MAILA TALVIO:

Kultainen lyyra.

Maila Talvio on varustanut uuden kirjansa kaksinkertaisilla ala-otsakkeilla: "Katkelmia naisylioppilaan elämästä" ja "Tendenssiromaani". Edellisestä voinemme tehdä sen johtopäätöksen, että kirjaa ei ole ensi sijassa arvosteltava yhtenäisenä romaanina, jälkimäisestä sen, että kirjan tarkoitus tähtää ulkopuolelle tavallisen kaunokirjallisuuden puitteiden.

Kirjan luettua jääkin mieleen vaikutelma ikäänkuin olisi kuullut puheen, havainnollisella ja kirkkaalla, usein loistavalla mielikuvituksella elävöitetyn puheen. Tämä näennäisesti, yksityiskohdissaan, oikullinen, mutta aatteelliselta rakenteeltaan kiinteä teos on päämäärästään tietoista, suoraviivaista probleemirunoutta, mutta tämän "tendenssiromaanin" keinotekoisilla puistikkokäytävillä tapaamme mielikuvituksen luonnonkukkia. Me melkein unohdamme kirjaa lukiessa, että se kohtalo, joka teoksessa kuvataan, on ajateltu tyypilliseksi, edustavaksi läpileikkaukseksi eräästä yhteiskuntailmiöstä ja tapaus saa mielenkiintoa myöskin yksityisenä traagillisena ihmiselämänä. Romaanin aatteellinen tarkoitusperäisyys ja vapaa mielikuva-aines ovat kasvaneet elimelliseksi kokonaisuudeksi: kuvitus ja teksti, pääaihe ja säestys täyttävät ja täydentävät toisensa.

"Kultaisessa lyyrassa" on meidän feminiinisen kulttuurimme ylpeys ja kukka, suomalainen naisylioppilas, saanut kuvauksensa. Mutta silti ei kirja ole mikään ylioppilasromaani sanan tavallisessa mielessä, vaan kaunokirjallisesi kuvitettu keskustelu, mieskohtainen selvittely eräästä sivistyselämämme tämänpäiväisestä kysymyksestä.

Niin olemmekin jo kajonneet kirjan probleemiin, tendenssiin. Päästäksemme siihen lujemmin käsiksi on meidän kosketeltava eräitä aatteellisia solmukohtia tässä romaanissa.

Helmi Ranta, talollisen tytär, viettää ensimäistä ylioppilaskesäänsä, mutta hänen vaakansa horjuu vielä maalaisemännän kutsumuksen ja korkeamman opintien välillä. Naapurin nuori isäntä Heikki, lapsuuden ystävä, elää yhä toivossa, eikä Helmikään ole vielä tehnyt selväksi itsellensä, valitseeko hän Heikin vai sen toistaiseksi tuntemattoman maailman, johon hänen ylioppilaslyyransa avaa hänelle pääsyn. Silloin tapahtuu jotakin, joka ratkaisee asian. Ylimaan osakunta tulee kesäretkellään Helmi Rannan kotipitäjään ja vierailee myöskin, etupäässä Helmin toimeliaan ja kunnianhimoisen isoäidin alotteesta, Rannassa. Ylioppilaat tuovat mukanaan tuulahduksen huolettomasta vapaudestaan, Helsingin harrastuksista, kirjallisista keskusteluista kahviloissa ja ruokapaikoissa, osakunnan iloisesta toverielämästä, kaikista "suuren maailman" monikirjavista huvitus- ja kehitysmahdollisuuksista, joilla etäältä, välimatkan päästä katsoen on monikertainen loisto ja viehätys. Maaelämän arki Heikin rinnalla tuntuu harmaalta ja ilottomalta verrattuna kaikkeen siihen, minkä yliopisto ja pääkaupunki voivat tarjota. Niin valitsee Helmi Helsingin.

