A. R. NIEMI:

Tutkimuksia liettualaisten kansanlaulujen alalta. 1.

Kuinka monilla näkymättömillä langoilla onkaan jokainen kirjateos sidottu omaan aikaansa! On olemassa kirjoja, joilla ei ole yhtymäkohtia mihinkään muuhun kuin omaan ilmestymis-hetkeensä, sen harrastuksiin, mielitekoihin, tunteihin ja ajatuksiin, ja jotka menevät hautaan ja unohdukseen sen sukupolven mukana, joka on nähnyt niiden syntyvän. Ne ovat kirjallisuuden sudenkorentoja, päiväperhoja, joiden lyhyitä elämänhetkiä usein kultaa yleisön mielisuosion aurinko. On taas toisia kirjoja, jotka, vaikkakin aikansa lapsia, luovat siltoja menneisyyteen ja tulevaisuuteen, osottaen ihmisajatukselle tien niiden kuilujen yli, jotka erottavat toisistaan aikakausia, sukupolvia ja vuosisatoja. Ne ovat mestariteoksia, jotka omasta ajastaan, kaiken satunnaisen, pintapuolisen hetken kuohunnan alta keksivät ikuisesti inhimillisen valtasuonet. Ainoastaan alkuperäisen neron lahja on se virpi, jonka avulla tällaiset salassa kulkevat lähdesuonet löydetään. On vielä kolmatta lajia kirjoja, kirjoja, joilla ei syvemmässä mielessä ole nykyisyyttä eikä tulevaisuutta, kirjoja, jotka ovat syntyneet ilman sisäistä tarvetta, ilman inspiratsionia, taiteellista tai tieteellistä, ja jotka elävät vain varjoelämää siinäkin ajassa, johon ne syntymähetkensä puolesta kuuluvat. Ranskalaiset kutsuvat julmalla ironialla tällaisia kirjoja "satakieliksi": sentähden, että ne saavat viserrellä omia aikojaan yössä ja hiljaisuudessa — kirjakauppojen hyllyillä.

Olisi kuitenkin liian optimistista uskoa, että jokaiselle kirjalle edes ajan mittaan tapahtuisi oikeus (tai se, mitä me pitäisimme oikeana). Sattuma, joka leikkii ihmisillä, on huvitettu myöskin kirjoista. Monen teoksen kohtalo on varmaan sattuman huomassa. Uskoisimme liian hyvää ihmisestä, jos luottaisimme hänen muistinsa kiitollisuuteen ja hänen tuomionsa lahjomattomuuteen. Myöskin historian kirjanpito on ihmiskäsissä. Kirjallisuushistoria kuljettaa varmaan vuosisadasta toiseen kuolleitakin kirjoja kuin ruumissaattueessa, sillä aikaa kun moni elävä ikiajoiksi unohtuu tiepuoleen. Tunnustakaamme siis, ettei meillä ole mitään objektiivista, yleispätevää mittaa arvostellaksemme kirjoja, että meidän välitöntä suhtautumistamme niihin vaikeuttavat ajan ennakkoluulot ja omamme, ja että meidän jälkiaikammekin voi erehtyä. Oikulliset tähdet vaalivat kirjojen kohtaloja eikä meillä ole muuta neuvoa kuin toivottaa kirjoille, toisten kirjoille ja omille, jos meillä on sellaisia, että jumalat olisivat niille suopeat!

* * * * *

Että tällaisia ajatuksia — toivon, että lukija myöntää niille jonkunlaisen oikeutuksen — tulee sen mieleen, jonka velvollisuuksiin kuuluu kirjoittaa toisten kirjoista, ei liene luonnotonta. Varsinkin tulevat nämä ajatukset etualalle, jos sattumalta saa käsiinsä kirjan, josta löytää paljon enemmän kuin olisi odottanut, kirjan, jolle esim. hetken tapahtumat antavat väriä ja mielenkiintoa, ja joka yhtäkkiä paljastuu uudessa huomiota herättävässä valossa. Ei ole esim. mikään varmempaa kuin että nykyinen maailmansota, kaikkien arvojen uudestaan arvioija, on suorittava myöskin kirjallisuuden alalla uusia arviointeja. Luulen, että jokainen kirjallisuuden harrastaja on jo omalta osaltaan meidänkin syrjäisessä maassamme tehnyt sen huomion, että toiset kirjat ovat ikäänkuin saaneet uutta elämää, toiset taasen tuntuvat kadottaneen viimeisenkin mielenkiintonsa. Sekä tieteellinen että kaunokirjallisuus on tässä suhteessa saman kohtalon alaista.

