KAUPPIS-HEIKKI:

Savolainen soittaja.

Kauppis-Heikki on harmaiden arkipäivien, pienten kohtalojen ja maaseudun yksinkertaisten ihmisten runoilija. Hänen herkkä, melkein naisellisen pehmeä kirjailija-laatunsa heijastaa valokuvalevyn herkkyydellä niitä vaikutelmia, joita hän on saanut ympäristönsä kansasta ja yksityisistä ihmisistä. Luulenpa, että on vaikea kirjallisuudesta löytää Suomen kansaa tai sanokaamme Savon kansaa väärentämättömämpänä, todellisempana iloissaan ja huolissaan, ajatuksissaan ja tunteissaan kuin Kauppis-Heikin kertomuksissa. Niinpä ovat tämän savolaisen kertojan teokset kaikkien kirjallisten ansioidensa ohella verraton lähde kansansielun tuntemiseen. Ne ovat kuin mieltäkiinnittävä kuvakirja siitä, miltä kappale Suomenmaata ja sen kansaa näyttää ihmistuntijan silmillä katsottuna. Kauppis-Heikiltä puuttuu melkein kokonaan lyyrillistä luonnonkuvausta — siinä eroaa hän m.m. maakuntalaisestaan Juhani Ahosta — hänen koko mielenkiintonsa on kohdistettu ihmiseen. Kaikki ikäkaudet, molemmat sukupuolet, valoisat ja pimeät luonteet ovat löytäneet hänessä kuvaajansa, mutta parhaansa on hän; ehkä kuitenkin luonut nais- ja lapsisielun tuntijana. Hänen miestyypeissään on jotain avutonta, nöyrää, pehmeää — ikäänkuin epämiehekästä — mutta samassa jotain liikuttavan inhimillistä ja puhdasta, kuten esim. "Uran aukasijain" päähenkilössä. Ehkä Kauppis-Heikki katsoo joskus henkilöitään liian läheltä, ehkä hänen kuvauksestaan puuttuu joskus ilmaa, perspektiiviä — varmaa on kuitenkin, ettei meillä ole monta hänen veroistaan ihmistuntijaa.

Ja mitä parempaa voi kirjailijasta sanoa? Kauppis-Heikki on aikoja sitten — ja ehkä suuremmassa määrässä kuin kukaan hänen ammattitovereistaan — tehnyt luonnottomaksi ja tarpeettomaksi sen raja-aidan, joka määritelmiä ja iskusanoja rakastavan yleisön mielikuvituksessa erottaa kansankirjailijan taidekirjailijasta. Jos vertaamme Kauppis-Heikin kertomatyyliä useankin n.k. taidekirjailijan sanontaan ja tekotapaan, voi helposti sattua, ettemme n.k. taiteellisuudessa löydä muuta eroa kuin että se edellisellä tuntuu olevan vaistomaisempaa ja varmempaa kuin jälkimäisellä. Kuitenkin on Kauppis-Heikin kirjallisessa tekniikassa huomattavissa eräänlainen vanhoillisuus, mikä ehkä tekee esteitä hänen romaaniensa laajemmalle levenemiselle. Hän on yhä edelleen mitä uskollisin realisti tai naturalisti. Hän syventyy yksityiskohtaisella harrastuksella pikkuseikkoihin, kaikkeen arkiseen ja jokapäiväiseen, kokonaisuuden kannalta näennäisesti merkityksettömään. Hän ei tyylittele koskaan, hänen mielikuvituksensa ei taida kulkea huipulta huipulle, vaan se laskee ja kapuaa hiukan kiusallisella tarkkuudella kaikki ala- ja ylämäet. On kirjailijoita, joiden teoksissa vuodet ja vuosikymmenet vilahtavat silmien ohi, Kauppis-Heikin kirjoissa olemme kuulevinamme erikseen jokaisen tunnin lyönnit ja kellonheilurin yksikantaisen nakutuksen.

Kauppis-Heikin uuden romaanin nimi ei ole aivan onnistunut: "Savolainen soittaja" maistuu kirjalliselta, mitä itse romaani ei suinkaan tee. Sitäpaitsi ei nimihenkilö, "soittaja", mitenkään hallitse kertomusta, vaan esiintyy hänen rinnallaan joukko muita, tavallaan suuremmalla näkemyskyvyllä kuvattuja henkilöitä. Se mitä tässä romaanissa on tai pyytää olla taiteilijasielun kuvausta, tuntuu kalpealta ja jää ehdottomasti varjoon muun henkilökuvauksen rinnalla.

Romaanin alkupuolta hallitsee kaksi naista, Kustaava ja Heta. Edellinen on leski ja hänellä on poika, Ville, ulkopuolelta avioliiton. Hän karkoitetaan talosta, jota hän ennen on asunut emäntänä, ja tulee lapsineen Hetan, Kivimäen emännän luo, missä hän löytää turvapaikan. Kivimäellä on kaksi lasta, Veerti ja Otto. Kaikki mainitut henkilöt ynnä Kivimäen isäntä, Haverinen, torppari, myöhemmin kolportööri Simo Kurkinen ja entinen talonemäntä Annastiina muodostavat yhdessä sen ihmisaineksen, jota tekijä liikuttelee. Kustaava ja Heta ovat erinomaisia näytteitä Kauppis-Heikin luonnekuvauksesta. He ovat monessa suhteessa sukulaisluonteita — ennen kaikkea velvollisuudentunnossaan — ja kuitenkin on tekijä saanut hyvin näkyviin heidän erilaisuutensa: edellisen toimitarmoisen päättäväisyyden ja jälkimäisen alistuvan, nöyrän mielenlaadun. Romaanin toinen luku, jossa nämä molemmat naiset kehräten ja lapsiaan tuuditellen keskustelevat tämän maailman asioista yleensä ja naimis-kysymyksestä erikoisesti, on kuvattu erinomaisen havainnollisella sielullisella näkemyskyvyllä. Me saamme Kauppis-Heikin kuvauksessa m.m. panna merkille, miten harras uskonnollisuus ja mitä karkein taikausko sekaantuvat aivan erottamattomasti näiden kansannaisten mielikuvituksessa. Että suvaitsemattomuus kuuluu tämänlaiseen uskonelämään, on itsestään selvää. Tässä romaanissa ilmenee se m.m. Veertin, alkavan soittoniekan, viuluharrastusten vainoamisena hänen äitinsä puolelta.

