VICTOR HUGO:

Parisin Notre-Dame.

Victor Hugon "Notre-Dame" tulee meille 84 vuotta jälkeen syntymänsä. Parempi myöhään kuin ei koskaan.

"Parisin Notre-Dame" on niitä kirjoja, jotka eivät vanhene. Tai paremmin: siinä on jotakin, joka ei vanhene. Kun loistavatkin kyvyt luovat vain omaa aikakauttaan varten, tyydyttävät sen henkisiä tarpeita, täyttävät sen kauneuskäsityksen mitan, tulkitsevat sen tunteita, ajatuksia ja mielitekoja, voi sattua, että nerot, itse aikansa lapsia, samalla satuttavat johonkin yleisinhimillisempään, johonkin, joka löytää kaikupohjaa vielä silloin, kun heidän sukupolvensa on mennyt hautaan. Heidän teoksensa kohoavat näkyviin vielä vuosisatojen päästä, kun ajan lentohiekka jo on peittänyt kaiken pienen ja hauraan niiden ympärillä. Sellaiset teokset yhdistävät toisiinsa historian aikakausia, maailmankäsityksiä ja kirjallisia kouluja. Ne ovat renkaita kehityksen ketjussa, ne eivät koskaan käy tarpeettomiksi, koska ilman niitä puuttuisi yksi väliaste syyn ja seurauksen jatkuvassa sarjassa. On runoteoksia, joiden ohi ihmiskunta voi kasvaa, mutta joita se ei kuitenkaan koskaan tahdo kieltää. Ne kuuluvat toiseen ikäkauteen, mutta ne osottavat uskollisesti ja lahjomattomasti mistä kehitys on kerran kulkenut.

Victor Hugon suuri proosarunoelma, jonka hän on ristinyt kuuluisimman goottilaisen kirkon nimellä, tuo mieleen tällaisia ajatuksia, koska se on mitä suurimmassa määrässä oman aikakautensa, ranskalaisen romantiikan, tuote samalla kun se kuitenkin on säilyttänyt viehätysvoimansa vielä vuosisadan taakse. Kun Victor Hugo kirjoitti "Notre-Dame'insa", oli hän vielä nuori, tuskin 30:n vuotias, mutta neronsa — ja suuren turhamaisuutensa — koko voimalla tunsi hän jo silloin kutsumuksensa romantiikan ylipappina ja kirjallisena päällikkönä. Hänen mahtava kaunopuheinen runoutensa, joka enemmän loisti kuin lämmitti, oli kerännyt kuin aurinko ympärilleen pienempiä kiertolaisia. Ajan runoilijat tunsivat hyvin tien Victor Hugon asunnolle Rue de Vaugirard'in varrella. Hän antoi heille päivän kirjalliset tunnussanat ja esteettisen teorian. Ranskalaisen romantiikan kuuluisa kriitikko Sainte-Beuve, itse runoilija, istui hänkin nuoruudessaan Hugon jalkojen juuressa ja vihdoin Hugon kauniin rouvan jalkojen juuressa, mikä jälkimäinen seikka teki lopun ystävyydestä romantiikan suurimman runoilijan ja suurimman arvostelijan välillä. Minkälainen sädekehä ympäröi Victor Hugota jo hänen kirjailijatoimintansa alkuvaiheissa voi päätellä esim. Théophile Gautier'n kertomuksesta, että hän kolkuttaessaan ensi kertaa Hugon ovelle kääntyi kahdesti takaisin kynnykseltä sydämentykytyksen takia ja että hän nähdessään silmästä silmään ihailemansa mestarin oli vähällä pyörtyä "kuin Esther seisoessaan Ahasveruksen edessä". Koko pitkän elämänsä aikana, kuolemaansa saakka, joka tapahtui v. 1885, säilytti Hugo tämän näkyvän asemansa Ranskan parnassolla. Hänen elämänsä aikana ehti Ranskan valtiomuoto vaihtua monet kerrat ja ehkä vielä useammin vaihtoi Hugo poliittista väriä. Hän oli bourbonisti, bonapartisti, liberaali, tasavaltalainen, sosialisti — kaikkea yhtä intohimoisesti. Runoilijana sensijaan ei hän muuttanut väriä. Hän oli sama haltioitunut näkijä, sama suuriin sanoihin mieltynyt kaunopuhuja, sama loistoa, räikeitä värejä, vastakohtia rakastava maalari ja lopuksi sama kielen kaikki sointuvarat tunteva runoilija kirjoittaessaan kahdenkymmenen vanhana ensimäiset oodinsa ja julkaistessaan enemmän kuin puoli vuosisataa myöhemmin "Vuosisatojen legendan" jälkimäisen osan. Oman mielikuvituksensa taipumuksesta epätodellisiin, samalla kertaa kauniihin ja rumiin, yleviin ja groteskimaisiin kuvitelmiin, teki hän romantiikan teorian, jota hän selitteli teostensa huomiotaherättävissä esipuheissa.

