GEORG BRANDES:

Wolfgang Goethe.

Seitsemänkymmenen kolmen vuotiaana — siinä iässä missä Goethe kirjoitti Wilhelm Meisterin Vaellusvuodet ja Faustin toisen osan — on pohjoismaiden suurin kirjallisuuskriitikko julkaissut teoksensa uuden ajan suurimmasta runoilijasta. Eihän ole ihme, että Georg Brandes on kirjoittanut kirjan Goethestä — pikemminkin on omiaan herättämään ihmetystä, ettei tämä kiusaus jo varhemmin ole käynyt hänelle ylivoimaiseksi. Hän, jolle ei mikään 19:n vuosisadan henkisessä elämässä ole ollut vierasta, hän, joka on maistellut runouden viiniä Saksan ja Ranskan romantikkojen ja Englannin vapauslyyrikkojen, suurten ja pienten, pöydässä, imenyt kuin mettinen hunajaa vuosisadan upeimmista kukista — hän on vasta elämänsä kahdeksannella vuosikymmenellä ehtinyt sinne, missä Goethe seisoo, kahden vuosisadan rajalla, kuuluen yhtä paljon 18:een kuin 19:een vuosisataan ja viitaten vielä yli nykyhetken kauas tulevaisuuteen.

Olisi luonnollisesti aivan väärin uskoa, ettei Brandesin mielikuvitus olisi askarrellut kaiken aikaa myöskin Goethessä. Itse asiassa on Goethe jo "Hovedstrømninger"-teoksessa melkein kauttaaltaan, mutta varsinkin niissä luvuissa, jotka käsittelevät Saksaa, suuri taustahenkilö. Hän on kaikkialla läsnäoleva, vaikkei aina näkyvä. Hän on koetuskivi, jonka avulla määritellään toisten arvoa ja kestävyyttä. (Jokainen, joka on lukenut Brandesin kirjallisuushistoriallisia kuvauksia, muistaa, kuinka merkitsevänä hän pitää kulloinkin käsittelemänsä runoilijan suhdetta Goetheen.) Itsessään jotenkin huomaamattomat henkilöt, kuten esim. Rahel ja Bettina, ovat saaneet Brandesin kuvauksessa loistoa ja merkitystä sen johdosta, että he ovat olleet Goethen ensimäisiä ymmärtäjiä, ja toiselta puolen ovat monet huomattavat ja Brandesille muutoin varsin läheiset kirjailijat, niinkuin esim. Ludwig Börne, kieltäessään Goethen neron, saaneet lahjomattomasti tässä suhteessa häpeänsä kirjaanviedyksi. Kun Brandes siis nyt vasta on valinnut Goethen kuvauksensa aiheeksi, tapahtuu se varmaan siksi, että hän on tahtonut antaa tehtävänsä kypsyä ja mitata vasta koko elämänsä kokemuksilla Goethen suuruutta. Seitsenkymmenvuotias arvostelee runoutta ja elämää toisella tavalla kuin kolmi- ja nelikymmenvuotias. Brandes on itse elänyt kaikki ne ikäasteet, joiden ohi Goethen kehitys on kulkenut, ja tullut jo lähelle sitä kautta, jolloin Goethe alkoi pitää elämäntyötään päättyneenä. Tämähän on epäilemättä ollut Brandesille etu ja on se omiaan lisäämään mielenkiintoa hänen kirjaansa.

Useimmissa ei-saksalaisissa maissa lienee Goethe-kirjallisuuden tavaton paljous alkanut vaikuttaa vieroittavasti, ja pienellä epäluulolla on moni varmaan kysynyt Brandesinkin teoksen ilmestyttyä, mitä uutta on enää sanottavaa miehestä, jonka runous ja elämä on jo vuosikymmeniä ollut yhtämittaisen mikroskoopillisen tutkimuksen esineenä. Ahkerat professorit ja dosentit ovat pitäneet kirjaa yksin Goethen pesulaskuista ja hammassärkykohtauksista ja Weimar-matkailijalle ei Goethen kodilla enempää kuin hänen Gartenhausillaankaan tunnu enää olevan mitään salaisuuksia. Mutta niin paljon kuin yksityistutkimuksia, muistelmia ja kaskuja Goethestä onkin julkaistu, ei hänestä ole olemassa sellaista yhtenäistä, synteettistä elämäkertaa, joka olisi kaikkialla saavuttanut jakamatonta hyväksymistä. Meillä on luullakseni yleisimmin tunnettu Bielschowskyn Goethe-teos, mutta mitä ansioita sillä lieneekin, käsittelee se aihettaan kuitenkin ehkä liian yksipuolisesti saksalaiselta kannalta. Kenties vielä vähemmän nautittavia ovat eräiden ranskalaisten Goethe-tulkinnat. Brandes on eräässä nuoruudenteoksessaan lausunut, että juutalaisilla, jotka ovat europpalaisten rotujen keskinäiseen kilpailuun nähden puolueettomassa arkhimeedisessa pisteessä, on suuremmat edellytykset kuin muilla ymmärtää ja arvostella europpalaisia hengenilmiöitä. Vaikka Brandes myöhemmin on Kootuissa Teoksissa pyyhkinyt pois tämän kohdan, tulee ajatelleeksi, että hänen rohkea väitteensä, josta ei luonnollisesti saa tehdä mitään uskonkappaletta, ei tunnu epätodenmukaiselta. Ainakin on Brandes itse osottanut toiminnallaan kirjallisuuden tulkkina, kuinka johtavan aseman juutalainen arvostelija voi saavuttaa. Skandinaviassa ei kukaan toinen ole kyennyt kilpailemaan vaikutuksessa hänen kanssaan eikä olisi ihme, jos hänen uusi kirjansakin Pohjoismaissa syrjäyttäisi varhaisemmat Goethe-elämäkerrat.

