WERNER SÖDERHJELM:

Oscar Levertin.

Oscar Levertin, ruotsalainen runoilijakriitikko, jonka elämäkerta ilmestyi viime jouluksi suomalaisen kirjallisuushistorioitsijan kirjoittamana, oli, kuten kaikkikin huomatummat ruotsalaiset kirjailijat, sangen yleisesti luettu ja arvossapidetty myöskin tällä puolen Pohjanlahden. Kun Levertin tammikuussa 1904 teki luentomatkan Suomeen, sai hän runsaasti osakseen sekä ystävyyttä että ihailua ja hän palasi kotimaahansa kiitollisuudesta "täysin sydämin", kuten hän itse mainitsee kirjeissään ystävilleen. Suomenkielelle käännettiin niinikään jo verraten varhain kokoelma hänen valittuja runojaan (v. 1896). Levertinin tapaturmaisen kuoleman tunsi sentähden kirjallinen yleisö meilläkin mieskohtaisena menetyksenä, sitä korvaamattomampana kun hänen persoonallisuutensa oli yht'aikaa sekä runoilijana että arvostelijana painunut yleisön tietoisuuteen. Ja varmaa on, että nyt, kun myöskin Fröding on kuollut ja kun Heidenstamin lyyra, kuten näyttää [syksyllä 1915], on vaiennut, ei Ruotsilla tällä hetkellä ole ketään tuottavaa lyyrikkoa, jota meilläkin kuunneltaisiin samalla tarkkaavaisuudella kuin aikoinaan "Legendain ja laulujen" ja "Kuningas Salomon ja Morolfin" raskasmielisen runoilijan säkeitä, jotka taiturimaisen, joskus hiukan oudolta vaikuttavan kuvakielensä taakse tuntuivat kätkeneen niin toden ja tulisen runoilijatempperamentin.

Monet seikat helpottivat meillä puolueettoman arvioinnin syntymistä Levertinistä ja hänen elämäntyöstään. Levertinin juutalaisen syntyperän aiheuttamat rotuennakkoluulot, jotka eräissä piireissä Ruotsissa näyttelivät verraten huomattavaa osaa, ovat meillä, onneksi, jotenkin tuntemattomat tässä muodossa (esiintyen kyllä sensijaan "suomalaisuuden" ja "germaanilaisuuden" välisissä suhteissa). Niinikään oli meikäläinen arvostelu ja yleisö kauempana niistä kirjallispoliittisista juonista, jotka varsinkin Levertinin vaikutusvaltaisen arvostelutoiminnan takia kietoutuivat hänen nimensä ympärille, antaen vielä runoilijan kuoleman jälkeen aiheen m.m. siihen lievästi sanoen kiivaaseen Strindberg-Lidforss-Böök'iläiseen pamflettisotaan, jota noin puolikymmentä vuotta sitten käytiin erinäisissä Ruotsin lehdissä. Rydbergin ja Snoilskyn jälkeisistä ruotsalaisista lyyrikoista on meillä tervehditty luullakseni jotenkin yhtä avarasydämisellä myötätunnolla Heidenstamia, Levertiniä ja Frödingiä — joka tapauksessa on kritiikkimme ja yleisömme alun alkaen totuttanut itseään pitämään heidän asemaansa runollisella parnassolla paljon riidattomampana kuin heidän virkaveljiensä Pohjanlahden tälläpuolen. Saattaisi ehkä kysyä, eikö etäisyyden kultauksella ole tässä osaansa ja eikö esim. Tavaststjernan ja Gripenbergin runous todista välittömämpää lyyrillistä suonta kuin esim. Levertinin. Mutta mikään kirjallisuusarvostelu ei ole vähemmän oikeutettu kuin se joka koettaa toisen runoilijan ansioilla vähentää toisen arvoa. Ruotsissa on kirjallinen kritiikki usein punninnut rinnan Levertinin ja Frödingin runoutta, ja kun tuskin on olemassa kahta runoilijaa, joiden yksilöllinen erikoisuus olisi etäämpänä toisistaan kuin heidän, on tulos luonnollisesti ollut hyvin suuresti riippuvainen niistä subjektiivisista punnuksista, joita asianomainen arvostelija on pannut toiseen vaakakupeista. Monelle kriitikolle on ollut vaikeaa suhtautua samalla kertaa myönteisesti Levertinin orkestraaliseen säemusiikkiin ja Frödingin yksinkertaiseen hivelevään huilusooloon. Mitään syvempää ymmärtämystä eivät runoilijat itsekään osottaneet toisiaan kohtaan: heidän arvostelunsa toistensa tuotteista olivat hyvin yksipuolisia ja antoivat m.m. Levertinin vastustajille näennäisen ja erinomaisen halukkaasti käytetyn aiheen syyttää häntä epäritarillisuudesta vaarallista kilpailijaa kohtaan. Että nämä ruotsalaiset lyyrikot, joiden runolliset esikoiset syntyivät samana vuonna (1891) ja joita senkin tähden helposti joutuu vertaamaan toisiinsa, olivat molemmat suuria taiteilijoita, on yhtä kieltämätöntä kuin sekin, että heidän runoutensa ei elämäntunteen intensiteetin puolesta vedä vertoja sellaiselle maailmanlyriikalle kuin esim. Goethen ja Musset'n eikä vertauskuvien omintakeisuudessa ja loistossa sellaiselle ruotsalaiselle runoudelle kuin Stagneliuksen. Molemmat todistavat he osaltaan, mikä harvinainen kukoistus ruotsalaisella laulurunoudella oli 1890-luvulla, loistokausi, jolla ei liene samanaikaista vastaavaisuutta missään europpalaisessa kirjallisuudessa.