Kun nykyaikainen lukija käy käsiksi Victor Hugon "Notre-Dame'iin", täytyy hänen varata itselleen kärsivällisyyttä ja aikaa. Meidän päivinämme pidettäisiin syntinä kirjoittaa niin paksuja romaaneja kuin "Notre-Dame", romaaneja, joissa olisi, vaikkapa useidenkin elävien, runoudella täytettyjen sivujen rinnalla, niin paljon kuolleita lehtiä kuin "Notre-Dame'issa" — sillä niitä siinä on todella! Mutta sittenkin: jollei lukija ole erittelevän naturalistisen romaanin koulussa menettänyt kykyä siirtyä mielikuvituksessaan etäisiin aikoihin ja oloihin, kauas nykyhetken todellisuudesta, antautua runoilijafantasian ohjattavaksi maailmaan, missä kaikki mittasuhteet ovat toiset kuin siinä arkisessa ympäristössä, jonka me kaikki tunnemme — niin, jos hänellä itsellään on mielikuvitusta, ei hän ole palkinnotta lukeva tämän suuren romantikon suurta kirjaa kannesta kanteen. "Notre-Dame'in" yksityiskohdat ovat usein väsyttäviä historiallisine yleiskatsauksineen, mutta suurissa piirteissä sulavat nämä eri episoodit kokonaisuuteen. Victor Hugon romaani on kuin suuret goottilaisen rakennustaiteen tuotteet: sitä on arvosteltava, ei yksityisten osiensa puolesta, vaan kokonaisuutena, välimatkan päässä, joka sallii teoksen rakennetta hallitsevien suurpiirteisten rytmien tulla oikeuksiinsa.

Victor Hugon proosarunoelmalla ei ole pienempää tarkoitusta kuin rakentaa uudelleen 1400-luvun Parisi, herättää henkiin keskiaika, josta kaikki romantikot ovat uneksineet. Se akseli, jonka ympäri Hugon mielikuvitus tässä romaanissa kiertää, on Notre-Dame-kirkko Cité-saarella, Parisin vanhimmassa osassa. Tämä valtava goottilaisen rakennustaiteen tuote kaariholveineen, sokkeloineen, fantastisine kiviveistoksineen, jotka esittävät noitia, eriskummaisia eläimiä, enkeleitä ja piruja, on Victor Hugolle lihaksitullut keskiaika samalla kun se on hänen räikeitä kuvitelmia rakastavan runoutensa vertauskuva. On kuin Hugo olisi tahtonut romaanissaan antaa puheenvuoron yhdelle niistä romanttisista pirunpäistä, jotka enemmän kuin puolen vuosituhannen ovat miettivinä tuijottaneet yli Seinen kaupungin.