Kirjansa ensi sivulla mainitsee Brandes, ettei hän ole kirjoittanut tätä teosta Goethen vaan itsensä tähden, "kootakseen vaikutelmansa miehestä, joka koko elämänajan on ollut hänen ajatuksissaan". On näin ollen luonnollista, että Brandes pyrkii ensi sijassa antamaan oman käsityksensä, oman kuvansa Goethestä, että hän vain ohimennen viipyy sellaisissa kohdissa, joihin nähden ei mitään erimielisyyttä ole olemassa, ja että hän toiselta puolen panee, kokonaisuuden kustannuksellakin, suurempaa huomiota sellaisiin seikkoihin, jotka sallivat hänen esittää jonkun uuden näkökohdan, jonkun uuden mielipiteen. Tämä persoonallinen aines, joka joskus saa melkein poleemisen luonteen, tekee, että Brandesin kirja ehkä kaipaa muutamissa kohdin täydennyksekseen toisia Goethe-elämäkertoja. Brandesin mielenkiinto on esim. siinä määrin kohdistunut Goethen rakkauksiin, etenkin myöhempiin, että runoilijan muu yksityinen elämä — m.m. hänen tavallinen päiväjärjestyksenä kodissaan Weimarissa —, josta Bielschowsky antaa jotenkin seikkaperäisen kuvan, jää niiden rinnalla varjoon. Goethen kaikkein viimeisistä vuosista ja hänen kuolemastaan emme myöskään saa tietää juuri mitään. Samalla tapaa mielivaltaisesti on Brandesin harrastus jakaantunut niinikään Goethen elämäntyön osalle. Kun Goethen väriteoria saa erinomaisen huolellisen ja yksityiskohtaisen selvittelyn, sivuutetaan Faustin ensi osa sensijaan jotenkin keveästi. Goethen yksinäisen, maailmankirjallisuudessa saavuttamattoman nuoruudenlyriikan arvosta ja merkityksestä ei siitäkään ole annettu yhtä elävää kuvaa kuin eräistä hänen myöhemmistä runoelmistaan. Näin on teos tullut jossain määrin suhdattomaksi samalla kun tämä persoonallinen valinta on tavallaan lisännyt teoksen viehätystä — sillä milloin Brandes ottaa itselleen pitemmän puheenvuoron, on hänellä jotain erikoista sydämellään. Ja tämän erikoisen sanoo hän omalla erikoisella tavallaan.

Huvittavia ja opettavia ovat kohta teoksen alussa Brandesin vihjaukset siitä, missä järjestyksessä Goetheä olisi luettava, vaikka tässäkin, omituista kyllä, nuoruudenlyriikka on jäänyt liian vaatimattomalle tilalle. Hauska on myöskin se tapa, millä tekijä kuvailee, pitäen "viinilinjaa" jonkinlaisena henkisenä vedenjakajana, Pohjois- ja Etelä-Saksan erikoisuutta. Viinirajan eteläpuolella on elämänilo synnynnäinen, viinirajan pohjoispuolella on se muualta tuotu. (Tämä viiniraja-juttu ei kuitenkaan taida olla Brandesin keksintöä, vaan ovat siitä muutkin Goethen syntymäkaupungin, Frankfurtin yhteydessä huomauttaneet.) Muutamilla pikaisilla vedoilla kuvataan frankfurtilainen koti sekä Goethen isä ja äiti. Jälkimäisen olento esiintyy Brandesilla, kuten yleensä Goethen elämän kertojilla, erinomaisen miellyttävänä, avoimena ja sydämellisenä. Kun Brandes Ranskassa kuulemansa huhun perustalla asettaa eräässä viivanalaisessa kysymyksen, olisiko Goethen äidillä ollut suhde talossa majailevaan ranskalaiseen kreivi Thoranc'iin, tuntuu myönteinen vastaus hänen oman kuvauksensa perustalla sangen vähän todenmukaiselta. Mitään todistuskappaleita ei Brandesilla tässä suhteessa olekaan — ainoastaan jotenkin epämääräinen (ja tarkoituksellinen?) ranskalainen "on dit".