Prof. Söderhjelmin teos, josta vasta ensimäinen osa on ilmestynyt, sisältäen runoilijan elämäkerran, piirtää erinomaisen sympaattisen kuvan Oscar Levertinin hienosta, ritarillisesta persoonallisuudesta. Varmaan ovat hänen ystävänsä syyllä antaneet hänestä sen todistuksen, ettei hänen suonissaan virrannut ainoatakaan kunniatonta veripisaraa. Levertinin ulkonaiset elämänvaiheet eivät olleet myrskyiset eivätkä kirjavat: oppineen elämää lukukammiossa, kateederilla, tutkimusmatkoilla — suuresti katsoen yhteiskunnallisen menestyksen kultaamaa. Levertin oli kaksi kertaa naimisissa, mutta yksinäisyyspiirre oli hänen luonteensa vallitsevia ominaisuuksia. Hänen pohjoismaissa harvinainen, juutalainen työkykynsä, mistä puhuvat ehkä yhtä paljon hänen runo-mosaiikkinsa kuin hänen tieteelliset tutkimuksensa, lienee myöskin ollut omiaan eristämään häntä ihmisistä. Hänen mielikuvamaailmansa on kasvanut lukukammion, kirjaston ja museon (myöskin sanatorion) ansari-ilmastossa. Ei ole varmaan ollut olemassa monta huomattavaa runoilijaa, joka olisi omistanut vähemmän välitöntä luonnon havaintoa kuin Levertin ja jonka fantasia olisi ollut samassa määrässä kuin Levertinin perehtynyt taiteen ja kirjallisuuden, botanistin ja jalokivisepän inventaarioihin. Tämä artistinen mielikuvavalinta on ennen muuta tehnyt Levertinistä kulttuurirunoilijan, samalla kun se on tuntuvasti rajoittanut hänen lukijakuntansa piiriä. Sellainenkin runon tuntija kuin Fröding on tunnustanut (Efterskörd II, Om Levertin) vasta myöhään oppineensa käsittämään, että Levertinin omituisen kuvakielen ja yhdistetyn säetekniikan taakse todella kätkeytyi mieskohtaisesti eletty tunne.

Söderhjelmin teos on varmaan kokonaisuudessaan valmistuttuaan antava yhtä hienon luonnekuvan Levertinin runoudesta ja sen merkityksestä kuin edellinen osa antaa hänen persoonallisuudestaan. Kuitenkin on jo Levertinin elämäkerta sinänsä omiaan uudistamaan lukijalle hänen runouttaan ja antamaan sille perspektiiviä ja elimellistä yhtenäisyyttä. Niinpä voi lukija tuntea halua jo tämän elämäkerrallisen esityksen luettuaan selvittää suhdettaan sellaiseen runoilija-yksilöllisyyteen kuin Levertin.

Se lämmin sävy esitettävää persoonallisuutta kohtaan, joka henkii prof. Söderhjelmin kirjasta, tarttuu vaistomaisesti lukijaan, ja kun hän laskee teoksen kädestään, tuntee hän tehneensä tuttavuutta harvinaisen ihmisen ja runoilijan kanssa, persoonallisuuden kanssa, jolle hakee vertauskohtaa kirjallisuushistorian suurimpien joukosta. Kestääkö Levertinin runous tämän vaikutelman edessä? Sekin joka ennestään tuntee Levertinin tuotannon, käy eräänlaisella jännityksellä uudistamaan tuttavuutta sen kanssa.