Se keskiaika, jota Hugo romaanissaan kuvaa, on taikauskon, raakojen kansanhuvien, yöllisten rosvo-veljeskuntien, kullanteon ja noitavainojen aikaa. Ihmiset, jotka liikkuvat tässä villeillä vaistoilla kyllästetyssä ilmapiirissä, edustavat enemmän erilaisia läpileikkauksia keskiajan yhteiskunnasta kuin yksilöllistä psykologiaa. He ovat monessa suhteessa epäinhimillisiä luonteidensa rajussa yksipuolisuudessa. Kuitenkin kiinnittävät he lukijan mieltä sen havainnollisen runoilija-mielikuvituksen takia, jolla he ovat esitetyt. Kuinka suurenmoisella tavalla tuokaan runoilija näyttämölle esim. Quasimodonsa, ramman, kuuron, kyttyräselkäisen ja yksisilmäisen Notre-Dame'in kellonsoittajan, ihmishirviön, jonka sielussa palaa yksi suuri, puhdas tunne. Oikeuspalatsin suureen saliin on kerääntynyt kansaa juhlimaan eräitä korkeita ruhtinaallisia vieraita, jotka ovat saapuneet kaupunkiin. Runoilija Gringoire on tilaisuutta varten kirjoittanut näytelmän ja sitä esitetään par'aikaa. Kuitenkaan ei se jaksa kiinnittää joukon huomiota, joka hyvin mielenosotuksellisella tavalla kääntyy toisaalle. Kokonaan lyö runoilijan laudalta flaamilaisen porvarin — tietysti flaamilaisen! — ehdotus, että käytettäisiin yhdessä-oloa samaan tapaan kuin esim. Gentissä vastaavaa tilaisuutta: että valittaisiin narripaavi! Se joka osaa virnistää julmimmin, se valittakoon paaviksi. Kilpailu olkoon vapaa kummallekin sukupuolelle. Gentin porvarin ehdotus saavuttaa parisilaisten hyväksymisen ja kilpailu alkaa. Runoilija odottelee näytelmineen levottomana ottelun päättymistä — "saadaanpa nähdä, kumpi lopulta voittaa, virnistyksetkö vai kaunokirjallisuus" — ja se päättyy todella hänen tappiokseen. Monen hylkäystuomion jälkeen hyväksytään voimakkailla mielenosotuksilla, joihin itse gentiläinenkin asiantuntijana ottaa osaa, narripaavi. Oli saatu nähdä jotain virnistyksen alalla ennen saavuttamatonta. Huippuunsa nousee kuitenkin joukon ihailu, kun kävi selville, että luultu virnistys olikin valitun narripaavin luonnollinen kasvojenilme. Narripaaviksi valittu oli Quasimodo, Notre-Dame'in kellonsoittaja.

Yllä kerrottu pieni välikohtaus antaa aavistaa, minkälaisista aineksista Hugon romaani on kokoonpantu. Ylevää ja naurettavaa, kaunista ja rumaa rinnan vieri vieressä ja samassa olennossa. Victor Hugolla ei voi juuri sanoa olevan taipumuksia komiikkaan, mutta eräänlaista hirsipuuhuumoria tapaa kyllä tässä romaanissa. Kun runoilija Gringoire lähtee saman päivän ehtoona, jona hän oli kärsinyt musertavan tappion kilpailussaan narripaavin kanssa, vaeltelemaan Parisin katuja, etsien rauhallista nurkkausta yöpaikakseen ja sopivaa kiveä päänalaisekseen, joutuu hän rosvoliiton käsiin. Parisin yöritarit, nykyisten mainehikkaiden apashien edeltäjät, tuomitsevat Gringoiren rahattomana miehenä kuolemaan. Runoilija pakoitetaan nousemaan eräänlaisille hiukan horjahteleville hirsipuulaitteille. Näille noustessaan ei hän kuitenkaan ole vielä unohtanut kaikkia ammattiinsa kuuluvia asioita — mikä käy ilmi hänen huudahduksestaan: "Piru vieköön! Minähän taitan niskani. Teidän tuolinne ontuu niinkuin Martialiksen distikonit. Siinä on yksi heksametrinen ja yksi pentametrinen runojalka." Tällaista lienee lupa kutsua hirsipuuhuumoriksi tämän sanan kaikkein ensimäisessä merkityksessä.

Runoilijan pelastaa hirrestä mustalaistyttö Esmeralda, Victor Hugon romaanin omituinen hengetär, puoleksi katutyttö, puoleksi pyhimys, joka herättää niin monen miehen intohimot. Quasimodon kiintymys Esmeraldaan, josta ei kuolemakaan häntä eroita, on tämän runoelman suuri, onneton, romanttinen rakkaus. Se muistuttaa, niinkuin niin moni muukin motiivi tässä romaanissa, kansansadun aiheita, se on etäinen toisinto onnettomasta ja rumasta vuorenpeikosta, joka rakastuu kauniiseen maan tyttäreen. Parisin suuri sokkeloinen katedraali on se vuorenlinna, johon Quasimodo hetkeksi saa riistetyksi aarteensa suojaan taikauskoisen tuomarivallan ja hurjistuneen roskajoukon ulottuvilta. Hänen onnensa ei tule pitkäaikaiseksi. Esmeralda tuomitaan ja hirtetään noitana ja vasta kuolemassa kuuluu hän kokonaan Quasimodolle, joka ei enää eroa hänen ruumiinsa äärestä.