Kuvaus Goethen yliopistovuosista suoritetaan varsin ripeästi. Kuitenkin saamme elävän vaikutelman siitä aivan tavattomasta lumousvoimasta, mikä nuorella Goethellä on ollut persoonalliseen ympäristöönsä. Kuvaavia ovat tässä suhteessa varsinkin viisaan ja kokeneen Wielandin suorasanaiset ja runomuotoiset suitsutukset tälle nuorelle Apollolle. Kas tässä muutamia irtireväistyjä säkeitä tilapäisenä suomennoksena eräästä Wielandin Goetheä juhlivasta runosta:

Hän silmänsä jumal-katsehin tais hurmata, surmata — kumpaakin — — — — — Kuin hengenkuningas keskellemme hän astui ja kysynehet emme: ken oli hän? Ens hetkestä sen me tunsimme kohta jokainen, sen tunsimme kaikin vaistoinemme, se virtasi kautta suoniemme; niin astunut Luojan maailmaan ei ihmislapsi milloinkaan j.n.e.

Goethe oli tällöin kahdenkymmenenseitsemän, Wieland neljänkymmenenkolmen vuotias eikä ollut kulunut pitkää aikaa siitä kuin ensinmainittu oli jälkimäisestä tehnyt veristä pilkkaa!

Kuinka suuri Goethen vaikutuskyky miehiin lieneekin ollut, oli hänen lumousvoimansa naisiin nähden kuitenkin, kuten tunnettu, vielä suurempi. Hänen valloituksensa naisten maailmassa vievät hyvän osan hänen kaikkienkin elämäkertojensa sivumäärästä ja aivan erikoisen huomattavalla sijalla ovat ne Brandesin teoksessa. Varsinkin viipyy Brandes kahdessa naisessa, jotka ovat näytelleet osaa Goethen elämässä: Charlotte von Steinissä ja Marianne von Willemerissä. Brandesin kuvaus rouva von Steinistä, hänen luonteestaan ja hänen suhteestaan runoilijaan kiinnittää huomiota sentähden, että se täydellisesti eroaa tavaksitulleesta käsityksestä. Brandesin antama kuva on nim. rouva von Steinille mitä epäedullisin. Veisi liian pitkälle mainita niitä todistuskappaleita, joiden perustalla Brandes katsoo voivansa näin muuttaa yleistä tuomiota. Ehk'ei lukija kuitenkaan saata olla panematta merkille, että Brandes osottaa melkein liian näkyvää harrastusta rouva von Steiniä vastaan. Hiukan huvittavaa on m.m. huomata, ettei tekijä esim. tahdo nähdä, kuinka loukkaava on se kohta Goethen kirjeessä rouva von Steinille, missä hän syyttää Charlottea liiallisesta kahvinjuonnista, mikä vain muka tekee hänet hermostuneeksi. Ja tämä Goethen kirje oli vastaus rouva von Steinin kirjeeseen, missä jälkimäinen moittii (syystä) ihailijaansa uskottomuudesta! Mutta jos Brandes on silminnähtävän epäkohtelias rouva von Steinille, on hän sensijaan erinomaisen ritarillinen esittäessään meille Marianne von Willemerin. Kun frankfurtilainen porvarinrouva Marianne tuli Goethen elämään, oli edellinen 33:n, jälkimäinen 66:n ikäinen. Tämä suhde on ehkä kaikista Goethen rakkauksista ollut enimmän hänen arvoisensa, henkinen vuorovaihto on siinä ollut rikkain, jopa niin huomattava, että Mariannesta, joka ennen oli kirjoittanut tilapäärunoja pientä piiriä varten, kehittyi Goethen auringossa todellinen runoilijatar (— suurin mitä Saksa ja Itävalta ovat synnyttäneet, sanoo Brandes). Että Mariannen runolahjat todella ovat olleet merkilliset, käy ilmi m.m. siitä, että hänen tuotteitaan on voitu pitää Goethen runoina. (Goethe on nim. ottanut niitä omiensa joukkoon itämaisiin runoelmiinsa, kuten myöhemmin on näytetty toteen.)