Tohtori A. R. Niemen teos liettualaisista kansanlauluista — tullakseni siihen kirjaan, johon seuraavilla riveillä tahtoisin kääntää lukevan yleisön huomion — on niitä kirjoja, jotka, ollen itsessäänkin mieltäkiinnittäviä, saavat nykyhetkellä aivan erikoisen merkityksen ja arvon. Niistä monista kansoista, jotka sodan tulisoihtu on kuluvan vuoden aikana valaissut loimullaan, on Liettuan kansa vähimmin tunnettuja. Tämä kansa, jota historia ei totisesti ole hemmotellut, ei omista sellaista valtiollista eikä sivistyksellistä menneisyyttä, että se sen perustalla olisi voinut vaatia itselleen huomiota ihmisten tietoisuudessa hallitsevien kulttuurikansojen rinnalla. Mutta Liettualla on oma kansallinen olemassaolonsa, joka viittaa vuosituhansia taaksepäin, sillä on oma historiansa, omat traditsioninsa ja kulttuuriperintönsä, jotka se uskollisesti on säilyttänyt ja jotka muodostavat sen erikoisuuden kansojen joukossa. Se muoto, jossa tämä perintö on säilynyt, ei ole niin paljon kirjallinen traditsioni — mikä ei ole ihmeteltävää, kun muistaa, että painatus Venäjän Liettuassa on ollut kielletty v:sta 1866 v:teen 1904 — kuin suusanallinen, muistin kautta säilynyt. Tämän liettualaisen kulttuurin välittäjänä on kansanlaululla huomattava sija.

Sen joka tahtoo tuntea ja ymmärtää kansanlaulua, kuten kirjallisuutta ja taidettakin, täytyy olla selvillä niistä elinehdoista, jotka ovat olleet ja ovat kysymyksessä olevalle kansalle ominaiset. Kun Liettuaa koskevat painetut historialliset ja kansatieteelliset lähteet ovat verraten niukat, perustuu se kulttuurikuvaus, jonka tri Niemi kirjassaan antaa Liettuasta, usein ensi käden tutkimuksiin ja havaintoihin. Rohkenen uskoa, että meillä suomalaisilla on eräitä edellytyksiä ymmärtää tätä kansaa, jonka olemassaoloa on vuosisatojen aikana uhattu sekä lännen että idän puolelta ja joka vaikeimpinakin aikoina on säilyttänyt ainakin sen osan kansallisesta pääomastaan, joka sisältyy isiltä perittyyn kieleen ja laulu- ja taruaartehistoon. Tässä ei luonnollisesti ole oikea paikka seurata sitä mieltäkiinnittävää esitystä, jonka hra Niemi antaa Liettuan vaiheista esihistoriallisena aikana, "historian aamuhämärässä" sekä maalaisväestön asemasta ja tilasta eri ajankohtina, s. o. sen kansanluokan elämänehdoista, jonka keskuudessa juuri kansanlaulu on syntynyt ja säilynyt. Liettuan talonpoika on elänyt joka puolelta tunkeutuvien vieraiden kansallisuuksien keskellä. Nykyään — s.o. kysymyksessä olevan teoksen syntymäaikaan — näyttää Liettualle olevan koittamassa paremmat ajat ainakin sikäli, ettei, kuten varhemmin, kaikki sen sivistyneet pojat ja tyttäret mene kansalta hukkaan. Enin osa pappissäätyä, joka syntyperänsä puolesta on lähtöisin talonpojista, jää mieleltään ja kieleltään uskolliseksi kansalleen. Papisto muodostaa täten parhaimman osan kansallisten valistusharrastusten kannattajista. Varsinainen sivistynyt sääty on, kuten tunnettu, Liettuassa ollut puolankielinen. (Jotenkin pitkälle meneviä vastaavaisuuksia puolankielelle Liettuassa löytää ruotsinkielen asemasta menneinä vuosisatoina Suomessa.) Puolankielellä valloitti asemansa maailmankirjallisuudessa Liettuassa syntynyt Adam Mieckiewicz, "Herra Tadeusz'en" tekijä, yksi viime vuosisadan suurimpia runoilijoita, joka alkaa kuuluisan eepoksensa syntymäseudulleen omistetuilla sanoilla: "Liettua, synnyinmaani, sinä olet kuin terveys! Kuinka kallis sinä olet, sen voi tietää vain se, joka sinut kadotti."

Liettuan kansanlaulu on kauttaaltaan lyyrillistä tai lyyrillis-eepillistä, mitään varsinaista kertovaista runoutta eivät liettualaiset tunne. Heidän kansanlauluissaan eroitetaan kaksi päämuotoa, n.k. giesme ja daina. Sisällyksen puolesta eivät nämä kaksi lajia eroa niin paljon toisistaan kuin laulutavassa. Nykyään tarkoitetaan giesmellä pääasiassa kirkollista laulua, dainalla pääasiassa maallista. Kehdosta hautaan on laulu seurannut liettualaista. Työssä, juhlissa, arkena ja pyhänä on liettualainen laulanut, heinä- ja peltotöissä, pellavaa nyhtäessä ja käsikiveä väännettäessä. Se on lyyrillisellä, haikean alakuloisella, joskus, vaikka harvemmin, leikkivällä sävelellään säestänyt kesää ja talvea, raskaita ja iloisia päiviä.