Tällöin voi sattua, että lukija, koettaessaan tehdä mielessään eläväksi Levertinin runojen jättämän vaikutelman, ei tapaakaan itsessään niin kiitollista kaikupohjaa kuin hän olisi odottanut. Näiden rivien kirjoittaja esim. on tehnyt itsestään sen huomion, että Levertinin runous ennen on vaikuttanut voimakkaammin. Runoilija ei enää tunnu yhtä alkuperäiseltä — Heidenstam tulee mieleen ja myöskin esim. Swinburne — hänen lyriikkansa monotonia tuntuu harmaammalta, liikkumattomammalta — hänen runojensa älyllinen sisältö keveämmältä. Luulen, että Levertinin lyriikka viimemainitussa suhteessa menettää enimmän, jos sitä yhteen jaksoon lukee suuremman määrän. Levertinin miehuuden kunnianhimo oli luoda säkeitä "jotka kuin eletyn elämän tuloksena nousevat ajattelijan kielelle, kun hän yksin ikkunastaan katselee linnunradan tähtimaailmoja", kuten hän on itse lausunut. Viimeisessä teoksessaan "Kung Salomo och Morolf" on hän ennen muuta koettanut toteuttaa tätä ihannettaan. Tämä lyyrillinen sikermä on filosoofinen runoelma samaan tapaan, vaikka aivan toisenlaisessa muodossa, kuin Lucretiuksen "De rerum natura", josta Levertin on kirjoittanut yhden innostuneimpia esseitään, Goethen "Faust" ja Ibsenin "Brand". Mikä oli se salomonilainen viisaus, joka Levertinille merkitsi hänen ajattelunsa ja elämänkokemustensa summaa? Jos riisumme Levertinin runoelmalta sen lyyrillis-retoorisen kuvakielen, löydämme sen ydinajatuksena tuskin muuta kuin ylimalkaisen alistuvaisuuden — resignatsionin, jolla tässä tapauksessa on hiukan banaali sivumaku, koska se tuntuu vuotavan samasta lähteestä kuin vanhuus, väsymys ja rakkauselämän pettymykset. Levertinin Salomo on saanut kyllänsä kirjoista, naisista ja viinistä, ja kun hänen viimeinen rakastettunsa Sulamith menee hänen onnellisemman kilpailijansa Morolfin luo, tuntee hän viisautensa kypsyneen, tahtoo laskea oman minuutensa luotaan "kuin valmiin kudoksen", heittää kuningassormuksensa mukana järveen kaiken maisen kaipuunsa ja kunnianhimonsa ja muuttua kaikkeuden tunnottomaksi, objektiiviseksi kuvastimeksi: Endast spegla! Endast hjärta — bilders bländverk varde allt. — Intet störa skall mitt hjärta, — stilla, strålande och kallt.

Tämä elämänkokeneen filosoofin resignatsioni oli Oscar Levertinille enemmän kuin kaunopuheinen kädenliike. Neljänkymmenen vuotiaana tunsi hän tämän jäisen elämänohjeen omakseen. Voisi kysyä, eikö se vain ollut yhden hallayön kuuraa, jota oli vielä seuraava pitkä, kaunis myöhäissyksy, missä kesän viimeiset kukat puhkeavat ja viimeiset hedelmät kypsyvät? Runoilijan kuolema, joka seurasi kohta "Kuningas Salomon" ilmestyttyä, ei sallinut meidän nähdä, millä tavalla se tunteiden, sydämen, minuuden kieltäminen, joka sisältyy Salomon maailmankatsomukseen, oli vaikuttava Levertinin kirjalliseen tuotantoon. A priori voimme sanoa, ettei tällainen, kuten näyttää, liian varhainen resignatsioni ole mikään hedelmällinen periaate runoudessa, ja varmaan on Levertinin elämäkerran kirjoittaja oikeassa, kun hän arvelee, ettei tämän jälkeen mitään lyyrillistä kautta runoilijan elämässä ollut enää odotettavissa.

Tämä lyyrillisen otteen hellittäminen, tämä vanhojen jumalien kieltäminen antaa mielestäni hiukan epäedullisen perspektiivin lyhennyksen Levertinin koko runolliselle tuotannolle. On ikäänkuin mieluummin olisi nähnyt hänen runoutensa aukenevan kuolemaa kohti yhtä elämänlämpimänä, samalla tavalla iloa ja surua väreilevänä kuin hänen lyriikkansa parhaina vuosina, seuraten Goethen ikuisesti inhimillistä elämänohjetta: Wer nicht mehr liebt und nicht mehr irrt — der lasse sich begraben!

