AINO KALLAS:

Tähdenlento.

Koidula, virolainen runoilijatar, on romantiikan naisia, Rahelin, Bettinan ja Carolinen henkisisar, yksi noita uudenajan sinisukkia, joiden elämäntyötä ja merkitystä ei voi arvostella yksistään heidän omien kirjallisten saavutustensa perustalla. Heidän vaikutuksensa säteilee tavallisesti välittömimmin heidän persoonastaan, heidän yksityisissä suhteissaan, seuraelämässä ja kirjevaihdossa. Heidän asemaansa aikansa kulttuurissa on aina vaikea määritellä — heidän merkitystänsä tulee helposti arvostelleeksi joko liian suureksi tai liian pieneksi. Usein ovat näiden hengettärien lahjat sitä lajia, että ne pääsevät täysiin oikeuksiinsa vain keskustelussa, henkevässä juttelussa, ja kun mikään fonograafi ei ole ikuistanut heidän seurallisia hyveitään, joutuu jälkiaika helposti epäilemään aikalaisten arvostelua. Kun lukee esim. mitä ylistyshymnejä niin erilaiset henkilöt kuin Heine ja Grillparzer ovat kirjoittaneet Rahelista ja vertaa niitä Rahelin ainoaan jälellejääneeseen teokseen, hänen kirjekokoelmaansa, ei oikein tiedä, uskoako omien silmiensä ja oman järkensä vaiko aikalaisten todistuksia. Naiset alleviivailevat luonnollisesti mielellään, varsinkin tänä naisliikkeen aikakautena, näiden hengettärien merkitystä. Tarjoutuuhan heille tässä tilaisuus osottaa, miten huomattavassa määrässä naiset ovat ottaneet osaa ajan hengen luomiseen ja miten väärin on rajoittaa heiltä siihen tilaisuutta siinä ajassa, jossa elämme. Niinpä on Ellen Key kirjoittanut juuri Rahelista, "ensimäisestä uudenaikaisesta naisesta", pikkuisen nerokkaan kirjan, joka elämäkerrallisen suorituksensa ohella tuntuu raivaavan tietä vielä uudenaikaisemmille naisille. Myöskin Carolinesta olen lukenut innostusta uhkuvan naiskirjailijan kuvauksen, mutta kuka tämän kirjan tekijä oli, se ei ole jäänyt mieleeni. Vaikka emme olisikaan sitä mieltä, että ainoastaan nainen voi naista ymmärtää, niin ei sovi kieltää, ettei joskus mielellään lukisi naisten, varsinkin lahjakkaiden naisten, kuvauksia kanssasisaristaan. Tällaisista kirjoista opimme ainakin sen, millä tavalla naiset tahtovat että heidän osuutensa kulttuurielämässä ymmärrettäisiin.

Kun ajattelee tällaisia naisten kuvauksia naisista — ja nimenomaan esim. juuri Ellen Keyn kirjaa Rahelista — täytyy myöntää, että Aino Kallas suhtautuu erinomaisen kylmäverisesti kuvattavaansa. Hänen mielenkiintonsa "Emajoen satakieltä" kohtaan tuntuu paikkapaikoin niin "tieteelliseltä", että se tässä suhteessa joskus lähentelee aivan päinvastaista äärimmäisyyttä. Sille joka tuntee Aino Kallaksen novellituotannon, onkin ilmeistä, ettei hänellä ole mitään sukulaisluonteen synnynnäistä myötätuntoa (eikä ennakkoluuloja) sellaista haltioituvaa, sairaalloista, tekisi mieleni sanoa dionyysistä runoilijatarta kohtaan kuin Koidula. Aino Kallas katselee häntä syrjästä päin, ulkokohtaisesti, pikemmin niinsanoakseni uteliaasti kuin myötätuntoisesti. Hän pyrkiikin kohta uudenaikaisen psykiatrikon tapaan etsimään erinäisistä perinnöllisistä taudinomaisista taipumuksista ja ruumiin tiloista selitystä Koidulan erikoisuudelle. Niinpä antaa tekijä tarkan ja mieltäkiinnittävän selonteon Koidulan "veren" perinnöistä, s.o. niistä taipumuksista, jotka ilmenivät hänen isänsä ja äitinsä suvussa.

Koidula, eli, kuten hänen oikea nimensä kuuluu, Lydia Jannsen oli syntynyt v. 1843 lukkarin virkatalossa Liivinmaalla Vändran pitäjässä. Isän puolelta on hän virolaista juurta, äidin puolelta saksalaista. Hänen sukuperintöään kuvaa Aino Kallas seuraavalla tavalla: "Hän on alkavan perherappeutumiskulun kukka, jonka sairaalloiset ominaisuudetkin hetkeksi ovat pakoitetut korostamaan lyhyen kukoistuksen kauneutta. Hänessä on sekaveren lahjakkuus ja yhtäaikaa tarmon puute. Hänen lähimmässä sukulaispiirissään on itsemurhaajia ja kaatuvatautisia, moraalisesti heikontuneita henkilöitä, mutta hän kasvaa tästä sairaalloisten ominaisuuksien suosta kuin väkevätuoksuinen suoyrtti."