Liettualaisten dainojen keräyksen historia vie kauas taaksepäin ajassa. Niinsanoakseni europpalaiselle näyttämölle tulivat ne Herderin välityksellä, joka käänsi kahdeksan näytettä kansanlaulu-kokoelmaansa. Mutta kaksi muutakin Saksan suurmiestä kiinnitti jo 1700-luvulla huomionsa Liettuan kansanlauluun, eivätkä ketkään vähemmät kuin Lessing ja Goethe. Viimemainittu sovitti laulunäytelmäänsä "Die Fischerin" yhden liettualaisen dainan, mikä kävi täydelleen Goethen runosta. Tri Niemi ei mainitse, mikä tämän näytelmän lukuisista kansanlaulua lähentelevistä runoista on juuri kysymyksessäoleva, mutta erehtyisin suuresti, jollei se olisi se pieni runonen, jossa tytär tulkitsee äidilleen ikäväänsä miehelään ("Ich hab's gesagt j.n.e."). Myöskin muulla tavalla on suurin saksalainen runoilija osottanut mielenkiintoaan dainoja kohtaan, m.m. ilmoittamalla Rhesan kokoelman liettualaisia kansanlauluja. Niiden europpalaisten suurmiesten lisäksi, joiden tri Niemi mainitsee tavalla tai toisella harrastaneen Liettuan kansanlaulua, voimme vielä mainita Chopin'in, joka eräissä laulusävellyksissään on käyttänyt liettualaisia aiheita.

Hra Niemi esittää edelleen seikkaperäisesti liettualaisten kansanlaulujen keräyksen historiaa, viipyen pitemmältikin eräissä tämän työalan edustajissa. Jälkimäisten joukossa kiinnittää lukijan mieltä 1800-luvun alkupuolella puolalaissyntyinen koulunopettaja Eduard Gisevius, piintynyt vanhapoika ja idealisti, joka näyttää suhtautuneen Liettuaan ja liettualaisiin aivan iso-isällisellä hellyydellä. Tämän syrjäisen, maailman unohtaman kansan keskuudessa siirtyi Gisevius mielikuvituksessaan klassilliseen muinaisuuteen, Homeroksen aikoihin. Ja nähdessään Liettuan naiset juhlatamineissa, kuvitteli Gisevius suorastaan olevansa Bithynian kuninkaan Prusiaan hovissa! Tällainen ihanteellinen runouden- ja kansanystävä innostuvine lapsenmielineen on tuttu edelläkävijä-tyyppi kaikkienkin nuorten kansojen kulttuurissa, ei vähimmin meidän suomalaisten. Kuvaavaa onkin, että Giseviuksen ansioita kansanruno-keräyksen alalla on aivan liian vähän huomattu ja että voinee sanoa vasta hra Niemen tekevän hänelle oikeutta. Giseviuksen jälkeen on kansanrunouden harrastajien huomio usein kääntynyt Liettuaan. Niistä ulkomaalaisista, jotka ovat keränneet muistiin liettualaisia lauluaarteita, mainitsee tri Niemi m.m. rouva ja prof. J. J. Mikkolan, jotka vv. 1894 ja 1895 Liettuasta toivat toista sataa dainaa ja yli puolisataa kansantarinaa käsittävän kokoelman. Itse on tri Niemi kirkkoherra Sabaliauskaksen kanssa julkaissut Suomalaisen Tiedeakatemian kustannuksella ilmestyneen laajan liettualaisen kansanlaulukokoelman.

Tri Niemen teoksen ehkä painavimmat luvut — liettualaisen ja lättiläisen kansanlaulun kehityshistoriasta ja liettualais-lättiläisistä runokosketuksista — tarjoavat varmaan vertailevan kansanruno-tutkimuksen tuntijoille arvokkaan ja monipuolisen tieteellisen ainehiston. Niiden arvosteleminen on alan erikoistuntijain tehtävä. Mutta ne piirteet, jotka olen tri Niemen kirjasta yllä esittänyt — ja jotka olen pääasiassa lainannut teoksen historiallisesta puolesta — riittänevät perustelemaan sitä väitettäni, että tämä teos ansaitsee myöskin suuren yleisön huomion ja että nykyhetken maailmantapaukset tekevät siitä tavallaan päivän kirjan. Mainitaan, että Njemenin rannat, Liettuan viidakot, missä tykit ovat viime viikkoina paukkuneet, ovat satakielten laulumaita. Missä satakielet nyt ovat, emme tiedä, mutta Liettuan laulu elää. Se välittää — niinkuin vain kansanlaulu voi välittää — tervehdyksen niistä elämänoloista, siitä ilmapiiristä, missä tämä historian lapsipuoli-kansa, Liettuan kansa, elää ja kärsii.