmaisun. Parhaiten ilmenee se hänen suuressa romaanissaan "Sota ja rauha" — niinkuin Tolstoi yleensäkin kaunokirjallisissa teoksissaan esiintyy täydellisimmin ja vaivattomimmin omana itsenään. Miten asettaakaan Tolstoi vastakkain Kutusovin ja Napoleonin! Kutusov, joka nukkuu sotaneuvottelussa, missä tehdään Austerlitzin taistelun suunnitelma, ja lukee romaania Borodinon aattona, tämä sotapäällikkö-fatalisti, joka ei kuvittelekaan voivansa mitään omasta alotteestaan vaikuttaa tapausten kulkuun, on hänen sankarinsa ja ihanteensa. Napoleon, joka luottaa omaan voimaansa, Napoleon, joka tietoisesti yrittää vaikuttaa taistelujen menoon, tarttua historian pyörään, on hänestä halveksittava, suorastaan narrimainen. Tässä vastakkainasettelussa löydämme ytimen Tolstoin historian-filosofiasta. Historia on Tolstoin käsityksen mukaan etupäässä ihmiskunnan itsetajuttoman joukko-elämän ilmiö. "Ihminen elää tajuisesti itseänsä varten, mutta palvelee tajuttomana aseena historiallisia, yleisinhimillisiä tarkoituksia. Suoritettu teko on palauttamaton ja sen vaikutus saa langetessaan ajan puolesta yhteen toisten ihmisten tekojen kanssa historiallisen merkityksen. Mitä korkeammalla yhteiskunnallisella asteella ihminen on, mitä suurempaan määrään ihmisiä hän on sidottu, mitä enemmän valtaa hänellä on muiden ihmisten yli, sitä silminnähtävämmin on jokainen hänen tekonsa välttämätön ja edeltäpäin määrätty." "Ihminen, joka näyttelee jotain osaa historiallisessa tapauksessa, ei koskaan käsitä sen merkitystä ja jos hän yrittää sitä tietoisesti käsittää, niin hän kärsii tappion." Yksityiset persoonallisuudet eivät niinollen Tolstoin mukaan ole muuta kuin tahdottomia aseita joukkosielun käsissä. "Vain tajuton toiminta tuottaa hedelmiä." Kansa ei Tolstoin mukaan omista tiedottomana sielussaan ainoastaan historian tahtoa ja tarkoitusta, se omistaa myöskin kaiken inhimillisen viisauden. Ne hänen romaaniensa sankareista, joissa hän on läheisimmin kuvannut itseään, Levin "Anna Kareninassa" ja Bezuchov "Sodassa ja rauhassa", löytävät kansanmiehen suusta tyydyttävimmän vastauksen kaikkiin tämän maailman kysymyksiin. Kansan arvostelu on Toistoille lopulta kaiken taiteellisen maun ja luomistyön mittapuu. Hiukan pisteliäästi, vaikka sattuvasti onkin eräs ranskankielinen kirjallisuushistorioitsija sanonut Tolstoista, että hän erehtyy väittäessään ettei hänellä ole muuta sankaria kuin totuus: hänen ainoa sankarinsa on joukko, kansa.

Käytännöllinen sovellutus tästä tolstoilaisesta historian-käsityksestähän ei voi olla muu kuin että on viisainta antaa joukon johtaa ja että vain se, joka noudattaa joukon tahtoa, palvelee historian tarkoituksia. Sen mukaan on myöskin itsestään selvää, että sotamies on lähempänä totuutta kuin kenraali ja että työläis- ja sotilasneuvosto paljasjalka-filosoofeineen täydellä oikeudella säilyttää itselleen ylimmän ratkaisuvallan kansaa ja yhteiskuntaa koskevissa asioissa.

Mutta paitsi historian-käsityksellään on Tolstoi, kuten tunnettu, myöskin monella muulla tavalla tärisyttänyt venäläisen yhteiskunnan perustuksia ja valmistanut vallankumousta. Pyhä synoodi, kaatuneen yksinvallan paras tuki, ei turhaan lingonnut pannaansa Jasnaja Poljanan runoilija-filosoofia kohti. Hän on kaivanut maata valtionkirkon, oikeuslaitoksen, porvarillisen kulttuuri-traditsionin, niin yksinpä yksityisen omistuksenkin alta. Hän on raskaalla kämmenellään vavisuttanut yhteiskunta-rakennuksen perustuksia. Hän on suuri alas-repijä, johon kaikki tyytymättömät voivat vedota, alkaen anarkisteista, jotka pommi taskussa odottavat ministerin vaunuja, ja lakoilla taistelevista marxilaisista kaunosanaisiin kateederiradikaaleihin saakka. Tolstoin rehevässä, itseään vastaansanovassa, älyllisesti selkeentymättömässä persoonassa tapaavat kaikki nämä tyytymättömät — eri syistä tyytymättömät — toisensa kuin Abrahamin helmassa.

Mutta kuinka suuri Tolstoi lieneekin epäilijänä ja kieltäjänä, on hänen aatemaailmansa myönteinen, rakentava puoli kuitenkin epämääräinen ja heikko, ennen kaikkea epäyhteiskunnallinen mitä suurimmassa määrässä. Mutta vallankumous, joka kukistaa vanhan yhteiskunnan luomatta mitään uutta sen sijaan, on kaaos. Tolstoin ihannoima yksinkertainen elämä auran kurjessa luonnon povella ei riitä monimutkaisen yhteiskunnan ohjelmaksi. Niinpä näemmekin nyt niitten, jotka ovat kukistaneet vanhan järjestelmän, seisovan kädet tyhjinä: sitä savea, mistä uusi piti luotaman, ei olekaan.

Vielä paljon pitemmälle ja yksityiskohtaisemmin voisi seurata Tolstoin jälkiä viime päivien Venäjällä. Niitä voisi löytää Maxim Gorjkin lehdestä, Kerenskin puheista ja hänen ministeriapulaisensa, entisen terroristin Savinkov-Ropshinin kirjoituksista. Tolstoi on Venäjän vallankumouksen sielu, sen voima ja heikkous, sen levoton kysyntä ja etsintä, sen hapuileva pyrkimys, sen kaaos.

Syysk. 1917.