Victor Hugon romaani on myöskin aaterunoelma. Tekijä on kätkenyt kuvauksiinsa käsityksensä historiasta ja ihmiskunnan kehityksestä. Toisinaan hän kaunopuheiseen tapaansa unohtaa taiteilijan varsinaisen tehtävän, kuvaamisen, ja kääntyy lukijan puoleen suoranaisilla historiallis-filosoofisilla esityksillä. Hän johtaa meidät valtavaan historialliseen taulukokoelmaansa, jossa varsinkin joukkokohtauksia esittävät laatukuvat ovat hyvin edustetut, mutta hän ei jätä meitä oman onnemme nojaan, hän seuraa itse koko ajan mukana toimeliaana ja innostuneena oppaana. Hänen hiukan liian kaunopuheinen tapansa selittää ja täydentää valaisevilla yleiskatsauksilla historiallisia maalauksiaan, muistuttaa melkein tungettelevaa italialaista ciceronea. Toisinaan väläyttelee hän nerokkaita näköaloja ihmissuvun kehityksestä, kuten esim. Claude Ferron tunnetussa lauseessa: "Tämä on surmaava tuon. Kirja on surmaava rakennuksen." Victor Hugon käsityksen mukaan oli rakennustaide se suuri kirja, johon ihmiskunta halki vanhan- ja keskiajan vuosisatojen kirjoitti ajatuksensa. Tähän graniittikirjaan, joka alotettiin Itämailla ja jota jatkettiin Kreikan ja Rooman päivinä, on keskiaika kirjoittanut viimeisen lehden. Kirjapainotaidon välityksellä riisuu ihmisajatus yhden muodon pukeutuakseen toiseen. Painettu kirja, "tuo rakennusta kalvava mato", imee arkkitehtuurilta mehun ja voiman. Goottilaisuuden mukana laski iäksi rakennustaiteen aurinko. Sen tilalle on astunut kirja, kirja, joka on kestävämpi kuin rakennus, kirja, joka on kaikkialla yhtaikaa kuin kaikkiin ilman ääriin lentävä lintuparvi. Kirja on saavuttamaton, hävittämätön, se sekoittuu ilmaan. Se on luotu kestävyyttä ja kuolemattomuutta varten.

Tässä haltioituneessa ylistyslaulussa Gutenbergin keksinnölle on Victor Hugo kokonaan omaa itseään. Hänellä jos kellään oli taikauskoinen luottamus sanan voimaan. Sentähden oli hänelle myöskin runoilijan tehtävä vakava kuin uhritoimitus. Juhlallinen ja ankara on myöskin hänen Notre-Dame-romaaninsa sävy. On kuin sitä lukiessa todella siirtyisimme Parisin tuomiokirkon valtavien suippokaarien alle, salaperäiseen hämärään, minne valo tunkeutuu vain värikkäiden ikkunamaalausten siivilöimänä, epätodellisena, unenomaisena. Ja niinkuin Parisin Notre-Dame'issa ja sen edustalla voi vielä tänä päivänä nähdä kaiken katolilaisen hartauden ohella seurakunnassa välittömiä ilmauksia maallisista harrastuksista ja iloista, niin sekoittuu Victor Hugon romaanissa ylimaalliseen romanttiseen urkusoittoon säveliä suuren Panin villistä huilusta.

* * * * *

Victor Hugon romanttinen proosaeepos, jolle runoilija Huugo Jalkanen on antanut oivallisen suomenkielisen asun, tulee meille aikana, jolloin kirjallisuutta harrastava yleisömme ja varmaan suuri osa kirjailijoista elää vielä realististen taideteoriojen lumoissa. Luulen, että meillä on sangen yleinen se käsitys, että pieni realistinen erittelevä novelli on kaiken runouden viimeinen sana. "Terve realismi" — sehän on meillä päivän tunnus. Ehkä on yleisöllä kuitenkin syytä suhtautua eräänlaisella varovaisuudella näihin esteettisiin iskusanoihin. Siinä kirjallisuudessa, missä realistinen novelli on kehitetty huippuunsa ja missä meidänkin kirjailijamme ovat käyneet opissa, on jo realismin jälkeen huudettu valtaistuimelle monta kirjallista -ismia, vanhan säännön mukaan, joka kuuluu: kuningas on kuollut, eläköön kuningas! Se mikä kirjallisuudessa ei kuitenkaan koskaan kuole, todellisen runoilija-mielikuvituksen tuote, elää kaikkien kirjallisten vallankumousten uhallakin. Sellainen on m.m. Victor Hugon "Notre-Dame", ranskalaisen romantiikan suurin proosarunoelma, joka raskaiden ja hiukan väkivaltaisten muotojensa taakse kätkee salaperäisen, mielikuvituksen ja runouden temppelin.