Helsingissä tulee maalaistyttö keskelle huvittelevaa, estetisoivaa toveri-elämää, joka kukoistaa "Alma Materin liepeillä". Varsinkin ovat eräänlaiset keveät kirjalliset askartelut korkeassa kurssissa siinä ahtaammassa toveripiirissä, jonka vaikutuksen alaiseksi Helmi joutuu. Uusi ympäristö ottaa vähitellen Helmin valtaansa, hänen luonnolliset vaistonsa tylsistyvät ja tukahtuvat eikä hän huomaa keinotekoisuutta ja onttoutta uusien ystäviensä dilettanttisissa harrastuksissa. Piirin johtavana sieluna on esteetikko Ruudi Winkler, mutta ehkä juhlituin ja leimaa-antavin henkilö on kirjailija Tauno Nuotio, jonka maine perustuu eräihin vertauskuvallisiin näytelmätekeleihin, joiden symboliikan sekavuus ja älyllinen mielettömyys ei ole esteenä laakerien niittämiseen eikä innostuneiden juhlien viettoon ensi-iltain jälkeen. Kuitenkaan ei Tauno Nuotio, jonka päästä narrinmyssy ei ole kaukana, tule Helmin kohtaloksi, vaan Ruudi Winkler, helsinkiläis-esteetikko, joka todella edustaa hienompaa ja älyllisempää henkistä tasoa. Helmi on nykyajan nainen myöskin siinä mielessä, ettei häneltäkään puutu kaikkia kirjallisia "taipumuksia" ja tämä seikka ynnä lisäksi ja pääasiassa Helmin maalainen tuoreus ja naisellinen viehätyskyky muodostavat luonnollisen sillan Ruudin ja Helmin välille. Ruudi on nimittäin ylioppilasmaailman Don Juan ja nauttii sellaisena mainetta naisten joukossa. Helmin hän hurmaa älyllisellä ylemmyydellään ja hienostuksellaan. Tässä suhteessa tai oikeammin kosketuksessa hiukan turmeltuneen ja onton, vaikka älyllisesti kehittyneen kaupunki- ja ylioppilastyypin ja välittömän ja herkkäuskoisen maalaistytön välillä piilee tragiikan itu.

Ruudi jättää pian Helmin ja liukuu uusiin suhteihin. Avioliitto ei kuulu Ruudin ohjelmaan, hän tahtoo pysyä vapaana, Helmille on se sensijaan kaikki kaikessa. Rakkaus Ruudiin tulee Helmille ratkaisevaksi, suureksi elämykseksi, se irroittaa hänet hänen luonnollisesta maaperästään ja siirtää hänet henkisessäkin suhteessa siihen keinotekoiseen ansari-ilmastoon, jossa Ruudi ja hänen ystävänsä ja ystävättärensä liikkuvat. Hän menettää pohjan jalkainsa alta, heittäytyy virran mukaan, ei tunne olevansa onnellinen uudessa ympäristössään, mutta ei voi palata vanhaankaan. Hän oppii "arvostelemaan ja nauramaan kaikkea". Maaseutu-agronoomi Kalle Riipisen kosintaan, kuten aikaisemmin nuoruudenystävänsä Heikin naimatarjoukseen, ei hän voi vastata muuten kuin kieltäen, vaikka hän kaikin puolin kunnioittaakin tämän rehtiä ja miehekästä persoonallisuutta. Helmillä ei ole enää tietä taaksepäin, hän on polttanut laivansa. Hän yrittää puristaa uudesta ympäristöstään kaikki mitä sillä on annettavaa, mutta hänen terveytensä joutuu vaaraan ja hänen täytyy lähteä maalle kokoamaan voimia. Uudelleen Helsinkiin ja ylioppilaselämään palanneena yrittää hän käydä vimmalla kiinni lukuihin, mutta hänen aivonsa eivät ole luodut kirjallisuushistorian vuosilukuja ja estetiikan hienouksia varten, hän saa reput kerran toisensa jälkeen, hänen terveytensä huononee huononemistaan, hänen on pakko jättää Helsinki, lopullisesti, lähteäkseen kotia riutumaan, kuolemaan. Hänen lyhytaikainen yliopistollinen kautensa — arviolta neljä viisi vuotta kestänyt — on sitä ennen ehtinyt surmata hänen rakkauselämänsä, tukahduttaa hänen tulevaisuudentoivonsa ja työilonsa, antaakseen sijaan jotain, joka kaikesta ulkonaisesta kimalluksestaan huolimatta on ollut myrkkyä hänen hengelleen ja ruumiilleen.

"Kultainen lyyra" esittää näin kaikessa ilottomuudessaan tyypillisen tapauksen siitä "vuosisadan sairaudesta", joka varsinkin meillä Suomessa on levinnyt kulkutaudin salakavalalla tuhoisalla sitkeydellä.

Maila Talvio on varhemmin (v. 1910), "Tähtien alla"-romaanissa, kuvannut maalaisylioppilaan, miehisen, vaiheita Helsingin maapohjalla. Tämän kirjan päähenkilön Matti Matariston kehitystaistelu tapahtuu vielä epäedullisemmissa oloissa kuin Helmi Rannan, vaikka hän ei lopullisesti siinä sorru niinkuin hänen naisellinen osasisarensa. Mataristo oli älyllisempi, voimakkaampi, jotavastoin Helmi naisena heittäytyy varomattomammin, koko sydämellään, vaaralliseen leikkiin.