Yhtä valaisevia kuin Brandesin reunahuomautukset Goethen elämän romaaniin, ovat hänen käsityksensä ja väitteensä Goethen teoksista, alkaen Götzistä ja Wertheristä aina Faustin toiseen osaan saakka.

Brandes omistaa suuressa määrässä, mitä hän itse on ihaillut Heinessä, "juutalaisen vitsin" lahjan, ja tämä tekee hänen esityksensä aina hauskaksi, sukkelaksi. Hän kiinnittää huomiota pikkuseikkoihin — yksin kankeihin runojalkoihinkin —, joiden ohi toiset ovat kulkeneet, koska hän niissä näkee jotain kuvaavaa (toisinaan myös siksi, että hän niiden avulla saa tilaisuuden johonkin sukkelaan sanakäänteeseen). Mutta ensi sijassahan lukija kuitenkin etsii teoksesta kokonaiskuvaa runoilijasta, määritystä, selitystä sille monimutkaiselle, yhdistetylle, näennäisesti itseäänvastaansanovalle ja kuitenkin eheälle ja sopusuhtaiselle ilmiölle, joka sisältyy käsitteeseen Goethe. Kun lukija koettaa teoksesta etsiä sitä sanaa, joka avaisi hänelle Goethen maailman, joka antaisi hänelle jonkun selityskokeen, vaikka kuinkakin vaatimattoman, tapaa hän Brandesin kirjassa useimmin sanan "luonto". Goethe on Brandesille kaiken luonnollisuuden, itsestään kukkivan ja puhkeavan, kaiken vaivattoman ja tasapuolisesti kehittyneen sielunelämän perikuva, "hän on pienoiskuva maailmankaikkeuden luovasta, järjestävästä, säilyttävästä voimasta. — — Hän on luonto luonnossa, niinkuin me puhumme valtiosta valtiossa". Brandes käyttää usein Goethestä sanaa "vitkastelija" ("Noler") ja tällä tarkoittaa hän, että Goethe ei tahtonut koskaan kiiruhtaa luonnon edelle, oman kehityksensä edelle. Hänen kypsyytensä tuleentui varmasti ja aste asteelta kuin luonnonhedelmän. Kaikki kasvoi hänessä sisältäpäin. Sentähden on hänestä tullut yksi niitä ydinsoluja, joiden ympäri vuosikymmenien kulttuurikehitys on kasvanut.

* * * * *

Että säästö sellaisen ihmisen ja runoilijan kuin Goethen elämäkerran lukemisesta aina jää huomattavaksi, on luonnollista, mutta ehkä en aivan erehdy, jos edellytän, että moni lukija olisi Brandesin "Goethestä" odottanut ehkä vielä enemmän kuin mitä se todellisuudessa antaa. Niin loistavalla taituruudella kuin kaikki onkin merkitty paperille, niin älykkäitä ja iskeviä kuin lukemattomat yksityiset huomiot ovatkin, on teoksen ytimessä mielestäni kuitenkin jotain onttoa ja tyhjää. Tämän huomion tekee luullakseni varsinkin teosta toista kertaa lukiessa, kun kaikella sillä pinnallisella, mikä ensi hetkessä häikäisee, ei enää ole samaa vaikutusta. Niin taiturimaista kuin Brandesin proosa aina onkin, puuttuu siltä ehkä sittenkin syvemmässä mielessä luonteita ja elämää luova kuvauskyky. Niin pitkälle kuin hienostuneen älyn ja luontaisen arvostelevan maun aseilla voidaan päästä, on Brandes voittamaton, mutta missä hänen tulisi antaa yhtenäinen, synteettinen kuva henkilöstään, käy hän epävarmaksi. Ehkä tuntien itse tämän rajoituksensa, kuormittaa hän esitystään vähäpätöisillä, joskin usein hauskoilla kaskuilla. Tämä antaa hänen proosalleen joskus selvästi naisellisen luonteen. Hän ei tahdo mitään unohtaa, joka hänen mielestään on valaisevaa, eikä hänen mietelmä- ja kasku-mosaiikeistaan kuitenkaan synny yhtenäistä, synteettistä kuvaa.

Mutta onhan väärin moittia Brandesia siitä, ettei hänellä ole Goethen tai Kellerin tai Balzac'in elämää ja luonteita luovaa kykyä. Hän on joka tapauksessa tällä hetkellä pohjoismaiden, ehkä koko Europan nerokkain runouden tulkitsija ja hänen kirjansa Goethestä, joskaan se ei ole hänen parhaansa, on kaikin puolin hänen asemansa ja suuren maineensa arvoinen.