Myöskin Levertinin essee-tuotannossa, joka itse asiassa onkin hyvin läheisessä suhteessa hänen runouteensa, voi seurata hänen Salomonsa, hänen viimeisen alter ego'nsa elämänfilosofiaa. Kirjoitelmassaan Lucretiuksen kuuluisasta opetusrunoelmasta antaa Levertin (kokoelmassa "Diktare och drömmare" v:lta 1898) filosoofi Deciuksen Italian kesäyössä haltioitunein sanoin ylistää alistumista rautaisen maailmanjärjestyksen alle, pyytämättä itselleen tai muille mitään poikkeuslakia luonnon järkähtämättömästä kulusta: dura lex sed lex. Se elämänselitys, jonka edessä Decius notkistaa polvensa, on Lucretiuksen laulama epikurolainen materialismi — enkä luule, että suuresti erehtyy, jos katsoo näissä Deciuksen filosoofisissa tunnustuksissa piilevän in nuce Salomon koko viisauden. Itse asiassa kulkee Levertinin tuotannon läpi varsin selvästi havaittava oikeaoppisen materialismin suoni. Se voi ilmetä sangen dogmaattisissa muodoissa, kuten esim. esseessä Huysmansista, missä Levertin väittää tämän ranskalaisen kirjailijan mystiikan, kuten yleensä kaiken mystiikan, lähentelevän lapsimaisuutta ja naurettavuutta (snuddar vid det puerila och löjliga). Tällaisten lausuntojen edessä joutuu kysymään, mitä lapsimaista ja naurettavaa Levertin on nähnyt uskontojen ja kansanmyyttien maailmanselityksissä ja romantiikan puolihämärässä aavistelussa? Levertinissä itsessään oli paljon romanttisia piirteitä — hänen runoutensahan oli, samoinkuin Heidenstamin, tarkoitettu juuri reaktsioniksi naturalismia vastaan — mutta hänen maailmankatsomuksensa, hänen älyllinen struktuurinsa oli äärimmäis-naturalistin. Pohjoismaiden kirjallisuudessa ei varmaankaan ole monta runoilijaa, joka olisi samalla lapsenuskolla omistanut atoomidogmin kuin Levertin. Ruotsin kirjallisuudesta tarjoutuu sille jonkunlaiseksi vertauskohdaksi Kellgrenin kiivas yksipuolinen voltairelaisuus.

Joskin tämä ahdas epikurolainen materialismi mielestäni tuntuu rajoitukselta Levertinissä, on se toiselta puolen antanut hänen runoudelleen oman omituisen värin ja laadun. Se on tehnyt hänestä lakastumisen, katoavaisuuden ja kuoleman runoilijan. Kaikki ikuisuus-perspektiivit puuttuvat hänen runoudestaan, paitsi kuoleman ja luonnonlakien ikuisuuden. Mutta syksyn, kuihtumisen, tyhjyyden ja unohduksen voittokulkua on hän laulanut tulisemmin ja kauniimmin kuin ehkä kukaan aikalaisistaan. Hän on laulanut myöskin elämän maljasta, mutta hän ei ole koskaan unohtanut kuoleman sakkaa sen pohjalla. Kun ajattelee Oscar Levertinin runoutta, tulevat mieleen kuvaamataiteilijain kuoleman-allegoriat, ehkä vähemmän Dürerin ja Holbeinin luurankoiset viikatemiehet kuin kreikkalaisten Thanatos: unen, Morpheuksen veli, nuorukainen, joka seisoo alaspäin käännetty tulisoihtu kädessä, uneksivat kasvot tulenlieskan viimeisten loimujen kultaamina. Levertin on elänyt niin tämän näyn lumoissa, että hän on luullut voivansa lukea kuolemanjumalan silmistä myöskin kaikki elämän salaisuudet.

Sainte-Beuve, kritiikin mestari, on lausunut, kun häntä syytettiin mielipiteen vaihtamisesta samaan kirjailija-yksilöllisyyteen nähden, että me arvostelemme muuttuvaisia olentoja ja olemme itse muuttuvaisia. Jokainen on huomaava ainakin tämän lauseen jälkimäisen osan totuuden, jos hän pitemmän väli-ajan kuluttua käy lukemaan samaa kirjailijaa. Jotakin on tullut vuosien kuluessa väliin, elämän perspektiivit ovat muuttuneet ja se mitä kirjallisuudessa ennen on pitänyt tärkeimpänä, voi myöhemmin tuntua vähemmän oleelliselta. Jos runoudessa ennen muodollisia ja esteettisiä ansioita alkaa etsiä yhtenäistä maailmankuvaa, elämäntunteen laajuutta ja syvyyttä, luulen että Levertinin runous menettää uudistetun tuttavuuden kautta.