Voi asettaa kysymyksenalaiseksi, kuinka suuressa määrässä Helmi Rannan kohtalo todella on tyypillinen ja kuvaava ja missä määrin siis kirjan moraalilla on sovellutusta olevissa oloissa. Luultavaa on, että Helmi Rannan tapauksia sattuu useammin kuin mitä pintapuolisesti tarkastaen voisi aavistaa. Joka tapauksessa on sen henkisen sairauden olemassa-olo, joka nostaa nuoret ihmiset heidän luonnollisesta ympäristöstään vieraaseen, useinkin pelkän näkökulttuurin maaperään, jossa he jäävät iäksi kitukasvuisiksi, henkisesti epävapaiksi, rikkinäisiksi ja ilottomiksi — joka tapauksessa on tämä "kultaisen lyyran" harhakuva varmaan usein tullut kalliiksi sekä yksilölle että yhteiskunnalle. Tämä ajatushan ei ole uusi. Vastavirtausta on jo huomattavissa pedagoogisellakin taholla. Varsinaisimmin kääntyy Maila Talvion romaani yksipuolista kirjasivistystä vastaan, joka on kehittymässä tyranniseksi muodoksi ja joka etenkin naiselle voi kääntyä onnettomuudeksi ja vaaraksi. Sillä tuskinpa ymmärrämme väärin kirjan tarkoitusta, kun olemme näkevinämme myöskin Helmin toverin, Martta Kilpisen kohtalossa jotakin yksilön onnentarpeen kannalta vähemmän kadehdittavaa. Ja kuitenkin onnistuu Martta Kilpisen suorittaa kandidaatti-tutkinto ja päästä opettajattarena yhteiskunnan palvelukseen.

Paitsi Helmi Rantaa, on romaanissa muutamia elävästi nähtyjä tyyppejä. Naisylioppilas Birgit Linnamäki, liikanimeltä Pirsta, "uudenajan nainen" periaatteiltaan ja elämäntavoiltaan on kuvattu harvoilla piirteillä ja vuorosanoilla, mutta jää silti kaikessa huolettomassa pintapuolisuudessaan sekä yksilönä että tyyppinä lukijan mieleen. Hän on Ruudi Winklerin naisellinen vastaavaisuus, älyllisesti kehittymättömämpi kuin Ruudi, mutta omistaen saman taituruuden olla antautumatta kokonaan millekään ja pelastuen siten perikadosta. Sattuvalla ivalla on kuvattu estetisoivan ylioppilasryhmän kukka, kirjailija Tauno Nuotio, joka mielikuvituksessaan on luonut uuden naistyypin, toisen Eevan, puolittain taivaallisen, puolittain maisen olennon, jolla hän on hankkinut mainetta varsinkin naisten maailmassa. Yksityisiä eloisia episoodeja on runsaasti tässä romaanissa, jonka toiminta yleensä edistyy suurissa laineissa, sysäyksittäin. Varsinkin on ensimäisessä luvussa kuvattu kesäinen ylioppilas-juhlan vietto tavattu suurella realistisella näkemyskyvyllä. Joissakin myöhemmissä luvuissa, ehkä etenkin toisessa, on kirjailijan iva syönyt itse henkilöpiirrokset jonkun verran ontoiksi, samalla kun ympäristö- ja tapahtuma-kuvaus on menettänyt uskottavuudestaan. Missä satiiri on saanut yksinvaltiaammin sanella, on henkilökuvaus niinikään kadottanut jotain täyteläisyydestään ja tuoreudestaan. Samoin vie kirjailijan liian runsaasti käyttämä tapa kuvailla realistisilla vuorosanoilla joskus kertomuksen tarpeettoman yksityiskohtaiseen, eepillisen juonen kulkua ehkäisevään maalailuun.

Sanoimme, että "Kultainen lyyra" vaikuttaa kokonaisuutenaan kuin puhe, kaunokirjallisesti kuvitettu puhe. Voisimme ehkä yhtä hyvällä syyllä sanoa, että tämä "tendenssiromaani" on kuin lentolehtinen, joka sisältää väitteen, teesin, ja sen puolustuksen. Ehkä on "Kultainen lyyra", jonka suhteellinen suppeus ei salli probleemin koko laajuudessaan kehittyä eteemme, käsitettävä samalla harjoitelmaksi, esitutkielmaksi jotakin leveämmälle pohjalle rakennettua teosta varten.

Sinänsä on "Kultainen lyyra" kaunokirjallisena tuotteena ja "tendenssiromaanina" rohkea kosketus erääseen nuoren sivistyselämämme arkaan hermokohtaan. Kirja muodostaa mieltäkiinnittävän renkaan siinä yhteiskunnallisten romaanien sarjassa, jotka kerran jättävät jälkiajalle kuvan siitä, mitä meidän ajassamme on liikkunut.