Myöskin lapsikuvauksen alalta on "Savolaisessa soittajassa" hyviä näytteitä, jopa sellaisia, joita tekee mieli verrata Pakkalan hienoihin, herkullisiin lapsi-novelleihin. Pakkalan älyllistä valppautta ja leikkivää huumoria ei Kauppis-Heikillä tosin ole, joten edellisen pohjalais-poikaset tuntuvat saaneen plastillisemman kuvauksen kuin jälkimäisen savolaiset ihmis-alut. Mutta Kauppis-Heikissä on jotain synnynnäisen naivia, herkästi myötätuntevaa, joka antaa hänen lapsikuvauksilleen eräänlaisen välittömyyden tuoksun, mikä ei ole vaikuttamatta lukijaan. Tällöin ajattelen etupäässä hänen kuvaustaan Villestä, Kustaavan pojasta. Kuinka oikeaan osattu onkaan esim. mieliala pienessä metsätorpassa, minne poikanen jää yksin viettämään talvipäivää, äidin lähdettyä kylään hankkimaan ruokavaroja! Myöskin poikasen suhde uskontoon on sattuvasti kuvattu. Sensijaan on vaikeampi saada havainnollista kuvaa Veertistä, soittaja-pojasta. Hänen vaalea ihanteellinen luonnonlaatunsa tuntuu jääneen vaille varmoja piirteitä.

Romaani seuraa poikasten elämänvaiheita pitemmältikin, tehden kuitenkin eräässä kohden noin vuosikymmenen käsittävän hyppäyksen. Veertistä tulee viuluniekka ja vanhan kotitalonsa isäntä ja hän suunnittelee lapsuudenystävänsä Villen kanssa turvakotia isättömiä poikia varten. Tämä aihe, joka kasvaa esiin romaanin loppupuolella, tuntuu kokonaisuuden kannalta etsityltä ja vieraalta. Se särkee romaanin rakennetta ja panee aavistamaan, että tekijällä on ollut eräitä, jos niin saa sanoa, ihmisystävällisiä sivutarkoituksia romaanillaan. Tendenssi ei luonnollisesti ole itsessään luvaton — harvapa lienee se kirja, jossa ei ole mitään "tendenssiä" — mutta jos tämä sivu- (tai pää-) tarkoitus ei ole elimellisesti kasvanut yhteen teoksen taiteellisen henkilökuvauksen kanssa, joutuu kokonaisuus kärsimään. Romaaninsa viime sivuilla tuntuu Kauppis-Heikki taas ottavan ikäänkuin vahinkonsa takaisin. Poikakoti-unelmat sortuvat, Veerti kuolee äkkiä ja Ville ajetaan yhdessä erään työmiehen kanssa talosta. He joutuvat kulkemaan "samaa polkua, jota Kustaava ja Annastiina olivat astelleet noin kaksikymmentä yksi vuotta aikaisemmin".

Tämä romaanin päätös johtaa mieleen lopun René Bazinin "Donatiennessa", joka ilmestyi suomeksi samoihin aikoihin kuin Kauppis-Heikin romaani. Niinkuin Bazinin sankaritar ottaa jalkaansa puukengät siitä, mihin toinen, velvollisuuksiaan paennut nainen oli ne jättänyt, niin ottaa Kauppis-Heikin romaanissa sukupolvi toisensa jälkeen kantaakseen sen työn ja velvollisuuksien taakan, jonka edellinen on luovuttanut perinnöksi. "Savolaisen soittajan" yllä lepää harmaa, alakuloinen mieliala. Se pitkä, yksitoikkoinen työpäivä, jonka Kauppis-Heikin sankarit suorittavat retkellään kehdosta hautaan yksinkertaisissa, ahtaissa elämänoloissa, nälän ja pakkasen vaaniessa ovien takana, painaa leimansa hänen kirjoihinsa. Niin tunnemme "Savolaisessa soittajassakin" laahustavien minuuttien ja sekuntien raskaan verkkaisen kulun. Mutta tästä tunnelman alakuloisesta harmaudesta huolimatta antaa Kauppis-Heikin uusinkin teos kauniin todistuksen velvollisuudentuntoisesta ja työteliäästä kansasta. Saarijärven Paavo on moninkertaistunut Kauppis-Heikin ihmiskuvauksissa, saanut lihaa, verta, muuttunut tyypistä yksilöksi, inhimillisine tunteineen, ajatuksineen, hyveineen ja heikkouksineen.

"Savolainen soittaja" muistuttaa uudelleen jokaiselle kirjallisuutemme ystävälle, mikä verraton kansansielun kuuntelija meillä on Kauppis-Heikissä.