Silti on Levertinin lyriikka varmaan aina säilyttävä kuviensa ja rytmiensä suggestiivisen tehon. Se vie meidät troopilliseen salaperäiseen puutarhaan, missä lakastuvien ruusujen makea tuoksu sekoittuu jasmiinien pyörryttäviin ja valmujen unettaviin höyryihin. Tuskin voisi uskoa, että kaikki tämä kukkaisloisto on loihdittu materialistisen monismin karuun maaperään! Levertinin lyyrillinen sanonta ei osottanut aikojen kuluessa mitään ehtymisen oireita. Runsain on ehkä hänen kuvakielensä juuri "Kuningas Salomossa", jossa myöskin rytmi- ja riimikudos on rikkain. Levertinin säemusiikki tuli vuosien mittaan orkestraalisemmaksi, tunnelman säestys leveämmäksi ja syvemmäksi. Ensimäisen kokoelman taipuisa laulusävel (Maria, Maria nu stundar det vår… ja När aftonrodnan sin rosenkorg tömde… y.m.s.) vaihtuu yhdistyneempiin ja ehkä samalla hiukan kaunopuheisempiin runomittoihin. Mutta hänen sielullinen vireensä pysyy samana. Sama surumieli, jonka hän nuoruudessaan tunnusti pyhimys-neitsyelle Mechelenin alttaritaulussa, leimaa myöskin hänen Salomonsa yksinpuhelut: mig lifvets fröjder gjort dyster, — mig dödens sorger gjort sjuk. Kuinka täyteläisen kaunis onkaan esim. "Salomos vaggvisa", laulu illusionin ikuisuudesta, joka vielä vanhan Methusalemin korvaan kuiskaa huomisesta päivästä: Än för den af gamla allra — äldst sjöng sprucken bjällerskallra: — nästa dag, Methusalem. Ja kuinka syvällisiä ovatkaan Salomon ja Morolfin vuorosanat, milloin ne esim. koskettavat runouden kysymyksiä, vastakohtaa Levertinin oman raskaan runolaadun ja improvisatoorisen laulajan — Levertinin ystävä ja aseveli Heidenstam tulee mieleen — elämäniloisen taiteen välillä. Ne painavat enemmän kuin monen oppineen esteettiset järjestelmät. Myöskin rakkauselämän probleemi, joka aina oli yksi Levertinin lyriikan keskeisimpiä, esiintyy hänen mieterunoelmassaan juutalaisesta kuninkaasta. Kuinka itsevanhurskaalta tuntuukaan esim. Strindbergin paljonpuhuttu (teoreettinen) naisviha verrattuna esim. seuraaviin Levertinin, elämääkokeneen runoilijakuninkaan, säkeihin: Den i svett och sveda — honom födt och närt — håna och försmäda — brottslingen blott lärt. — Dåren blott vill fläcka — med ett skymford först — källan, som skall släcka — ensam hjärtats törst. — Snöpingen må rata — frö och ax och vif — Kvinnohat är hata — sitt och alltings lif. Ja kuinka kantavatkaan — jatkaaksemme vielä yhdellä esimerkillä sitaattien sarjaa — Levertinin persoonallisuuden aatelisleimaa seuraavat miehekkäät rivit eräästä ystävyydelle omistetusta runosta kokoelmassa "Sista Dikter": Min ande gaf hvad den förmådde. — För växten ej jag rådde — sen hjärtat sått.

Prof. Söderhjelmin Levertin-elämäkerta on varmaan hankkiva tälle runoilijalle, joka vielä vuosituhansien päästä tunsi veriheimolaisuutensa juutalaisten elämääkokeneen kuninkaan kanssa, uusia ystäviä ja paneva niitä, jotka hänet jo tuntevat, tilittämään uudelleen suhdettaan häneen. Molemmissa tapauksissa on teos täyttänyt tarkoituksensa: olla välittäjänä kirjailijan ja hänen yleisönsä välillä, niin ett'emme kirjaimen takaa kadota näkyvistämme aatetta emmekä runouden takaa persoonallisuutta.