Näiden rivien kirjoittaja ei ole siinä määrin, kuin "Tähdenlennon" tekijä tuntuu olevan, vakuutettu, että suku- ja sairastutkimuksen tietä voidaan paljonkaan "selittää" taiteellisia lahjoja. Monenlaisia sairaalloisia taipumuksia näyttää ilmenneen Koidulassa ja hänen suvussaan, mutta missä suhteessa ne ovat olleet hänen runollisiin kykyihinsä, se kysymys jää nähdäkseni tekijän monien selitysyritysten jälkeenkin jonkun verran avoimeksi. Tästä huolimatta — ja tämähän onkin sivuseikka — on Aino Kallaksen esitys virolaisesta runoilijattaresta psykoloogisesti valaiseva. Koidulan sielullinen erikoisuus ja sen kehitys muodostavat kirjan varsinaisen juonen, kun sensijaan ajan virolainen kulttuuriympäristö jää pienemmälle osalle. Luonnollistahan onkin, että Aino Kallas novellikirjailijana suhtautuu sankarittareensa hiukan toisin kuin varsinainen kirjallisuus- ja kulttuurihistorioitsija.

Joka tapauksessa saamme havainnollisen kuvan Koidulan lapsuus- ja nuoruusvuosista, hänen pitkistä työpäivistään isänsä sanomalehdessä, hänen runokokoelmiensa "Kedon kukkien" ja "Emajoen satakielen" syntymisestä ja vastaanotosta, hänen tyttömäisestä kiintymyksestään vanhaan Kreutzwaldiin, hänen elämänsä ehkä täyteläisimmistä hetkistä Viron suurilla laulujuhlilla v. 1869, hänen myöhään heränneistä rakkauksistaan, hänen naimisiin menostaan miehen kanssa, joka ei ymmärtänyt hänen harrastuksiaan, hänen äidiksi tulostaan ja hänen verkkaisesta riutumisestaan ja kuolemastaan. Varmaan on Aino Kallas osannut oikeaan, kun hän pitää haltioitumiskykyä Koidulan perusominaisuutena, "kiinteimpänä kiteytymänä tämän luonteen kristallikerrostumassa". Hänen suhteensa häntä neljäkymmentä vuotta vanhempaan Kreutzwaldiin on kuvaava ja muistuttaa Bettinan suhdetta vanhaan Goetheen, Myöskin hänen runoutensa näyttää vuotaneen tulisena ja välittömänä tällaisista haltiotiloista. Pääasiallisin osa Koidulan lyriikkaa, joka sisältää myöskin paljon mukaelmia ja käännöksiä, on aiheeltaan isänmaallista. Niistä otteista päättäen, joita Aino Kallaksen kirja tarjoo, eroaa se persoonallisen sävynsä ja rohkean kuvakielensä puolesta edukseen tavallisesta juhlarunoudesta. Niiden sankarillinen isänmaallinen paatos antaa aihetta verrata niiden tekijää, kuten Aino Kallas on tehnyt, Jeanne d'Arc'iin. Myöskin jonkun määrän seuranäytelmiä on Koidula kirjoittanut, mutta ovat ne pääasiassa mukaelmia ja taiteelliselta arvoltaan heikkoja.

Koidula eli 43:n vuotiaaksi, mutta vain lyhyt osa hänen elämäänsä kuuluu varsinaisesti kirjallisuus- ja kulttuurihistoriaan. Mennessään n. 30:n iässä naimisiin saksalaistuneen lättiläisen lääkärin Michelsonin kanssa ja muuttaessaan asumaan Kronstadtin "muurikaupunkiin", lakkaa hänen hengetär-kautensa ja hänen tulensa sammuu. Hänen luonteessaan ei ollut kykyä tietoisesti ohjata omaa elämäänsä, vaan ajoi hän avioliitollaan umpikujaan, josta ei enää ollut paluuta. Hänen kotinsa on saksalainen, ainoastaan vanhimmalle pojalleen, joka kuitenkin kuolee aivan nuorena, koettaa hän opettaa vironkieltä. Hänen molemmat tyttärensä saavat saksalais-venäläisen kasvatuksen.

Pienenä valonläikkänä näinä runoilijattaren traagillisina loppuvuosina on v. 1877 Tartossa vietetty Aleksanteri I:n muistojuhla. Läsnä olivat sekä Kreutzwald että Koidula. Virallisten esitysten jälkeen nousi Koidula ja puhui "laulu-isän" kunniaksi. Kreutzwald vastasi puheeseen kohottaen eläköönhuudon "Emajoen satakielelle". Tämä tervehdys oli nähtävästi viimeinen, jonka Kalevipoegin tekijä ja "Eestimaan" runoilijatar vaihtoivat keskenään.

On jo mainittu, että Aino Kallaksen mielenkiinto on kohdistunut pääasiassa tehtävän yksilö-psykoloogiseen puoleen. Tällä alalla onkin "Tähdenlennolla" nähdäkseni paljon ansioita. Joskin tekijä toisinaan tuntuu eksyvän hiukan hedelmättömään psykoloogiseen hiuksenhalkomiseen, joka joskus muistuttaa leikkimistä sanoilla, paljastuu kuitenkin hänen kirjastaan esitettävän persoonallisuuden pääpiirteet selkeinä ja vakuuttavina. Suomalaisella yleisöllä on täysi syy tehdä tuttavuutta veljeskansamme runoilijattaren kanssa sellaisena kuin hän esiintyy suomalaisen kirjailijattaren kuvaamana.